Ajattelu virittää ajattelua, niin se vain on. Jäin miettimään viimeisimmässä blogitekstissäni kertomaani ensimmäistä muistoani itsestäni 2-vuotiaana yksin kaupassa. Tuo muistikuva on kantanut minua elämässäni, virittäen jo varhain uskon itseeni selviytyvänä ja itsenäisenä otuksena.
En ole kertonut muistosta äidilleni ennen kuin kirjoittaessani muistelmatekstiä ”Itäkauppalan tyttö” -näyttelyä varten. Yllätykseni oli melkoinen äidin kertoessa olleensa paikalla selkäni takana.
Muistostani en voi edelleenkään luopua, se on minun ja ollut rakentamassa kuvaa, joka minulla on itsestäni tänään. Sen avulla olen selvinnyt monesta pahasta paikasta. Tosin sen vuoksi olen myös varmasti monesti jäänyt myös ulkopuolelle ja yksin.
Äidin läsnäolo tilanteessa asettaa miettimään asiaa uudesta tulokulmasta.
Lapsuudessani elettiin aikaa, jolloin koko Suomi katsoi eteenpäin, raskaat sotakorvaukset oli saatu kymmenkunta vuotta aiemmin maksettua ja maata rakennettiin vimmatusti etenpäin.
Karjalalaisjuurinen kotinsa, ja jollain tapaa lapsuutensakin, rajan siirtyessä menettänyt isäni nieli ikävänsä ja pyrki antamaan omille lapsilleen turvallisen elämän. Köyhyydessä kasvanut ja tahdostaan huolimatta korkeampaa koulutusta vaille jäänyt äiti puski meitä vastaanväitteitä kuuntelematta koulupolulla eteenpäin. Menneitä ei muisteltu, eikä vanhoja tavaroita paljoa arvostettu, kun elämässä pyrittiin uuteen, moderniin ja kiiltävään.
Jäin miettimään kuinka paljon tuo aika ja ympäristö vaikuttivat muistikuvani syntymiseen. Toisaalta pohdin sitä, kuinka edelleen on kovin yleisinhmillistä pienen lapsen lailla katsoa vain eteenpäin, sinne minne oma näkökenttä yltää, ja unohtaa se, mitä peruutuspeilissä selän takana ja sivuilla mahdollisesti näkyisi.
Jokaisen eteenpäin kurkottavan ihmistaimen ja hänen tekojensa takana seisoo kuitenkin aina joku toinen, jolla on jo historia. Jotkut heistä ovat turvallisia, tukevia ja kunnioittavasti varuillaan, antaen lapselle illuusion vapaudesta ja itsenäisyydestä, mutta ottavat tarvittaessa kiinni jos kokematon lapsonen alkaa kaatua eteen, taakse tai sivulle.
Joidenkin takana seisova on vähemmän varuillaan, enemmän omissa ajatuksissaan, ja joku kenties jopa tahattoman huoleton tai tietoisen huolimaton. Välinpitämättömiä ja tuhoaviakin joukossa löytyy.
Ihmiskunnan säilymisen kannalta on oleellista, että useimpien takana valvoo edes yksi, joka kantaa huolta sekä pikku hiljaa siirtää aiemmilta sukupolvilta imemäänsä tietoa ja viisautta eteenpäin edessään seisovalle. Ja jakaa samalla käytännöllisiä neuvoja alkaen siitä, että älä kävele rapakkoon kangaskengillä, koirankakka kengänpohjassa haisee, äläkä missään nimessä syö keltaista lunta.
Elämme nyt tietoyhteiskunnassa, jossa tekoälyä ja sen sovelluksia kehitetään valtaisalla vauhdilla. Eteenpäin mennään joka mantereella laput silmien sivuilla kuin voittamaan ohjelmoidut ja äärimmilleen viritetyt kilpahevoset.
Tämmöisestä vanhasta pierusta tuntuu joskus, että vauhtisokeus on yllättänyt koko maailman. Kehityksen tuulten vonkuessa korvissamme emme muista katsoa taaksemme, että muistaisimme, miten tähän on tultu, mitä on ehkä menetetty, mitä pitäisi tehdä toisin tai mitä pitäisi varoa jatkossa. Taakseen kun pitäisi katsoa myös siksi, että oppisimme historiastamme jotakin.
Asiantuntija TV:n asiaohjelmassa sanoi jokunen ilta sitten, että ei meidän tarvitse olla huolissamme, tekoäly ei voi tietoisesti alkaa hallita meitä ja maailmaa, sillä tekoäly toimii ainoastaan niiden syötteiden varassa, mitä ihminen sille antaa.
Asiantuntijan mukaan tekoäly ei ymmärrä asioita vaan yhdistelee toisiinsa sopivia tietoja järkevältä vaikuttaviksi kokonaisuuksiksi. Ei sillä ole kykyä empatiaan ja eläytymiseen, eikä se voi myöskään suunnitelmallisesti ajatella, että nytpä alan tuhota ihmiskuntaa.
Ajattelin, että tuonko nyt pitäisi lohduttaa minua? Siis sen, että kyselemme vastauksia ja annamme valtuuksia apparaatille, jolla on vain satunnaisotannalla kerättyä knoppitietoa, ei inhmillistä ymmärrystä hahmottaa syvempiä merkityksiä.
Kuinka usein tässä ja menneessä maailmanajassa satunnaiset, sillä hetkellä hyväksyttyyn tietoon perustuvat teot ja syvemmän ymmärryksen, eläytymisen ja empatian puute ovat ajaneet ihmiskunnan tai sen osia tuhon partaalle? Tiedon nimissä ihmisiä on lobotomisoitu, kastroitu ja jopa kokonaisia kansakuntia tuhottu. Kunnes tieto on osoittautunut vääräksi.
Filosofi G.H. von Wright oli jo vuosikymmeniä sitten huolissaan siitä, että elämme ajassa, jossa tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta ymmärrystä puuttuu sitäkin enemmän.
Mitähän von Wright mahtaisi sanoa nyt? Historiaan ja menneisyyteen syvällä ymmärryksellä soisi myös valtaa käyttävien poliitikkojen katsovan, sen sijaan että he tavoittelevat lyhytnäköistä muutosta, omaa mainetta ja satunnaisia taloudellisia pikavoittoja.
Kaikkeahan sitä saa toivoa.
