HAKU

Tänään ei puhuta kanoista. Vuoden ajan hauduttelemani sukukronikka ”Shemeikasta Pöppöseen, Ukko Gauroista Garciaan – Nurmeksen Kainulaisten tarina Aunuksesta Azcapotzalcoon” on lopultakin valmis. Ennen joulua laitoin korjausvedoksen esilukijoille. Olin jo aiemminkin jo ollut sukututkimuksesta kiinnostunut, mutta isäni lähtö tuon ilmaisiin syksyllä 2021 sysäsi projektin liikkeelle. Tässä teille vähän maistiaisia. ​ Olen jo aiemmin kertonut, että äitini suku on yksi Lipinlahden varhaisista asuttajasuvuista. Suvun omistamasta kantatilasta irrotettiin ensin kolme tilaa, jotka sitten pikkuhiljaa jaettiin kymmenkuntaan pienempään osaan. Lipinsaaresta tulleista esi-isistäni muistuttavat edelleen paikannimet kuten Honkalan suora ja Honkalanjoki. Äitini on kymmenlapsisen perheen toiseksi vanhin tytär pitkässä nuorempien poikien sukupolviketjussa. Maaomistuksia ei hänen esi-isillään ole Lipinlahdella ollut viimeistään sen jälkeen, kun Pekkala myytiin Lipinlahden koulun paikaksi pitkälti toistasataa vuotta sitten. Isäni Nestori oli omien sanojensa mukaan pakolainen luovutetusta Karjalasta. Yksi niistä 500 000 asutetusta, joiden oli lähdettävä yön selkään pelkkä paita päällään, kun Neuvostoliitto näytti todelliset kasvonsa marraskuussa 1939. Tarinan mukaan isän äidiltä jäivät leivät liinan alle kohoamaan, kun hän kaappasi kolme pientä poikaansa ja tuvan ovensuussa riippuneen perintöristin mukaansa syöksyessään Suojärven Annantehtaan kodistaan kohti emämaata. Vanhin pojista hiihti jo itse, keskimmäinen roikkui isänsä selässä ja nuorinta, kuusivuotiasta isääni isoäitini työnsi vesikelkassa. Takana paloi Annantehtaan silta. Takaisin kotiin perhe pääsi luvan perästä välirauhan aikaan. Jatkosodan jälkeen heidän oli luovuttava kodistaan lopullisesti ja asetuttava pysyvästi Pohjois-Karjalan Höljäkkään, jonne he raivasivat kylmän tilan asuttavakseen. Rajalassa katseet suunnattiin vuosikausiksi ainoastaan eteenpäin. ​ Menneistä puhuminen ei lapsuudessani ollut kovin suotavaa. Tietääkseni isovanhempani eivät edes tunteneet taustaansa omia isovanhempiaan pidemmälle. Isäni isän isä Juho ja hänen isänsä Ukko Gauroi olivat Suojärvellä ”ruotseja” eli luterilaisia, muualta tulleita. Mistä he olivat tulleet, sitä eivät isäni ja hänen vanhempansa tienneet. Isäni äidin isästä tiedettiin vähän enemmän ̶ hänestä oli jopa valokuva. Iivana Danilanpoika oli ollut talollinen, kyläseppä ja kauppias Huttulassa Hantsakanniemellä. Huttulassa myös isoäitini syntyi ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Isoäitini äidinpuoleinen isoisä Lari Karhunen sen sijaan oli maaton suutari ja räätäli. ”Semmoin mies oli se miun ukki, populi, osasi tehä kengät ja vuatteet”, sanoi isoäitini Martta. Jelena-äitinsä äidin puoleisesta suvusta ei isoäitini tiennyt kertoa enempää. Kiitos laajan Suojärven ja Karjalan sukuja koskevan sukututkimusprojektin ja sen myötä digitoitujen tietojen, olen näissä asioissa heitä viisaampi. Tiedän isänisäni esi-isien olevan lähtöisin Kiteen Juurikkajärven ja Potoskavaaran pontikkapitäjistä. Sieltä he 1700-luvulla siirtyivät marmorikaivoksistaan kuuluun Ruskealaan ja siellä Ruisselän kylään. Suojärven Karatsalmelle Kainulaiset muuttivat 1800-luvun alkupuolella, jossa alkuun työskentelivät ruukinrenkeinä Annantehtaalle perustetussa rautaruukissa. Ruukin lopetettua toimintansa 1900-luvun alussa he siirtyivät malminnostosta metsäyhtiöiden palvelukseen ja hankkivat elantonsa metsänvartijoina, uitto- ja metsämiehinä. Kainulaiset olivat kaikki myös taitavia ”puumiehiä” ja kirkonrakentajia, joiden työn jälki näkyi muun muassa Suojärven ja Varpakylän sittemmin sodan melskeissä tuhoutuneiden kirkkojen rakenteissa ja koristeluissa. Tiedän nyt myös isoäitini isän, seppä Iivana Danilanpojan olleen Hantsakanniemellä jo 1700-luvun Isojaon aikaan asuneen Ukko Pöpön jälkeläinen. Ukko Pöppö oli aikanaan kuulu kaskeaja ja voimauros. Iivana Danilanpoika oli iloinen, nuorten ihmisten parissa viihtyvä toimen mies, joka veljiensä kanssa rakensi Huttulaan koulutalon. Koulussa ehdittiin opiskella puolenkymmentä vuotta venäjänkielisten opettajien johdolla ennen Venäjän vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä. Iivanan äiti Darja Pedrintytär taisi edelleen muinaiset itkuvirret ja saatteli perinteisin säkein pojantyttärensä (minun isoäitini) miehelään vuonna 1927. isoäitini äidin, Jelenan, isä paljastui aviottomana syntyneen Mihail Bogdanovin pojaksi, suutari Lari Karhusen tausta jää minulta edelleen hämärän peittoon. Hänen tyttärensä Jelena sen sijaan paljastui vesaksi, joka versoi maineeltaan suuremmasta sukupuusta. Isomummo Jelenan isoäidin isoäiti oli nimittäin Jeudokia Shemeikka, n. 1721 ̶ 1810 Suistamon Muuannossa eläneen loitsija Filip Semenipoika Shemeikan tytär. Loitsija Filipin, tai Hilipan kuten häntä Karjalassa kutsuttiin, isoisän isä oli Aunuksesta tullut myyttinen Tuli-Lapin kävijä ja suurtietäjä Miihkali Hoshkonen. Jeudokian veljiä puolestaan olivat runonlaulajat ja peuravirsien taitajat Jaakko ja Iivana Shemeikka. Heidän luokseen Shemeikan sukukylään tultiin matkojen takaa apua ja viisautta hakemaan. Myös Jaakon ja Iivanan pojanpojat, Jehkin Iivana ja Pedri (vanh.) Iivananpoika Shemeikka, olivat aikanaan maankuuluja. Ensimmäinen heistä kiersi Suomen turuilla ja toreilla rakastettuna sadunkertojana. Jälkimmäistä pidettiin yleisesti kalevalaisuuden symbolina, jota Inha ja Sailo kuvasivat ja jolta itse Sibelius haki innoitusta Karelia-sarjansa sävellystyöhön. Shemeikat tunnettiinkin Salmin kihlakunnan parhaana laulajasukuna ja runojen ja kansanperinteen kerääjät tallensivat näiltä Hilipan pojilta ja tyttäriltä kymmeniä runoja ja alkuloitsuja, yksin Pedri Shemeikalta kuutisenkymmentä. Jeudokiamummon laulutaidoista ei ole tietoa, eikä omalla isälläni ollut nuottikorvaa ollenkaan. Iso ja raamikas hän oli ja eli vanhaksi, kuten tekivät myös koostaan ja pitkästä iästään kuulut muinaiset Shemeikat. Eivät tosin pieniä ja vaivaisia olleet voimiltaan karhumaiset Pöppösetkään. Runoja suvussamme on ennen minua rustaillut tietämäni mukaan kuitenkin ainoastaan isäni Sergei-isä, jonka esi-isät ovat Kiteen pontikkapitäjistä, eivät Aunuksen Karjalasta. Olen aina ylpeästi pitänyt itseäni kirvesmiehen tyttärenä, eikä se tunne näiden löytöjen jälkeen muuksi muutu. Sen lisäksi, että olen puumiesten poikien sukua, olen näköjään kuitenkin myös loitsijan tyttären tyttären tyttären tyttären tyttären tyttären pojantytär. Mieleeni hiipii muisto takavuosilta, kun psykoterapeuttikoulutuksessa ollessani kohautin lukupiiriäni assosioimalla, että muinaisina aikoina ympyrässämme istujia taisivat vastata loitsijat, tietäjät ja shamaanit. Tuumasin, että kun me tässä nyt nykytieteen valossa työstämme tietoista ja tiedostamatonta, he toimivat omana aikanaan elävänä siltana näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Sekin meillä mielestäni oli yhteistä, että myös tietäjien luokse mentiin hakemaan apua ja lohtua elämän vaikeissa paikoissa. Silloin nauroimme huomiolleni, vaan eipäs se oikeastaan kauas osunutkaan tuo pilailumielessä heitetty havainto. Ainakaan omalla kohdallani.

Viime päivinä olen useasti ajatellut Harria. En ainoastaan sitä Sussexin herttua Harrya, vaan edesmenneen Mammani edesmennyttä kissaa. Hänkin oli nimeltään Harri, mikä on suomalainen versio Harrystä, kuten varmasti kaikki tiedätte. Harri oli omapäinen tapaus. Kukaan ei oikein tiennyt, mistä hän oli alun perin tullut. Yhtenä kauniina aamuna hän vain ilmestyi Rajalan pihaan ja toisena katosi, vain loikkiakseen kolmantena takaisin tupaan. Reissumiesten sukua oli tuo mustanharmaan raidallinen kissanrotjake. Hän ilmeisesti myös jakoi meidän mielipiteemme Mamman sapuskoista. Hyviä olivat piirakat ja pyöröt, niitä kannatti tulla nauttimaan kauempaakin. Lopulta sitten tapahtui sitten se väistämätön, ja Harri ei enää kolmantena päivänä palannut. Se suretti isoäitiäni suuresti. Naapurin Harrykin on sukkuloinut edestakaisin jopa mannerten välillä. Toisessa paikassa näyttävät asiat aina olevan paremmin, olipa kyseessä sitten prinssi tai kollikissa. Istuin ihan asiakseni tässä eräänä iltana TV:n ääreen ja tein jotain, mitä en ole tapanani pitänyt: katselin julkkishaastattelun alusta loppuun. Siinähän se, naapurinpojan näköinen punapäinen nököhammas vastaili kiltisti ja ainakin päällisin puolin rehellisen oloisesti hänelle esitettyihin kiperiin kysymyksiin. Samat huolet tuntuivanuorella miehellä olevan kuin kenellä tahansa mattimeikäläisellä: isoveljen kanssa menevät keskusteluyritykset käsirysyksi, löyhäsuisesta äitipuolesta on jatkuvasti harmia, isä sen sijaan ei puhu eikä pussaa, liian nuorena kuollutta äitiä on edelleen ikävä ja rakastetut isovanhemmatkin ovat jääneet lopulta kuitenkin etäisiksi. Itseksi tullakseen kotoa oli lähdettävä vasta hankitun rouvan kanssa ovet paukkuen ihan Amerikkaan asti. Aavistelen yhdeksi syyksi, että useampaa vahvatahtoista emäntää ei sovi samaan talouteen, niin palatsi kuin asuntona olisikin. Lisäksi, kuten monen muun, myös Harryn perheessä kaikki taitavat itsepäisesti odottaa anteeksipyyntöä toisiltaan ja kun sitä ei kuulu ovat paluutiet yhtä ummessa kuin tiheikkö Ruususen linnan ympärillä. Siinä he pyörivät salamavalojen räpsyessä itse kukin oman yksityisen ikävänsä ympärillä. Onneksi eksoottinen ja kaunis, silmät palatsin ulkopuoliselle elämälle avannut vaimokulta on kuitenkin alati uskollisena Harry vierellä ja omat pienet lapsukaiset rutisteltavina. En tiedä liekö Harry lähtiessään ajatellut, että tulisi joskus vielä takaisin taakseen jättämiensä lihapatojen äärelle, kuten Harri-kissa toistuvasti palasi Mammani piirakoita ja jänispaistia syömään seikkailun vierailla veräjillä osoittautuessa vesiperäksi. Ainakaan se mahdollisuus ei näytä hänelle nyt yhtä helpolta kuin kissalle, jota varten isoäitini auliisti iltaisin laittoi maitokupin oven viereen silloinkin, kun tästä ei päivällä näkynyt vilaustakaan. Mietin erityisesti anteeksipyytämisen ja -antamisen teemaa, joka nousi esiin haastattelusta. Se kolahti minuun kovin omakohtaisesti. Onhan se mahdottoman loukkaavaa, jos on annettava jollekin anteeksi jotain mikä on itseä pohjamutia myöten satuttanut, mutta mitä tuo toinen ei ole edes tajunnut tehneensä, saati sitten suostu pyytämään anteeksi. Pahahan se on toki toisen myös anteeksi pyytää, jos ei ymmärrä mitä on rikkonut. Toisen taas lienee vielä vaikeampaa antaa anteeksi, jos hänen yritystään ei anteeksipyynnöllä siunata. Aikamoinen umpikuja, eikö vain. Eikä yhtään auta, vaikka omistaisi talon vuoren rinteessä meren rannalla, olisi yllin kyllin maallista mammonaa ja Netflix-sopimuksia, tallissa Tesla ja ranteessa Rolex. Kysymys on nähdyksi tulemisesta. Ilman kokemusta siitä, että olemme eläviä ja tosia rakkaidemme silmissä emme koe olevamme yhtään mitään, olimmepa sitten potan täyttäjiä tai tyhjentäjiä. Sydämemme huutaa hiljaa: Näetkö sinä minut, veljesi, sisaresi, näetkö minun tuskani ̶ sillä jos sinä näet minut, voin minäkin uskaltaa nähdä sinut ja sinun kipusi. ​ Useimmiten juuri nähdyksi tulemisen hetkellä tapahtuu se ihme, että molemmat osapuolet unohtavat itsensä ja sen, mistä oikeastaan alun perin kinasteltiin, riideltiin tai tapeltiin. Viha menettää voimansa, sillä rakkaus ja anteeksianto asuvat nähdyksi tulemisessa ja yhteydessä toiseen. Ilman niitä kuihdumme janoon veden äärelle kuten Narcissos, jolle toisen katseen ja nähdyksi tulemisen korvasi oma heijastus veden pettävässä kalvossa. Kuka katsoo ensin avoimin ja näkevin silmin?

”Lampaita” sanoin hiljaa eräänä pimeänä maaliskuisena iltana. ”Ei herran tähden. Vain kuolleen ruumiini ylitse. Nehän paskoo joka paikkaan”, tuhahti mies lehtensä takaa. ”Kanoja sitten”, jupisin itsekseni. ​ Keskustelu jatkui huhtikuun alun aurinkoisina päivinä. Toukokuuhun mennessä mies oli puhuttu ympäri. Lupasi rakentaa kesäkanalan, jos hankkisin tarpeet. Tein työtä käskettyä. Pihalle kohosi komea katos, mutta kanat olivat kiven alla. Saatavilla olevat olivat maineeltaan arveluttavia. ”Saat pestä kananperseitä koko kesän ja poimia öttiäisiä sulista vielä syksylläkin”, sanoi kokenut tuttava. Facebookista löytyi yhteisö: Eläköön maatiaiskana! Oli iittiläistä, tyrnäväläistä, alholaista, piikkiöläistä ja kiuruvetistä kantaa. Kaikki pienkanalat tuntuivat kuitenkin olevan kovin kaukana tai hautomiset epäonnistuneet tänä keväänä. Ehkä kanojaan rakastavat tipumammat eivät raaskineet luopua lemmikkinuorikoistaan. Lopulta löysimme hornionkanan. ​ ”Haa, hornankana”, sanoi Tampereella informaatiotieteitä opiskeleva täysi-ikäinen tytär. ”Se sopii teille”. Lähimmät horniolaiset löytyivät Vuonislahdelta, jossa Kettusen Erkki on niitä kasvatellut vaimonsa kanssa jo vuosikymmenten ajan. Teimme toukokuun puolessa välissä toivioretken Erkin ja Birgitin luokse. Mies tutkaili vahvan kanalan rakenteita, valokatteita ja verkotuksien maaupotuksia, Minä silmäilin hyväluontoisen näköisiä mustan- ja ruskeankirjavia kanarouvia. ​ Hornionkannan kanoja on maassamme arviolta 200 ̶ 300 kappaletta noin parinkymmenen Luonnonvarakeskuksen säilyttäjäohjelmaan kuuluvan kanaharrastajan hoivissa. Erkki totesikin ykskantaan, että tämä kana on sen verran harvinainen, että kesäkanoiksi niitä ei sovi jaella. Kanoihin on parasta sitoutua ympärivuotisesti. Kanta ehti näes kuolla lähes sukupuuttoon ennen vuosituhannen vaihdetta, jolloin sen viimeiset edustajat löytyivät Karkun pitäjän Hornionkylästä. Siellä, emäntä Anna-Liisa Koivusen hellässä hoivassa, ne olivat luontaisesti lisääntyneet ja eläneet luonnonmukaista elämää kotovaraisesti ruokittuna rotupuhtaana kantana vuodesta 1939 saakka. Kesäisin pesän virkaa oli ajanut vanha viljatynnyri, talvisin Koivunen ja kanat olivat jakaneet tupansa sopuisasti keskenään. Suomen ainoaksi viidakkokanaksikin kutsutut horniolaiset olivat oppineet selviytymään leudommissa talvipakkasissa myös ulkosalla. Kylmissä oloissa elämisen perua kanojen heltat ja harjat ovat pieniä. Niiden kehonmuoto on siro ja linjakas, kaula soukka, siivet vahvat, yleissävy tumma, mutta kauniin vaaleitakin yksilöitä löytyy joukosta. Vahvat jalat ovat joko harmaat tai vaaleansävyiset, eivät kirkkaankeltaiset kuten useimmilla kanoilla. Munivatkin ne joskus, eivät tosin mitenkään innokkaasti. ​ Itsellemmekin yllätykseksi meistä sukeutui kesäkanalan pitäjien sijasta säilyttäjäkokelaita. Viralliset ilmoitukset kunnan elinkeinoviranomaisille tehtiin kuudesta kanasta ja kukosta toukokuussa, säilyttäjäohjelmaan liittymistä voimme miettiä syksyyn asti kuuden kuukauden ajan. Omat horniolaisemme löytyivät kahdelta eri säilyttäjäohjelmaan kuuluvalta kasvattajalta Joensuun seudulta. Kouvolasta kesälomalle Kopraslahdelle ajellut tytär poimi tullessaan kahteen pahvilaatikkoon kolme kanaa Keskijärveltä ja kukon ja kaksi kanarouvaa Kontiolahdelta. Kesäkuun toisen päivän iltana autosta purettiin Rantalan pihalle raskaana oleva aikuinen tytär, kaksivuotiaat ja yksivuotiaat puoliksi meksikolaiset lapsenlapsemme, ja viisi pöllämystynyttä kanarouvaa: sinimusta Pippuri, ruskeanmusta Musta Sade, kultapäinen Pouta, punervanvaalea Helmi, kalju Talvikki ja uljas, nuori kukko, jonka mustissa siivissä läikehti turkoosia ja tiilenpunaa. ”Fjodor”, sanoi Dostojevskinsä lukenut tamperelainen opiskelijatytär. ”Ilmiselvä Fjodor”. Fjodorina kukko siis kulkee ja polkee.

Viimeinen muuttolintumme, tyttären anoppi Atzcapotzalcosta hyppäsi eilen Helsinki-Vantaan kentällä lentokoneeseen ja lähti Madridin kautta kohti Mexico Cityä. Tytär miehineen kaitsi syksyn mittaan potralla poikavauvalla kasvaneen pesueensa kokoon ja lähti Bulgariaan joulun viettoon. Tampereen tytär potee suvussamme väistyvästi perinnöllisenä ilmenevää joulukauhua ja Australian tytär on tällä haavaa Intiassa. Kun joutsenetkin jo ovat aikaa sitten kadonneet maisemista, tulee rannoillamme tänä jouluna olemaan harvinaisen rauhallista. Mitä nyt Savonmaan lapsukaiset ja Helsingin setä täällä pyörähtänevät talven tuoksua nuuhkimassa. Minulle sanoi lääkäri viime viikolla, että noilla nivelillä talvet kannattaisi viettää jossain kuivassa ja lämpimässä paikassa, esimerkiksi Australiassa. Matkasta ei kuitenkaan saisi omavastuun ylittävältä osalta KELA-korvausta, vaikka se lääkärin määräämä olisikin. Niinpä minä siis edelleen jatkan kärvistelyä takan ääressä lampaanvillakynsikkäisiin, villasukkiin ja -takkiin tiiviisti kääriytyneenä. Jo kuukausia olen tuttuun tapaani vannonut ja vakuuttanut, että kinkkua ei meille tule ja jouluhössötykseen en osallistu. Mies paketoi viime viikolla kiltisti lahjat ja hymyili viistosti synkkää yksinpuheluani kuunnellessaan. Ja niinhän siinä tietysti taas kävi, aivan samoin kuin kaikkina muinakin vuosina. Tänä vuonna tosin sillä erotuksella, että lanttu-, porkkana-, ja naurislaatikot on aloitettu jo keväällä siemenestä. En millään malttanut pitää näppejäni irti perinneruoista, kun olen ensi kertaa elämässäni ainekset niihin omassa puutarhassani kasvattanut. Eilen osallistuin kansallisiin sähkönsäästötalkoisiin lämmittämällä puu-uunin, jossa hauduttelin juurekset pikkuhiljaa kypsiksi. Illalla soseutin ne valmiiksi ja tänä päivänä paistoin hikipäässä laatikoita Niitä tulikin koko uunin täydeltä. Illan tullen talo tuoksui niin kovasti joululle, että jopa minunlaiseni joulua vieroksuva hapannaama alkoi väkisinkin löytää sisäisen lapsensa. Menin hetki sitten jopa niin pitkälle, että lupasin miehelle, että jos sinä sen kinkun nyt aivan välttämättä haluat, niin minä paistan sen aattoyönä ruiskuoressa. Ilmeisesti alan tosiaan taas kerran pehmetä, laitoinhan jo ensimmäiset joulutontutkin olohuoneen pöydälle. Vuosi vuodelta ne näyttävät yhä enemmän näköiskuvilta minusta ja miehestä. Joululahjat hankimme jo alkusyksystä, joten niiden perässä ei onneksi tarvitse enää juosta. Vähän jännittää, miten perhe niihin suhtautuu. Saavat näet kaikki samanlaisen paketin vauvasta vaariin. Se voisi muuten olla hyvä idea myös tulevina vuosina. On paljon helpompi muistaa mitä kukin viimeksi sai, jos aina kaikille olisi sama paketti. Kanalassa joulun odotuksella, adventilla ja sinivalkoisilla itsenäisyyskynttilöillä ei liene Fjodorille ja rouville suurta merkitystä. Kun aamulla tulee puuro, päivällä satunnaisesti herkkuja ja illalla popsitaan viljaa, se riittää heille. Yöt he kasvavista kanankakkamääristä päätellen käyttävät aktiiviseen luovaan työhön. Kalju Talvikki, joka ei enää ole kalju, sai viime viikolla uusin sulin koristettuun päähänsä, että se haluaa tulla äidiksi. Kaksi päivää se istui hievahtamatta yhden puisen ja toisen itse pusaamansa munan päällä. Yleensä Talvikki on kovin arka kosketukselle, mutta nyt sitä sai vaikka kutitella, eikä se hievahtanut piiruakaan pesältä. Mietimme mitä tehdä. Toki kanalassa on lämmitys, mutta sitä ei ollut tarkoitus pitää tipujen vaatimassa lämpötilassa tammikuun paukkupakkasilla. Aikuisille horniolaisille kun riittää, ettei vesi kupissa jäädy. Lopulta päätimme siirtää pesää varovasti suojaisampaan nurkkaan kanalassa. Jos Talvikki ei silloin innostuisi hyppäämään pois pesältä, niin sitten olisi tosi kyseessä ja pitäisi ryhtyä miettimään lastenhuoneen eristämistä tulevalle perilliselle. Suureksi helpotukseksemme Talvikki päätti kuin päättikin lähteä liikkeelle tarttuessamme pesään. Sen kummemmin surematta se näytti unohtavan oitis munassa uinuvan alkion, hyppäsi viereiseen kylpypaljuun ja alkoi pontevasti peseytyä ensimmäisen kerran kahteen päivään. Ruokakin näytti maistuvan pätkäpaaston jälkeen. Me olimme tyytyväisiä. Joulunlapsi kanalassa olisi ollut suurehko lämpötaloudellinen ongelma. Viisaampaa olisi edelleen harjoittaa tarkkaa perhesuunnittelua ja jatkaa Ginnungagapin kanojen sukua lähempänä pääsiäistä.

Pitkä talviuni blogissa on ohi. Eilisiltana Nurmeksen Kötsin museolla vietettiin museon kesän 2023 vaihtuvan kesänäyttelyn avajaisia ja samalla vanhan kauppalan asukasyhdistyksen asukasiltaa. Paikalla oli tuvantäysi väkeä. Tunnelmien ja suunnitelmien keskiössä tällä kertaa oli vanhan itäkauppalan, nykyisen itäkaupungin alue, jonka kehittämisajatuksista haastelivat mm. itäkauppalasta lähtöisin oleva kaavoittaja Juha Romppanen ja kaupunginjohtaja Pasi Parkkinen. Näyttelyn lähtökohdista ja rakentamisesta kertoi museonjohtaja Meri-Anna Rossander. Itse olin mukana näyttelyn kehyskertomuksen ”Itäkauppalan tyttö” kirjoittajana. Minähän synnyin 1950-luvun lopulla Mari Kinoksen talon vieressä, kasvoin kouluikään Kohisevankadulla ja ylioppilaaksi poljin isän vanhalla polkupyörällä Kehäkadulta. Niille ystäville, jotka eivät päässeet eilen paikalle mukaan, ja niille, jotka eksyivät matkalla vilkkaassa Nurmestalossa olleeseen toiseen tapahtumaan – joka kuulemma oli myös korkeatasoinen – postaan nyt blogiini sen, mitä eilen tilaisuudessa kerroin. Itäkauppalasta, sen menneistä loiston päivistä ja toivottavasti myös itäkaupungin rikkaasta tulevaisuudesta kiinnostuneita kehotan tutustumaan – ja samalla osallistumaan – koko näyttelyyn ja sen vuorovaikutteiseen rakentumiseen. Näyttelystä löytyy mielenkiintoisia kuvia, karttoja ja installaatioita 50-70-lukujen itäkauppalasta, sekä lapsuusmuistoni kokonaisuudessaan vapaasti luettavina aina lokakuun loppupuolelle saakka. Kävijöitä toivotaan myös muistelemaan ja jättämään merkkinsä kartalle. ​ Avajaispuheenvuoro 31.5.2023 Kötsin museo: Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia tätä näyttelyä rakentaneita ja erityisesti Meri-Anna Rossanderia, joka kutsui minut mukaan tähän projektiin. On ollut etuoikeus muistaa ja muistella. Yhteistyömme alkoi edesmenneen isäni pienistä muistelmista (”Nestorin Matka”), joiden innostamana kirjoitin hänen Suojärven Karatsalmelta tulleiden esi-isiensä historian (”Shemeikasta Pöppöseen, Ukko Gauroista Garciaan – Nurmeksen Kainulaisten tarina Aunuksesta Azcapotzalcoon”), jotka molemmat Kyllikki Tiensuu kannusti luovuttamaan Nurmeksen museon kotiseutuarkistoon. Isäni oli äitinsä puolelta runonlaulajien ja loitsijoiden ja isänsä puolelta rakentajien sukua. Ja rakentajaksi nuori Nestori Kainulainenkin päätyi. Hieman liioitellen voi sanoa, että lapsena oli helpompi näyttää sormella niitä Nurmeksen taloja, joita isä ei ollut rakentanut, kuin niitä, joita hän oli ollut mukana pystyttämässä. Varhaisen kasvuympäristöni muisteleminen paisuikin mielessäni ansaituksi kunnianosoitukseksi isälleni ja kaikille sotien jälkeen aikuisiksi kasvaneille miehille ja naisille. Vaivojaan säästämättä ja usein omista unelmistaan luopuen, he rakensivat, korjasivat, säästivät ja monin tavoin mahdollistivat minun sukupolvelleni paremmaksi toivomansa tulevaisuuden. Heidän työnsä ei valunut hukkaan. Lapsuuteni itäkauppalan pienissä, usein myös talkoilla rakennetuissa, ihmisenkokoisissa taloissa nämä miehet ja naiset heräsivät varhain. Vaimot tekivät aamiaisen ensin miehilleen, joista ensimmäiset lähtivät pappa tunturiensa ja polkupyöriensä selässä rakennuksille ja verstaisiinsa jo paljon ennen seitsemää. Sitten olivat vuorossa kaurapuuro, kananmunat, kalkkitabletit ja vitamiinit meille lapsille, joiden pitkä letka taivasi vähän ennen kahdeksaa ohi tuoreelta puulta tuoksuvan Nurmeksen sahan ja yli Mikonsalmen sillan ̶ tai talvella Kairikon rannasta jäätyneen Nurmesjärven selkää pitkin ̶ kohti opinahjoja: kauppalan kansakoulua, keskikoulua ja lukiota. Vanhempiemme vakaa usko koulutukseen, joka tulisi mahdollistamaan meille elämässä, jos nyt ei ihan vihreää oksaa, niin ainakin aiempaa paremman näköalapaikan, ylitti sen laimean toivon, jota me kykenimme aikanaan omille 1990-luvun laman jälkeen syntyneille lapsillemme tarjoamaan. Porokylän Kyöpelin synnytyslaitoksella 1950-luvulla maailmaan putkahtaneille ylioppilastodistus oli varmempi tae työpaikasta tulevaisuudessa, kuin maisterintutkinto heidän Joensuun keskussairaalassa 2000-luvulla epiduraalin, ilokaasun ja vesisynnytyksien avulla elämään autetuille jälkeläisilleen. Muistot, jotka olen näyttelyn kehystarinaan koonnut, eivät ole objektiivista historiankirjoitusta, ne ovat tuokiokuvia yhden yksityisen elämän varrelta. Ne kuvaavat tapahtumia ja tunteita sellaisina kuin ne muistan. Toisaalta, ne voivat olla myös meille kaikille yhteisiä ja jaettuja. Myös monen muun kotiin tuli televisio 60-luvun alussa ja emmekä vain minä ja perheeni, vaan kuulemma myös Prinssi Phillip ja Kuningatar Elisabeth lapsineen istuivat nenä kiinni ruudussa Neil Armstrongin ottaessa ensimmäiset pienet askeleet kuun pinnalla. Monessa suomalaisessa kodissa vanhemmat potkaisivat jokalauantaisen viikkosiivouksen jälkeen puhtaiksi puistellut matot nurkkaan, ja veivasivat hiki päässä foxia, tangoa ja valssia Lauantaitanssien tahdissa. Moni teistäkin voi varmaan halutessaan sulkea silmänsä ja palauttaa oitis mieleensä koulun jälkeen postilaatikossa odottaneen uusimman Aku Ankan sivujen tuoreen painomusteen tuoksun ja hienoisen tahmeuden, joka jätti sormenpäät mustanpuhuviksi. Ehkä muuallakin kuin meillä leivottiin lauantain lisäksi keskiviikkona pullaa, jota sitten Tupun, Hupun ja Lupun seikkailuihin sukeltaessa popsittiin, juoden palanpainikkeeksi litrakaupalla Ensio Hiltusen sekatavarakaupastaan toimittamaa kylmää täysmaitoa. Muistoni voivat olla totta tai sitten ei – esimerkkinä tarinani alku: olen 100-prosenttisen varma, että olin Sillankorvan Raja-Karjalan kaupassa ostoksilla yksin. Olen aina vaalinut tuota muistikuvaa varhaisen pärjäämisen ja itsenäisyyteni osoituksena. Kun luin tarinan äidilleni pari kuukautta sitten jyväskyläläisessä palvelutalossa, äiti sanoi: ”Oi Tuula, ihanasti kirjoitat, mutta et sinä kyllä siinä kaupassa yksin ollut. Minä seisoin ovella selkäsi takana. Enhän minä herran tähden kaksivuotiasta olisi itsekseen laskenut ostoksille, vaikka viereisessä talossa asuttiinkin. Kävit siellä kaupassa vasta sitten Kohisevankadulta kun olit jo neljä- tai viisivuotias ja Kimmokin oli jo syntynyt”. Jalkakäytävätöntä matkaa Kohisevankadulta kaupalle on puolisentoista kilometriä. Niinpä, ajat olivat todella toisenlaiset. Äidin kommentista huolimatta ajattelen, että verrattuna nykypäivään me saimme olla lapsia pitkään. Jos 1960-70-lukujen itäkauppala ei mikään lintukoto ollut, oli se kuitenkin monella tapaa yksinkertaisempi ja turvallisempi paikka kasvaa kuin tämän päivän monimutkainen, virtuaalinen ja tekoälyn rikastama maailmamme, jossa aikuiset vierittävät yksilönvapauden nimissä vastuitaan lapsilleen, eivätkä osaa yksissä tuumin päättää pitäisikö peruskoululaisilta kieltää kännyköiden käyttö koulutuntien aikana vai ei. Meillä kaikilla ei onneksemme ollut kotona edes lankapuhelinta häiritsemässä keskittymistämme. Eikä meidän odotettu myöskään tekevän 10-vuotiaan kypsyydellä aikuistason elämänvalintoja vaikkapa koulun valinnaisaineiden suhteen. Valinnaisia ei ollut, saimme ihan vapaasti opiskella sen, mitä aikuiset katsoivat lapsille tarpeelliseksi oppia. Vääryyksiäkin toki tapahtui siinäkin maailmassa. Joku syrjäytyi, toista kiusattiin, kolmas oli vähän jukuripää tai haahuilija. Joka suvussa oli joku joka joi liikaa tai tuli hulluksi ja joutui Paiholaan. Vaikka avioerot olivat harvinaisia, nimellisesti ehjässä perheessä kasvaminen ei aina ollut onni. Vääryydet eivät kuitenkaan olleet useinkaan niin korostuneen julmia kuin tänä päivänä. Ketään ei ammuttu koulussa, josta joutui määräajaksi erotetuksi, jo siitä että sylkäisi opettajan pöydälle, ja sanoi että ui tuossa mutta älä huku. Varallisuuserojakin oli, mutta ne eivät olleet niin jyrkkiä kuin merkkituotteita tulvivalla 2000-luvulla. Katsellessani viime viikolla itäkauppalan karttaa, tajusin, että itäkauppalan sillanpuoleinen pää oli ainakin meidän Kohisevankadulla ja Kehäkadulla asuvien silmissä jonkinlainen Kultahammasrannikko. Siellä olivat talot vähän isompia, osa tonteista rajautui Nurmesjärven rantaan ja pihaistutuksetkin olivat loistokkaampia pelargonioineen ja dahlioineen. Monet noiden talojen asukkaista ansaitsivatkin elantonsa usein korkeampaa koulutusta vaativissa kunnan viroissa tai toimissa. Kohisevankadun hevosenkengällä ja sittemmin Kehäkadun ympyrällä asui sen sijaan enemmän käsillään toimeentulonsa hankkivaa työväkeä, heidän joukossaan myös karjalan evakoita. Sellaisia kuin minun isäni ja äitini, joista toinen oli käynyt neljä luokkaa kiertokoulua ja toinen kansakoulun ja kansanopiston. Näin minä sen muistan. Joku toinen voi muistaa toisin. Lapselle vanhempien varallisuuseroilla tai talojen koolla ei kuitenkaan ollut merkitystä kun yhteisön normit olivat jaetut ja ruokavalio ja kotiintuloajat kaikilla jotakuinkin samat. Yhteisö vahti, vartioi ja osasi sanoa ei. Itsemääräämisoikeuskaan ei tullut lapsille annettuna, se ja muut aikuisten oikeudet ansaittiin pikkuhijaa kasvamisen ja kypsymisen myötä. Ja siinä mukana lisääntyivät myös itsetuntoa kohottavat velvollisuudet. Leikkimään kerhoihin, harrastuksiin ja kavereille juoksimme tai sotkimme pyörällä ihan itse. Leluja oli vähän, mutta kadulla juostiin hippaa hiestyneinä iltapäivät neljään saakka, jolloin isät tulivat töistä ja liesillä kypsyvien kalasoppien ja makkarakastikkeiden toisiinsa sekoittuvat aromit kutsuivat koko yhteisön kotipesiinsä aterioimaan. Ruoan jälkeen saattoi vielä päästä hetkiseksi ulos jos läksyt oli tehty, mutta seitsemältä piti viimeistään olla kotona. Ennen iltauutisia iltapalat oli hotkittu nälkäisiin suihin. Valot sammuivat lastenhuoneista koulupäivinä uutisten jälkeen. Jossain vaiheessa himolukijat kuten minä keksivät taskulampun. Voisin jatkaa, mutta ehkä lopetan tähän. Aloitin isästäni, ja häneen myös päätän. Isä rakensi taloja ja oli itsekin iso kuin talo. Vaikka rakentajuus oli suuri osa hänen identiteettiään, hän ei viimeisinä vuosinaan enää halunnutkaan muistella ainoastaan taloja ̶ joista jotkut oli jo purettu kuten Mikoniemen Urheilutalo, toiset pystyssä, kuten Nurmeksen ortodoksinen kirkko, Virastotalo, Turvevoimala tai vaikkapa monet omakotitalot esimerkiksi Kehäkadulla. Isä muisteli ihmisiä, joita oli rakastanut, ohikiitäviä tuokioita, joita oli heidän kanssaan elänyt, kaipuuta, jota oli tuntenut lapsiaan kohtaan ollessaan tiukempina aikoina viikot etäämpänä töissä. Omat muistelmansa hän päätti sanoihin: ”Kiitos hyvistä viikoista, jotka sain viettää teidän kaikkien kanssa”. Kun itse nuorena ylioppilaana vuonna 1978 läksin Nurmeksesta, luulin etten koskaan tulisi takaisin. Halusin myös unohtaa. Nolotti moni juttu. Suulas karjalainen isäkin joskus. Nuorella ihmisellä on halu mitätöidä entinen ja luoda itsensä tyhjästä. Palasin kuitenkin toistuvasti, lopulta pysyvästi. Tänään näen, että muistoni – ja jopa niiden nolojen aktiivinen muistaminen ̶ tekevät minusta sen kuka olen. Tämän tajuaminen on täyttänyt minut syvällä kiitollisuudella menneitä sukupolvia ja sitä maailmaa kohtaan, jossa sain kasvaa viipyillen ja hitaasti, kuhunkin tuokioon rauhassa keskittyen. Aikuisen vastuuta ja päätöksenteon riesaa olen ehtinyt kantaa myöhemminkin. Tuosta säännönmukaisesta ja turvallisesti ennustettavana toistuvasta maailmasta ja sen muistoista ammennan edelleen voimaa elämääni. Toivottavasti te nautitte näyttelystä ja omat muistonne heräävät. Mikään ei olisi hienompaa kuin se, että tarinani virittäisivät myös teidät muistelemaan. Jokainen elämä on muistamisen arvoinen.

Ajattelu virittää ajattelua, niin se vain on. Jäin miettimään viimeisimmässä blogitekstissäni kertomaani ensimmäistä muistoani itsestäni 2-vuotiaana yksin kaupassa. Tuo muistikuva on kantanut minua elämässäni, virittäen jo varhain uskon itseeni selviytyvänä ja itsenäisenä otuksena. En ole kertonut muistosta äidilleni ennen kuin kirjoittaessani muistelmatekstiä ”Itäkauppalan tyttö” -näyttelyä varten. Yllätykseni oli melkoinen äidin kertoessa olleensa paikalla selkäni takana. Muistostani en voi edelleenkään luopua, se on minun ja ollut rakentamassa kuvaa, joka minulla on itsestäni tänään. Sen avulla olen selvinnyt monesta pahasta paikasta. Tosin sen vuoksi olen myös varmasti monesti jäänyt myös ulkopuolelle ja yksin. Äidin läsnäolo tilanteessa asettaa miettimään asiaa uudesta tulokulmasta. Lapsuudessani elettiin aikaa, jolloin koko Suomi katsoi eteenpäin, raskaat sotakorvaukset oli saatu kymmenkunta vuotta aiemmin maksettua ja maata rakennettiin vimmatusti etenpäin. Karjalalaisjuurinen kotinsa, ja jollain tapaa lapsuutensakin, rajan siirtyessä menettänyt isäni nieli ikävänsä ja pyrki antamaan omille lapsilleen turvallisen elämän. Köyhyydessä kasvanut ja tahdostaan huolimatta korkeampaa koulutusta vaille jäänyt äiti puski meitä vastaanväitteitä kuuntelematta koulupolulla eteenpäin. Menneitä ei muisteltu, eikä vanhoja tavaroita paljoa arvostettu, kun elämässä pyrittiin uuteen, moderniin ja kiiltävään. Jäin miettimään kuinka paljon tuo aika ja ympäristö vaikuttivat muistikuvani syntymiseen. Toisaalta pohdin sitä, kuinka edelleen on kovin yleisinhmillistä pienen lapsen lailla katsoa vain eteenpäin, sinne minne oma näkökenttä yltää, ja unohtaa se, mitä peruutuspeilissä selän takana ja sivuilla mahdollisesti näkyisi. Jokaisen eteenpäin kurkottavan ihmistaimen ja hänen tekojensa takana seisoo kuitenkin aina joku toinen, jolla on jo historia. Jotkut heistä ovat turvallisia, tukevia ja kunnioittavasti varuillaan, antaen lapselle illuusion vapaudesta ja itsenäisyydestä, mutta ottavat tarvittaessa kiinni jos kokematon lapsonen alkaa kaatua eteen, taakse tai sivulle. Joidenkin takana seisova on vähemmän varuillaan, enemmän omissa ajatuksissaan, ja joku kenties jopa tahattoman huoleton tai tietoisen huolimaton. Välinpitämättömiä ja tuhoaviakin joukossa löytyy. Ihmiskunnan säilymisen kannalta on oleellista, että useimpien takana valvoo edes yksi, joka kantaa huolta sekä pikku hiljaa siirtää aiemmilta sukupolvilta imemäänsä tietoa ja viisautta eteenpäin edessään seisovalle. Ja jakaa samalla käytännöllisiä neuvoja alkaen siitä, että älä kävele rapakkoon kangaskengillä, koirankakka kengänpohjassa haisee, äläkä missään nimessä syö keltaista lunta. Elämme nyt tietoyhteiskunnassa, jossa tekoälyä ja sen sovelluksia kehitetään valtaisalla vauhdilla. Eteenpäin mennään joka mantereella laput silmien sivuilla kuin voittamaan ohjelmoidut ja äärimmilleen viritetyt kilpahevoset. Tämmöisestä vanhasta pierusta tuntuu joskus, että vauhtisokeus on yllättänyt koko maailman. Kehityksen tuulten vonkuessa korvissamme emme muista katsoa taaksemme, että muistaisimme, miten tähän on tultu, mitä on ehkä menetetty, mitä pitäisi tehdä toisin tai mitä pitäisi varoa jatkossa. Taakseen kun pitäisi katsoa myös siksi, että oppisimme historiastamme jotakin. Asiantuntija TV:n asiaohjelmassa sanoi jokunen ilta sitten, että ei meidän tarvitse olla huolissamme, tekoäly ei voi tietoisesti alkaa hallita meitä ja maailmaa, sillä tekoäly toimii ainoastaan niiden syötteiden varassa, mitä ihminen sille antaa. Asiantuntijan mukaan tekoäly ei ymmärrä asioita vaan yhdistelee toisiinsa sopivia tietoja järkevältä vaikuttaviksi kokonaisuuksiksi. Ei sillä ole kykyä empatiaan ja eläytymiseen, eikä se voi myöskään suunnitelmallisesti ajatella, että nytpä alan tuhota ihmiskuntaa. Ajattelin, että tuonko nyt pitäisi lohduttaa minua? Siis sen, että kyselemme vastauksia ja annamme valtuuksia apparaatille, jolla on vain satunnaisotannalla kerättyä knoppitietoa, ei inhmillistä ymmärrystä hahmottaa syvempiä merkityksiä. Kuinka usein tässä ja menneessä maailmanajassa satunnaiset, sillä hetkellä hyväksyttyyn tietoon perustuvat teot ja syvemmän ymmärryksen, eläytymisen ja empatian puute ovat ajaneet ihmiskunnan tai sen osia tuhon partaalle? Tiedon nimissä ihmisiä on lobotomisoitu, kastroitu ja jopa kokonaisia kansakuntia tuhottu. Kunnes tieto on osoittautunut vääräksi. Filosofi G.H. von Wright oli jo vuosikymmeniä sitten huolissaan siitä, että elämme ajassa, jossa tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta ymmärrystä puuttuu sitäkin enemmän. Mitähän von Wright mahtaisi sanoa nyt? Historiaan ja menneisyyteen syvällä ymmärryksellä soisi myös valtaa käyttävien poliitikkojen katsovan, sen sijaan että he tavoittelevat lyhytnäköistä muutosta, omaa mainetta ja satunnaisia taloudellisia pikavoittoja. Kaikkeahan sitä saa toivoa.

”Enemmän valoa” ovat sanat, jotka vuosien saatossa on istutettu yhtä lailla Johann Wolfgang von Goethen kuin Aleksis Kiven suuhun. Tarinan mukaan kumpikin olisi tahollaan hieman ennen viimeisen esiripun laskua huokaissut kuuluvasti nämä kaksi sanaa, ensimmäinen saksaksi ja toinen selvällä suomen kielellä. Kun katson ulos ikkunasta ei tarvitse paljoa miettiä, miksi nämä sanat tulevat mieleeni joka vuosi marraskuisen hämärän hiipiessä Pohjois-Karjalaisen maiseman ylle. Marraskuussa valo alkaa vaivihkaa kadota. Lankamaailmasta vihertävinä tilatut villapaitalangat näyttävät hehkulampun kelmeässä loisteessa tyystin harmailta, vaikka kaihi silmissä onkin lääkärin mukaan vasta aluillaan. Valjulta näyttää myös oma naamataulu kylpyhuoneen peilissä. Kesän armeliaasta rusketuksesta on vain hauras muisto jäljellä. Mieltä virkistääkseni sytyttelen kynttilöitä ja virittelen valopisteitä ympäri taloa. Niistä huolimatta pimeys hiipii nurkista hyhmäisenä kuin Ankeuttajat Harry Potter -kirjoissa. Eilen avasimme miehen kanssa Googlemapsin olohuoneen 75-tuumaiseen televisioon ja virittelimme tyttären vanhoja Meksikon osoitteita kartalle. Oli mukava kävellä Onnenkaupan (Tienda la Fortuna) edessä Morelos-kadulla Atzcpotzalcossa ja miettiä onko lapsenlapsieni toinen ukki mahdollisesti ollut kuvaa otettaessa kauppansa tiskin takana. Sitten suhahdimme digitaalisesti tyttären anopin kotikadulle parin korttelin päähän pähkäilemään talon kapeaa korkeutta ja taivaan syvää sineä. Matka päättyi isomummovainaan talon eteen Tlalnepantlaan. Siinä tovi muisteltiin mummon pihalla asuvia taistelukukkoja ja papukaijaa, joka oli nimeltään Cotorro eli suomeksi Lörppö, vaikka ei koskaan sanonut sanaakaan. Samalla tulvahtivat kutsumatta mieleen valo valtameren yllä Puerto Escondidossa Oaxacassa ja aallot, jotka kutittivat varpaita Meksikon lahdella Meridassa keväällä 2019. Upeaa koboltin sineä Campechen kattojen yllä emme tule koskaan unohtamaan, se on varma. Silloin tuumasimme, että jatkossa vietetään pimeä vuoden aika Meksikossa ja Nurmeksessa nautitaan rusinat pullasta: keväät, kesät ja alkusyksyt. Vaan toisin kävi. Korona muutti maailmanjärjestystä ja tytär perheineen palasi Suomeen. Myös lentoliput kallistuivat ja mahdollisuus reissaamiseen tuli työläämmäksi. Nyt sitten pidetään hämärän hyssyä Pielisen rannalla ja odotellaan helmikuun alkua. Pimein hetki on siinä joulun jälkeen. Silloin siirrymme Technicolorista mustavalkoiseen ja luonnossa vallitsevat värien sijaan kaikki harmaan eri sävyt. Valoisampina päivinä, joita on niukalti, ne toki saattavat olla aavistuksen ruusuun tai liilaan taittuvia. Maa on valkoista, taivas tasaisen harmaa, puut ja pensaat kaikkea siltä väliltä. Ainoastaan rannassa nyyköttävä vanha venevaja taistelee uhmakkaan punaisena ympäröivää harmautta vastaan. Siksi sitä ei ole tohdittu purkaa, vaikka se onkin jo puoliksi lyyhistynyt Pielisen syliin. Sitäkin huikeammalta tuntuu helmikuun aurinko, kun se lopulta valaisee maan ja palauttaa taivaalle saman sinisen värin, jonka kaikki lapset osaavat värityskirjaansa kirjoa. Ensin on kuitenkin edessä kolme kuukautta tasaista harmautta lusittavana. Mikäs meillä ihmisillä, meillä on googlemaps, muistot ja valokuvat. Niiden myötä meillä on myös toivo ja tietoisuus tulevasta. Mutta entäpä kanaparat, jotka eivät tiedä kuluvaa hetkeä kummemmasta? Niiltä on kadonnut valo pysyvästi. Mies on koettanut parhaansa mukaan pitää pienet ystävämme järjissään ja viritellyt (toim.huom. asentajan avustamana) kanalaan jo kesällä kunnon valaistusjärjestelmän. Näppäränä keksijäluonteena hän toteutti sen veljensä kesämökin, Joutenolon vanhoista 1980-lukulaisista ulkovalopylvään raadoista ja kahdesta auton lämmityksestä tutusta ajastinkellosta. Aamuviideltä, kun me vielä unisina käännämme vuoteissamme kylkeä, syttyy ensimmäinen lempeä herättelyvalo kanalan seinälle. Tunnin päästä laukeaa päälle kirkkaampi ja aktivoivampi lamppu. Hyvällä tuurilla kalpea luonnonvalo kurkistaa ikkunasta hetkisen kymmenen ja kolmen välissä. Neljältä taas alkavat tuikut pikkuhiljaa himmetä sammuakseen itsekseen viiden tienoossa kokonaan. Silloin Fjodor ja rouvat ovat jo yleensä orrella sukimassa sulkiaan, ja me nautimme ilta-ateriaamme keittiön pöydän ääressä. Talvi on rutiinien kulta-aikaa.

Olen haaveillut kasvihuoneesta niin kauan kuin muistan. Matkoillani etsin aina paikallisen kasvitieteellisen puutarhan. Kööpenhaminassa on muuten hyvin kaunis sellainen, nimeltään Botanisk Have, heti Rosenborgin palatsin ja sen huumaavasti tuoksuvan ruusupuiston takana. Vuosituhannen vaihteessa vietin siellä monia hiljaisia tunteja tulevaisuuttani miettien. Helsingin Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan palmutalo tuli aikoinaan lapsilleni tutuksi jokakeväisten Helsinkiin suuntautuvien kevätretkiemme aikana. Ensin mentiin Korkeasaareen, sitten luonnontieteelliseen museoon, joskus käytiin Ateneumissa tai Kiasmassa, tai ajeltiin vain kolmosen ratikalla kaupunkikierros. Lähes aina retki päättyi lepohetkeen kasvitieteellisen puutarhan kosteanlämpimässä hämärässä. Kun viime kesänä jäin eläkkeelle, se merkitsi uudenlaisen ajan alkua. Kello ja työn asettamat vaatimukset eivät enää määrittäisi levon tai jaksamisen rajoja. Voisin tehdä asioita, joista olin pitkään unelmoinut, mutta, joihin ei ollut riittänyt aikaa tai voimia. Kasvihuone oli listalla alkupäässä. Päätös sen hankinnasta syntyi jo viime kesänä, tilauksen panin vireille hyvissä ajoin helmikuussa. Kevät oli jo pitkällä toukokuussa, kun kerrostalon korkuinen kiitoauto pudotti lasisen rakennuksen osat vanerilaatikoissa naapurin pihamaalle. Nuori kuski ei näet uskaltanut viimeisestä jyrkästä mutkasta meille päin kääntyä. Kanalan rakennuspuuhat piti panna katkolle, sillä kelmeiksi käyvät tomaatin taimet venyivät olohuoneen ikkunalla jo liikaakin pituutta. Kasvihuoneen paikkaa oli mietitty pitkään ja hartaasti. Vielä viime metreillä rakennus siirtyi pihalla piirun verran etelämmäs kuin olin alun perin suunnitellut. Ilman naapurustossa asuvan koneurakoitsijan maansiirtotaitoja tasoittelisimme pohjaa varmaan vieläkin. Ison telaketjukoneen vierailu tiivisti pohjamaan tasauksen yhteen hikiseen iltapäivään. Kun Tampereen tytär tuli kesäkuun alussa lomalle, hänet värvättiin miehelle repsikaksi lasipytingin pystytykseen. Minulta kiellettiin ehdottomasti pääsy työmaalle. Esitän kuulemma liikaa kysymyksiä, jotka ovat tulkittavissa turhanaikaisiksi neuvoiksi, epäilyksiksi tai ohjeiksi. Keskityin siis puutarhatöihin, kanojen ruokintaan ja leivän leivontaan, ja yritin näyttää siltä, että en ollut ottanut liikkumisvapauteni rajoituksesta nokkiini. Kesäkuun puolessa välissä tomaatintaimet, paprikat, munakoisot ja muut yrtit pääsivät lopulta muuttamaan uuteen kotiinsa ja aloittivat kiivaan kasvupyrähdyksen. ​ Tietysti minä unohdin varkaat, vaikka minua niistä useaan kertaan muistutettiin. Osan napsin liian myöhään pois, mutta osa ehti kasvaa mahtaviksi rantarosvoiksi. Kun saksalainen kesävieraamme vuoden vanhan tyttärensä kanssa lensi luoksemme Dresdenistä, olivat tomaattimme rehevöityneet semmoisiksi ryökäleiksi, ettei järjestelmällinen nuori saksalaisrouva kestänyt moista katsella. Hän tarttui oitis steriloituihin saksiin ja komensi pikkuisen ja minut raahaamaan ulos kompostiin kaiken turhan vihreän massan, mitä tomaattiparat olivat saaneet rungoissaan kantaa. Teimme työtä käskettyä. Päät poikki ryöväreiltä, nips, naps! Muutaman päivän tomaatit nuokkuivat apeina, ja mies tuumasi epäillen, että eikös niitä pitänyt kasvattaa eikä tappaa. Kokenut tomaatinkasvattaja kuitenkin tiesi, mitä teki ja terveet kasvit kantoivat runsaan sadon, josta osan olemme syöneet tuoreeltaan, osa on päätynyt purkkiin kuivattuina, öljyyn säilöttyinä, paholaisen hilloksi tai ketsupiksi keitettynä. Myöhäsyntyiset rosvot olivat niin hentoisia, että selviydyin niistä sormin saksien sijasta. Saksalaiselta ystävältämme sain myös oivan vinkin. Hän sanoi viime vuonna laittaneensa osan lehtikaalistaan kasvamaan kasvihuoneeseen ja kertoi vielä pitkään talvella poimineensa maultaan miellyttäviksi pehmenneitä tuoreita kaalinlehtiä kasvihuoneen suojista, lumisen maiseman keskeltä. Taidanpa kokeilla, kuinka pitkälle idea meidän arktisissa oloissamme kantaa. Ensi keväänä on edessä lisää urakointia kasvihuoneessa. Aiomme rakentaa vanhoja perunalaatikoita isommat kasvatuslaarit. Mies osti rautakaupasta pätkän vesiputkea, jonka aikoo liittää kaivosta tulevaan kesäveteen ja johtaa sen suoraan kasvihuoneelle, jonne saadaan sillä lailla ensi vuonna juokseva vesi. Voin siis ryhtyä suunnittelemaan tihkukasteluletkuja tänä vuonna hankittujen itsestään avautuvien kattoikkunoiden kaveriksi. Sitä voisi kuvitella, että ensi vuonna vain lepäillään laakereillaan riippumatossa, jos ei tietäsi paremmin. ​

Sähkö puhuttaa tällä hetkellä ympäri Eurooppaa. Sen hinta tuntuu poukkoilevan korkealta kattoon maailmanpolitiikan polttopisteiden paukahdellessa. Uutistenlukijat pudottelevat puheissaan uhkakuvia tulevasta kylmästä talvesta ja myös Suomea uhkaavasta sähköpulasta. Eilen työvälinekaappiani siivotessa käteeni putosi kirje, joka oli päivätty Kuopiossa 5.12.1940. Silloinkin elettiin erikoisia aikoja. Talvisota oli edellisenä keväänä päättynyt, eikä Jatkosota ollut vielä alkanut. Jälkikäteen on puhuttu välirauhan ajasta. Joulukuussa 1940 ei tuota aikaa vielä minään välinä pidetty. Kirje oli itseasiassa markkinointikirje, jonka oli kirjoittanut kuopiolainen yrittäjä, joka myyskenteli maatiloille tuulimyllypakettia, jonka avulla saisi pienehkön maatilan päärakennuksen ja navetan sähköistettyä vaivattomasti. Mylly lataisi ”tuulesta temmatulla” sähköllä lamput ja radion akut, joita voisi myös käyttää karjan paimentamiseen syksyllä. Pelin sanottiin pyörivän jopa pienimmillään 2 sekuntimetrin tuulella ja olevan lähes huoltovapaa – mitä nyt öljytä piti rattaita pari kertaa kuussa ja akkuja olisi hyvä ostaa ainakin yksi per hehkulamppu, jos aikoi niitä polttaa yhtä aikaa. Näppärä mies kuulemma kokoaisi rakennelman itsekin ja niinpä yrittäjä oli rustannut mukaan myös lyijykynällä piirretyn kaavakuvan ja kokoamisohjeet. Hinta oli eritelty tarkoin jokaista sulaketta ja hehkulamppua myöten. Koko ihmeen saisi talon katolle asennettavine jalustoineen omakseen 2800 markalla. Yrittäjä oli sitä mieltä, että kymmenen vuoden päästä tällainen moderni, sähköä tuottava mylly pyörisi taatusti jokaisen itseään kunnioittavan maatalon katolla. Samat savolaiset markkinamiehet suurine lupauksineen ovat olleet viime vuosinakin asialla. Myyntiartikkeliksi on ”tuulesta tempaamisen” sijaan valikoitunut ”ilmaisen ja ehtymättömän” energian sieppaaminen maasta, ilmasta tai auringosta. Alkuun lisälämpölaitteina markkinoidut ilmalämpöpumput ovat kehittyneet laitejärjestelmiksi, joilla väitetään lämmitettävä kokonaisia taloja. Lehtijuttujen mukaan nopeimmat kehityksen junaan hypänneet aurinkopaneelien asennuttajat ovat sähkönsä suhteen jo ainakin kesä-heinäkuussa omavaraisia. Tuolloin he jopa myyvät ylijäämäsähköään sähköyhtiöille markkinahintaan, pienentäen siten sekä hintavista hankintakustannuksista aiheutuvaa taloudellista kuormaa että pörssihintojen ja siirtomaksujen kuormittamaa sähkölaskua. Meille, jotka olemme olleet hitaampia ja harkitsevampia hankinnoissamme, luvataan ensi talvena nousevia hintoja ja yllättäviä sähkökatkoksi. Tarvepiikkien ylittyessä ensimmäiseksi kuulemma katkeavat meiltä maalla asuvilta sähköt ja siitä ei sitten etukäteen ilmoitella, olipa sitten kyseessä maatalousyrittäjä tai mökin mummo. ​ Mitähän uutta ja uutisen arvoista tuossakin sitten on? Sähkö katkeaminen ilman etukäteisilmoitusta on ainakin Kopraslahdella ollut jokatalvinen vitsaus. Kaupungissa asuneelle oli silmiä avaava yllätys tajuta, mistä kaikesta joutuu luopumaan, jos pistorasiat mykistyvät. Kysymys ei olekaan siitä, ettei saa päiväespressoaan keitettyä – tai että se pitää keittää kynttilänvalossa minikokoisella retkikeittimellä, kuten joskus kofeiinin tuskassa on tehty ̶ vaan siitä, että itseasiassa talon infra lakkaa tyystin toimimasta. Valot sammuvat, vesi ei virtaa hanasta, vessa ei vedä, kun 100 metriä syvästä porakaivosta vettä nostava pumppu pysähtyy, ja lämpö karkaa pattereista kun sähköllä toimiva öljypoltin ei käynnisty. Näillä raukoilla rajoilla on tietysti totuttu moiseen. Joillakin on polttomoottorikäyttöinen aggregaatti valmiudessa pahan päivän varalle, toisilla kaksoispesäkattila, jolla EU:n lainsäätäjiä uhmaten talvipakkasella poltellaan rapsakoita koivuhalkoja. Useimmilla nököttää tuvassaan varaava takka tai leivinuuni. Lisäksi monilla on vuosien kuluessa kypsynyttä tyyneyttä ja kekseliäisyyttä: ”Voihan ruokansa keittää vaikka pihalla nuotiolla, jos ei muu auta”, sanoi naapurin emäntä. Ei siis hätää. Kylän vanhimmat muistavat hyvin ajan, jolloin sähkö oli ylellisyys, joka ei joka pirttiin ulottunut, siitä huolimatta täällä saatiin lypsymaidot jäähtymään, tehtiin työtä ja elettiin. Sähköyhtiöt ovat viime vuosina pyrkineet pääsemään eroon maan yläpuolella kulkevista johdoista juuri noiden yllättävien katkoksien vähentämiseksi. Nurmeksen suunnalta aloitettu maakaapelointi näyttää olevan Lipinlahdella, Kohtavaaran seisakkeen tällä puolella tulossa. Linjalle talvimyrskyssä kaatunut puu tai muu luonnonilmiöhän se yleensä on suurin syyllinen katkokseen. Suomessa on kuitenkin edelleen varmasti satoja samanlaisia paikkoja kuin meillä, jossa linja menee matalalla Kopraslahden ylitse. Vaikka tuo ilmasilta nykyisin onkin tuulessa pyörivin varoituskilluttimin kirjottu, viimeksi eilen löysi yksi etelään matkaaja siitä tiensä pään. Lintu ei ollut ensimmäinen lajiaan. Useinkin murheellista ja turhaa kuolemantapausta säestää valtainen paukaus, jota seuraa talomme toimintojen kaikkinainen mykistyminen. Parhaiten muistan muutaman vuoden takaisen joutsenpariskunnan päivän viiveellä tapahtuneen kaksoisitsemurhan. Edellisenä iltana lensi lankaan komea urosjoutsen, seuraavana meni perässä vaimo. Kummallakin kertaa oikosulku katkaisi sähköt talosta. Aamulla soutelimme katsomaan murheellista näkyä. Molemmilta oli särkynyt sydän, kun valokaari oli polttanut ammottavan aukon rintaonteloon. Luonto on armoton mutta ihminen keksintöineen ja varsinkin haluineen on monesti sekä luonnolle että omalle lajilleen vielä armottomampi. Ei tarvitse kuin iltauutisten aikaan TV avata, niin väitteeni kyllä vahvistuu. Ei silti, että olisin katkaisemassa internetyhteyttä ja suosittelisin siirtymään Tilleyn käyttäjäksi tai päreen polttoon. Kunhan vain pohdiskelen, mikä elämässä on turhaa, mikä tarpeellista. Jokainen voi tehdä omia arvovalintojaan tykönään.

Ensin oli siis läpipääsemätön pöheikkö, jonka reunalta pilkistävän oreganon tupsun takaa löytyi pieni ruohosipulimätäs. Joku oli siis ollut täällä istutuskuokkansa kanssa ennen minua. Korkean niittyheinän keskeltä löytyi jättiläismäinen yhteen kasvanut puna- ja mustaviinimarjapensas, jonka olemassaolosta kenelläkään talon nykyisistä asukkaista ei tuntunut olevan muistikuvaa. Se kertonee tiheikön laadusta. Maa oli niin kuivaa ja kovaa, että lapiollisen jälkeen ajattelin ryhtyneeni toivottomaan Augeiaan tallin puhdistukseen, josta en tulisi kuuna päivänä selviytymään. Mies ja hänen veljensä kävivät pikkuhiljaa laajenevan työmaani laidalla kerran kesässä ̶ useampana kesänä peräjälkeen ̶ pohtimassa minkälainen kaivuulaite hommaan pitäisi hankkia. He kokeilivat silloin tällöin näytösluontoisesti kivikovaa maata kuokillaan ja totesivat ettei tuo ole ihmisen työtä. Siitäkös minun tunnetusti vähästä täyteen liekkiin roihahtava sisuni nousi ja ajattelin, että perkules, minä noille isäntämiehille vielä näytän. Vuosi vuodelta viljelykelpoinen maa-alue laajeni. Sitä mukaa kun maa alkoi antautua ja salaatinpäät pedeissään viihtyä, miehen usko aikeisiini kasvoi ja tuli hartiapankin käytölle myötäsukaisemmaksi. Viime vuonna maata kourittiin yksissä tuumin traktorin lisäksi jo metsäkouralla. Tänä keväänä, kun suunnitelmat edellyttivät taas muutaman metrin haltuunottoa rantaan päin, mukaamme tarttui Rauta-Prismasta polttomoottorikäyttöinen puutarhajyrsin. Minä sitten rakastan sitä jyrsintä. Samassa ajassa, jossa olin aiemmin pehmittänyt käsin neliön maata, surautin nyt aarin kuohkeaksi patjaksi salaateille, sipuleille, kaaleille, palsternakoille, pavuille, punajuurille ja daikoneille. Yrttien, kurkkujen, kurpitsoiden ja kesäkurpitsoiden kasvattajana olen jo konkari. Juhannukseen mennessä huomasin raivanneeni enemmän kuin ison omakotitalon alan kasvimaata hyötykäyttöön, mikäli kaikki edeltävien vuosien hikinen työ luetaan mukaan. Eikä tässä kaikki. Viherkasvimaan lisäksi olemme istuttaneet perunaa ja porkkanaa kauemmas rantapellolle. Tänä vuonna apuna oli naapurin isäntä ja hänen näppärä perunanistutuskoneensa. Viime vuonna vehje oli kytketty omaan traktoriimme. Juuri ja juuri 2-vuotias Celeste Taivaanlahja istui tärkeänä Ikun vieressä traktorin pukilla ja näytti peukalomerkein istuttajille, milloin perunan saa pudottaa kuoppaansa. Pikkuruinen keittiöpuutarhamme on siis lähtenyt tyystin lapasesta. Kun Australiassa tyttären puutarhuriystävä näki kuvia kasvimaastamme, hänen ensimmäinen kysymyksensä olikin: ”Wau, kuinka monta ihmistä äidilläsi on töissä?”. Niinpä niin, meillä Suomessa on tapana tehdä kaikki itse, jos vain voidaan, ja jos ei voida, niin saatetaanpa tehdä sittenkin. Kasvimaa on jo vuosia ollut vanhenevan selän vaivoihin suunnattua terapiaa. Tosin joskus myös huonoa sellaista, toissa vuonna vattukeppiä maahan iskiessä murtui rintanikama. Paukaus kuului varmaan junaradalle asti. Koska minua oli jo kielletty rehkimästä, en uskaltanut asiasta mainita kenellekään ennen kuin seuraavana päivänä, kun en enää päässyt omin voimin sängystä ylös. Vaivan ja tuoton suhde kasvimaassa on hieman parempi kuin kanalassa, mutta luulenpa, että mikäli ajattelisimme ainoastaan panos- ja hyötysuhdetta, vähemmällä ponnistelulla ja huomattavasti taloudellisemmin saisimme porkkanat K-kaupasta tai S-Marketista. Omavaraisuuden illuusiossa on vain se jokin. Omasta rikkaruohojen kansoittamasta lavasta löydetty lusikassa nukkuva kurkkupari tai omin käsin möyhitystä pellosta nostettu kuusihaarainen porkkana ovat vaan niin paljon maukkaampia kuin kaupan suorat ja siloiset juurekset. Porkkanoiden kanssa kävi muuten viime vuonna hassusti. Ne eivät itäneet ollenkaan. Erehdyin sitten luulemaan penkkien vieressä kasvavia porkkanan taimien näköisiä alkuja riveistään karanneiksi porkkanavauvoiksi. Siirtelin tuntikausia hentoisia pikkutaimia takaisin penkkiin, vain huomatakseni parin viikon päästä, että oli pannut alulle kukoistavan peltoemäkkiviljelmän. Uusiksi meni porkkananistutus. Kesti myös jonkin aikaa, ennen kuin kehtasin naapurin emännälle kahvipöydässä kuiskata, mitä olin tietämättömyyksissäni mennyt tekemään. ​

Mies on syntynyt tällä mäellä. Nykyisen tiilitalon lättänän vasemmalla puolella oli tuolloin vielä satavuotias, kaksiporstuainen hirsitalo. 1970-luvun alun uudistusmieli korjasi sen pois. Osa vankoista hirsistä päätyi Jänissaareen porokyläläisen opettajarouvan kesäasunnon tarpeiksi, osa on pinossa poikkisahattuina pulikoina. Osa lie poltettu uunissa. Kuvista päätellen talo 10-metrisine tupineen oli tyylipuhdas aikakautensa edustaja. Sisäkatto oli tehty savun mustuttamista, tuppeen sahatuista lankuista, joista on jäljellä vielä muutama. Niistä aiomme tehdä pöydän, jonka ympärille lapsemme ja lapsenlapsemme mahtuvat. Miehen isä sanoi minulle joskus vuosia sitten, että hänelle oli tärkeää, että hänen poikansa saisivat valita elämänpolkunsa itse, eivätkä tulisi turpeeseen sidotuksi, kuten hän, jolle se kohtalo talon ainoana poikana oli syntymässä saneltu. Mies tekikin yli 40-vuotta kestäneen ja Etelä-Suomen kautta koukanneen ekskursion opiskeluun, politiikkaan ja yritysmaailmaan, ennen kuin palasi kanssani takaisin kotikonnuille. Minä en tarkalleen ottaen ole paluumuuttaja Kopraslahdella, Nurmeksessa kylläkin. Olenhan kotoisin Nurmeksen Itäkaupungista ja nautin miehen kanssa samaa opetusta Nurmeksen lukiossa, aina vuonna 1977 päähän painettuun liian pieneen ylioppilaslakkiin saakka. Magna Cum Laude Approbatur ja maailmalle. Ensin lukemaan englantia, sitten psykologiaa, välissä vähän muotoilua ja tuotesuunnittelua. Käsityöläisenä ja kuvataidekriitikkonakin olen perhettäni elättänyt. Nurmekseen en aikonut koskaan palata, mutta yllätyksekseni molemmat puolisoni ovat olleet Nurmeksesta, joten jollakin tapaa kotoperäinen lajike olen ilmeisesti ollut. Kopraslahdelle minut toi hitaasti itänyt rakkaus. ​ Suojärveläissyntyisen isäni kuoltua viime syksynä, innostuin jälleen kerran sukututkimuksesta ja kaivelin samalla myös äitini menneisyyttä. Tiedossani oli toki ollut, että äitini isän, ukkini Heikki Honkasen juuret johtavat Lipinlahdelle. Honkasia on tuossa Honkalan suoran molemmin puolin asunut jo 1700-luvulta saakka, siitä asti, kun muuan Matti Mikonpoika Honkanen siirtyi kalastajasta maanviljelijäksi ja souteli pesueineen Lipinsaaresta mantereelle Lipinlahden puolelle. Lipinsaaren Honkalaan Honkaset olivat muuttaneet Juuasta, jonne Matti Mikonpojan isoisä Henric Hongain oli tullut 1600-luvulla Kylänlahdelta, Pielisjärveltä päin. Henricin isän, Antti Honkasen tiedetään olleen peräisin Kerimäeltä. Uutta tietoa puolestaan oli, että tämän Henricin, hänen poikansa Mikon ja tämän pojan, Matti Mikonpojan, jälkeläiset verkostoituivat Lipinlahdella asuviin sukuihin niin tehokkaasti, että olen mieheni kanssa itseasiassa kaukainen serkku useampaa kuin yhtä polkua pitkin. Geeniloton puolesta lienee siis ollut jotain hämärää viisautta siinä, että vuonna 1976, lyhyen seurusteluyrityksen jälkeen, totesin hänelle, että ei meistä ikinä paria tule. Sillä toisella oli nahkatakki ja moottoripyörä. Järkiinsä tulemiseen meni 30 vuotta. Maan viljelyksestä, johon olen nyttemmin hurahtanut, ei minulla ole aiemmin ollut yrttitarhan kasvattelua enempää kokemusta. Äidilläni oli mansikkamaa ja perunapelto, johon enomies eräänä heinäkuisena 1970-luvun alun yönä juovuspäissään pakeni poliisia. Satoi rankasti, enkä koskaan unohda sitä näkyä, kun eno aamun sarastaessa, yltä päältä mutaisena ja harvinaisen nöyränä ryömi pellosta, jälleen kerran vakaasti lausuen katteettoman lupauksen, ettei koskaan enää päästä viinanpirua valloilleen. Äitini, joka alun perin oli hermostunut pikkuveljensä huonoon käytökseen ja kutsunut sinitakkiset paikalle, huokasi syvään, komensi veljensä suihkuun ja keitti auringonkeltaiseksi maalaamassaan keittiössä ison pannullisen vahvaa, mustaa kahvia. Nykyisin minulla on kasvimaa, yrttimaa, perunapelto, porkkanapelto, omenapuita ja kirsikkapuita, vadelmia ja marjapensaita enemmän kuin koskaan osasin kuvitella. Eikä pellosta onnekseni ole aamuyöllä ryöminyt esiin metsäjänistä suurempaa otusta. Kaikki alkoi pienestä ruohosipulituppaasta, jonka löysin marjapensaan viereltä. ”Tässä on joskus ollut kasvimaa!” huudahdin miehelle, joka muisti vain, että paikassa oli ollut ”niin halvatun paljon itikoita, ettei siellä kukaan ikinä kestänyt viittä minuuttia kauempaa”. Otin lausuman vastaan haasteena, ja tänään, kymmenen vuotta myöhemmin itikkatureikko on kadonnut ja tilalla on 100 neliömetriä kukoistavaa kasvumaata, jossa kiemurtavista kurpitsoista nauttii hilloiksi jalostettuina talven mittaan koko suku. Miestä ja minua ei siis sidottu turpeeseen, pikemminkin ajan mallin mukaan potkittiin eteenpäin koulupolulla ja siten kauemmas kotipaikasta. Mutta niinpä vain palasimme vääntämään kiviä samoilta pelloilta, kuten varhaiset, yhteiset esi-isämme ennen meitä.

Olemme myöhäsyntyinen uusperhe, jossa on viisi kappaletta aikuisia sinun lapsiasi ja minun lapsiani mutta vain yhteisiä lapsenlapsia. ”On vain yhdenlaisia mummoja ja ukkeja”, sanoi miehen tytär, ”mutta niitä voi sitten olla vaikka kuin monta”. Taitaako sen paremmin sanoa. Myös Helsingin Sanomissa joku kolumnisti taisi taannoin todeta, että mummous ei perustu jaettuihin geeneihin ja maailma on niiden, joita mummot ovat rakastaneet. Siitä on helppo olla samaa mieltä: rakkaus kantaa, eikä sitä koskaan ole liikaa tarjolla. Kun ensimmäinen lapsenlapsistamme, Lauri Lentokone, kolme ja puoli vuotta sitten syntyi, mietimme miksi meitä pitäisi kutsua: olisimmeko vaari ja muori, ukko ja eukko, mummo ja ukki, mamma ja pappa, isoäiti ja isoisä, vaiko peräti died’o ja died’oi…. Turhapa oli työmme. Minusta tuli Amma, koska Lauri ei alkuun osannut sanoa M-kirjainta sanan alussa ja miehestä Ikku, koska Celeste puolestaan käänsi sanojen vokaalit päinvastaiseen järjestykseen. Olemme myös kuulevinamme, että kukkomme Fjodor ei suinkaan sano meksikolaisittain ”Kikkirikii”, ei englantilaisittain ”Cockadoodledoo”, eikä myöskään suomalaisittain ”Kukkokiekuu”, vaan ihan selvästi ja vastaan sanomattomasti: ”Ikkukiekuu”. Lapsuudessani, nuoruudessani ja vielä aikuisuuteni alkupuolella sanottiin, että tytöt ovat erilaisia kuin pojat. Nykyisin se ei liene laisinkaan poliittisesti korrektia. Sanokaamme siis, että kaikki lapset ovat erilaisia. Tuota nykyisin epämuodikasta eroa kuvaa hyvin tilanne, kun kolmivuotias Celeste Taivaanlahja ja piskuinen sisarensa, vuoden vanha armoton purija, Aurora Aurinkoinen, tulevat meitä aamuisin herättämään, ja se mitä puolestaan tapahtuu, kun paikalla ovat kolme ja puolivuotias Lauri Lentokone ja syömisen riemuihin hiljan perehtynyt vuoden vanha veljensä Jaakko. ​ Aurora ja Celeste hiipivät hiljaa makuuhuoneen kutsuvasti raolleen jätetylle ovelle ja ryömivät varovaisesti sängyn jalkopäästä peiton alitse Ikun ja Amman unenlämpimään kainaloon. Herätyksenä on halaus, hellä kutittelu ja hiljainen kuiskuttelu: ”Herää Amma, herää Ikku”. Kun Lauri ja Jaakko tulevat paikalle, kuuluu ovelta iso karjaisu: ”PÖÖ!”. Lauri, jota punaisen tukkansa vuoksi myös Aurinkotukkapojaksi kutsutaan, ponkaisee sängyn viereen, valmiina kuin äärimmilleen viritetty jousipyssy, polkaisee toisen jalkansa tiukasti maahan, nostaa toisen korkealle ilmaan ja vatkaa sillä kuviteltua poljinta vimmatusti, huutaen: ”Akku täynnä, kato!”. Pikkuveli mutustaa kädessään olevaa leivänpalasta ja opettelee toimintamallia vastaisuuden varalle. Eipä siinä auta kuin nousta puuronkeittoon, vaikka oma akku olisikin vielä puoliksi ladattu tai kerrassaan typötyhjä. Puurokattila on paras saada pikaisesti tulille, Jaakon kärsivällisyys riittää juuri niin pitkälle kuin pienessä nyrkissä tahmaantuva hiivaleivänpuolikas. Kun puolen päivän jälkeen yritämme Ikun kanssa vetäytyä hetkeksi päivälevolle, ei kulu aikaakaan, kun sänky on täynnä käsiä ja jalkoja, pieniä ihmisen taimia, joista yksi puhua pulputtaa, toinen puree, kolmas mussuttaa iänikuista leipäpalastaan ja neljäs keksii hypätä pituutta koko sängyn leveydeltä, tyystin unohtaen, että edellisellä kerralla yritys päätyi Nurmeksen terveyskeskuksen kautta Joensuun keskussairaalaan, huuli ja kieli haljenneina. Lauri ja Jaakko rakastavat kaikkea mikä pärisee, ja mitä kovempaa sen parempi. Kotona Siilinjärvellä he keräävät leikkipuistosta pikkukaivinkoneillaan kupukiviä Mamman kanoille. Celeste ja Aurora leipovat käsittämättömän kärsivällisesti loputtomia hiekkakakkuja puutarhan pikkuisessa hiekkalaatikossa ja laittavat meille ruokaa Ikean pikkukeittiössä. Laurin ja Jaakon savolainen isä miettii, kuinka on mahdollista, että niin armoton feministi kuin minä, on antanut lapsille lahjaksi keittiön ja siten on sitomassa heitä nyrkin ja hellan väliin. Nyrkkiin en kannusta mutta hellaa jäin oikein miettimään: mikä keittiöstä tekee epäfeministisen lahjan lapselle ja varsinkin tyttölapselle? Eikö ruoanlaittotaito ole perustaito, joka tulisi hallita sukupuolesta riippumatta? Poikien äiti, mieheni viisas ja pitkämielinen tytär, hymyilee monalisamaisesti sisäänpäin. Hän on pojilleen jo oman, täysin samanlaisen keittiön ostanut.