Pitkä talviuni blogissa on ohi. Eilisiltana Nurmeksen Kötsin museolla vietettiin museon kesän 2023 vaihtuvan kesänäyttelyn avajaisia ja samalla vanhan kauppalan asukasyhdistyksen asukasiltaa. Paikalla oli tuvantäysi väkeä.
Tunnelmien ja suunnitelmien keskiössä tällä kertaa oli vanhan itäkauppalan, nykyisen itäkaupungin alue, jonka kehittämisajatuksista haastelivat mm. itäkauppalasta lähtöisin oleva kaavoittaja Juha Romppanen ja kaupunginjohtaja Pasi Parkkinen. Näyttelyn lähtökohdista ja rakentamisesta kertoi museonjohtaja Meri-Anna Rossander.
Itse olin mukana näyttelyn kehyskertomuksen ”Itäkauppalan tyttö” kirjoittajana. Minähän synnyin 1950-luvun lopulla Mari Kinoksen talon vieressä, kasvoin kouluikään Kohisevankadulla ja ylioppilaaksi poljin isän vanhalla polkupyörällä Kehäkadulta. Niille ystäville, jotka eivät päässeet eilen paikalle mukaan, ja niille, jotka eksyivät matkalla vilkkaassa Nurmestalossa olleeseen toiseen tapahtumaan – joka kuulemma oli myös korkeatasoinen – postaan nyt blogiini sen, mitä eilen tilaisuudessa kerroin.
Itäkauppalasta, sen menneistä loiston päivistä ja toivottavasti myös itäkaupungin rikkaasta tulevaisuudesta kiinnostuneita kehotan tutustumaan – ja samalla osallistumaan – koko näyttelyyn ja sen vuorovaikutteiseen rakentumiseen. Näyttelystä löytyy mielenkiintoisia kuvia, karttoja ja installaatioita 50-70-lukujen itäkauppalasta, sekä lapsuusmuistoni kokonaisuudessaan vapaasti luettavina aina lokakuun loppupuolelle saakka. Kävijöitä toivotaan myös muistelemaan ja jättämään merkkinsä kartalle. Avajaispuheenvuoro 31.5.2023 Kötsin museo: Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia tätä näyttelyä rakentaneita ja erityisesti Meri-Anna Rossanderia, joka kutsui minut mukaan tähän projektiin. On ollut etuoikeus muistaa ja muistella.
Yhteistyömme alkoi edesmenneen isäni pienistä muistelmista (”Nestorin Matka”), joiden innostamana kirjoitin hänen Suojärven Karatsalmelta tulleiden esi-isiensä historian (”Shemeikasta Pöppöseen, Ukko Gauroista Garciaan – Nurmeksen Kainulaisten tarina Aunuksesta Azcapotzalcoon”), jotka molemmat Kyllikki Tiensuu kannusti luovuttamaan Nurmeksen museon kotiseutuarkistoon.
Isäni oli äitinsä puolelta runonlaulajien ja loitsijoiden ja isänsä puolelta rakentajien sukua. Ja rakentajaksi nuori Nestori Kainulainenkin päätyi. Hieman liioitellen voi sanoa, että lapsena oli helpompi näyttää sormella niitä Nurmeksen taloja, joita isä ei ollut rakentanut, kuin niitä, joita hän oli ollut mukana pystyttämässä. Varhaisen kasvuympäristöni muisteleminen paisuikin mielessäni ansaituksi kunnianosoitukseksi isälleni ja kaikille sotien jälkeen aikuisiksi kasvaneille miehille ja naisille. Vaivojaan säästämättä ja usein omista unelmistaan luopuen, he rakensivat, korjasivat, säästivät ja monin tavoin mahdollistivat minun sukupolvelleni paremmaksi toivomansa tulevaisuuden. Heidän työnsä ei valunut hukkaan.
Lapsuuteni itäkauppalan pienissä, usein myös talkoilla rakennetuissa, ihmisenkokoisissa taloissa nämä miehet ja naiset heräsivät varhain. Vaimot tekivät aamiaisen ensin miehilleen, joista ensimmäiset lähtivät pappa tunturiensa ja polkupyöriensä selässä rakennuksille ja verstaisiinsa jo paljon ennen seitsemää.
Sitten olivat vuorossa kaurapuuro, kananmunat, kalkkitabletit ja vitamiinit meille lapsille, joiden pitkä letka taivasi vähän ennen kahdeksaa ohi tuoreelta puulta tuoksuvan Nurmeksen sahan ja yli Mikonsalmen sillan ̶ tai talvella Kairikon rannasta jäätyneen Nurmesjärven selkää pitkin ̶ kohti opinahjoja: kauppalan kansakoulua, keskikoulua ja lukiota.
Vanhempiemme vakaa usko koulutukseen, joka tulisi mahdollistamaan meille elämässä, jos nyt ei ihan vihreää oksaa, niin ainakin aiempaa paremman näköalapaikan, ylitti sen laimean toivon, jota me kykenimme aikanaan omille 1990-luvun laman jälkeen syntyneille lapsillemme tarjoamaan.
Porokylän Kyöpelin synnytyslaitoksella 1950-luvulla maailmaan putkahtaneille ylioppilastodistus oli varmempi tae työpaikasta tulevaisuudessa, kuin maisterintutkinto heidän Joensuun keskussairaalassa 2000-luvulla epiduraalin, ilokaasun ja vesisynnytyksien avulla elämään autetuille jälkeläisilleen.
Muistot, jotka olen näyttelyn kehystarinaan koonnut, eivät ole objektiivista historiankirjoitusta, ne ovat tuokiokuvia yhden yksityisen elämän varrelta. Ne kuvaavat tapahtumia ja tunteita sellaisina kuin ne muistan.
Toisaalta, ne voivat olla myös meille kaikille yhteisiä ja jaettuja. Myös monen muun kotiin tuli televisio 60-luvun alussa ja emmekä vain minä ja perheeni, vaan kuulemma myös Prinssi Phillip ja Kuningatar Elisabeth lapsineen istuivat nenä kiinni ruudussa Neil Armstrongin ottaessa ensimmäiset pienet askeleet kuun pinnalla.
Monessa suomalaisessa kodissa vanhemmat potkaisivat jokalauantaisen viikkosiivouksen jälkeen puhtaiksi puistellut matot nurkkaan, ja veivasivat hiki päässä foxia, tangoa ja valssia Lauantaitanssien tahdissa.
Moni teistäkin voi varmaan halutessaan sulkea silmänsä ja palauttaa oitis mieleensä koulun jälkeen postilaatikossa odottaneen uusimman Aku Ankan sivujen tuoreen painomusteen tuoksun ja hienoisen tahmeuden, joka jätti sormenpäät mustanpuhuviksi.
Ehkä muuallakin kuin meillä leivottiin lauantain lisäksi keskiviikkona pullaa, jota sitten Tupun, Hupun ja Lupun seikkailuihin sukeltaessa popsittiin, juoden palanpainikkeeksi litrakaupalla Ensio Hiltusen sekatavarakaupastaan toimittamaa kylmää täysmaitoa.
Muistoni voivat olla totta tai sitten ei – esimerkkinä tarinani alku: olen 100-prosenttisen varma, että olin Sillankorvan Raja-Karjalan kaupassa ostoksilla yksin. Olen aina vaalinut tuota muistikuvaa varhaisen pärjäämisen ja itsenäisyyteni osoituksena.
Kun luin tarinan äidilleni pari kuukautta sitten jyväskyläläisessä palvelutalossa, äiti sanoi: ”Oi Tuula, ihanasti kirjoitat, mutta et sinä kyllä siinä kaupassa yksin ollut. Minä seisoin ovella selkäsi takana. Enhän minä herran tähden kaksivuotiasta olisi itsekseen laskenut ostoksille, vaikka viereisessä talossa asuttiinkin. Kävit siellä kaupassa vasta sitten Kohisevankadulta kun olit jo neljä- tai viisivuotias ja Kimmokin oli jo syntynyt”.
Jalkakäytävätöntä matkaa Kohisevankadulta kaupalle on puolisentoista kilometriä. Niinpä, ajat olivat todella toisenlaiset.
Äidin kommentista huolimatta ajattelen, että verrattuna nykypäivään me saimme olla lapsia pitkään. Jos 1960-70-lukujen itäkauppala ei mikään lintukoto ollut, oli se kuitenkin monella tapaa yksinkertaisempi ja turvallisempi paikka kasvaa kuin tämän päivän monimutkainen, virtuaalinen ja tekoälyn rikastama maailmamme, jossa aikuiset vierittävät yksilönvapauden nimissä vastuitaan lapsilleen, eivätkä osaa yksissä tuumin päättää pitäisikö peruskoululaisilta kieltää kännyköiden käyttö koulutuntien aikana vai ei.
Meillä kaikilla ei onneksemme ollut kotona edes lankapuhelinta häiritsemässä keskittymistämme. Eikä meidän odotettu myöskään tekevän 10-vuotiaan kypsyydellä aikuistason elämänvalintoja vaikkapa koulun valinnaisaineiden suhteen. Valinnaisia ei ollut, saimme ihan vapaasti opiskella sen, mitä aikuiset katsoivat lapsille tarpeelliseksi oppia. Vääryyksiäkin toki tapahtui siinäkin maailmassa. Joku syrjäytyi, toista kiusattiin, kolmas oli vähän jukuripää tai haahuilija. Joka suvussa oli joku joka joi liikaa tai tuli hulluksi ja joutui Paiholaan. Vaikka avioerot olivat harvinaisia, nimellisesti ehjässä perheessä kasvaminen ei aina ollut onni. Vääryydet eivät kuitenkaan olleet useinkaan niin korostuneen julmia kuin tänä päivänä. Ketään ei ammuttu koulussa, josta joutui määräajaksi erotetuksi, jo siitä että sylkäisi opettajan pöydälle, ja sanoi että ui tuossa mutta älä huku.
Varallisuuserojakin oli, mutta ne eivät olleet niin jyrkkiä kuin merkkituotteita tulvivalla 2000-luvulla. Katsellessani viime viikolla itäkauppalan karttaa, tajusin, että itäkauppalan sillanpuoleinen pää oli ainakin meidän Kohisevankadulla ja Kehäkadulla asuvien silmissä jonkinlainen Kultahammasrannikko. Siellä olivat talot vähän isompia, osa tonteista rajautui Nurmesjärven rantaan ja pihaistutuksetkin olivat loistokkaampia pelargonioineen ja dahlioineen. Monet noiden talojen asukkaista ansaitsivatkin elantonsa usein korkeampaa koulutusta vaativissa kunnan viroissa tai toimissa.
Kohisevankadun hevosenkengällä ja sittemmin Kehäkadun ympyrällä asui sen sijaan enemmän käsillään toimeentulonsa hankkivaa työväkeä, heidän joukossaan myös karjalan evakoita. Sellaisia kuin minun isäni ja äitini, joista toinen oli käynyt neljä luokkaa kiertokoulua ja toinen kansakoulun ja kansanopiston. Näin minä sen muistan. Joku toinen voi muistaa toisin. Lapselle vanhempien varallisuuseroilla tai talojen koolla ei kuitenkaan ollut merkitystä kun yhteisön normit olivat jaetut ja ruokavalio ja kotiintuloajat kaikilla jotakuinkin samat. Yhteisö vahti, vartioi ja osasi sanoa ei. Itsemääräämisoikeuskaan ei tullut lapsille annettuna, se ja muut aikuisten oikeudet ansaittiin pikkuhijaa kasvamisen ja kypsymisen myötä. Ja siinä mukana lisääntyivät myös itsetuntoa kohottavat velvollisuudet. Leikkimään kerhoihin, harrastuksiin ja kavereille juoksimme tai sotkimme pyörällä ihan itse. Leluja oli vähän, mutta kadulla juostiin hippaa hiestyneinä iltapäivät neljään saakka, jolloin isät tulivat töistä ja liesillä kypsyvien kalasoppien ja makkarakastikkeiden toisiinsa sekoittuvat aromit kutsuivat koko yhteisön kotipesiinsä aterioimaan. Ruoan jälkeen saattoi vielä päästä hetkiseksi ulos jos läksyt oli tehty, mutta seitsemältä piti viimeistään olla kotona. Ennen iltauutisia iltapalat oli hotkittu nälkäisiin suihin. Valot sammuivat lastenhuoneista koulupäivinä uutisten jälkeen. Jossain vaiheessa himolukijat kuten minä keksivät taskulampun.
Voisin jatkaa, mutta ehkä lopetan tähän. Aloitin isästäni, ja häneen myös päätän. Isä rakensi taloja ja oli itsekin iso kuin talo. Vaikka rakentajuus oli suuri osa hänen identiteettiään, hän ei viimeisinä vuosinaan enää halunnutkaan muistella ainoastaan taloja ̶ joista jotkut oli jo purettu kuten Mikoniemen Urheilutalo, toiset pystyssä, kuten Nurmeksen ortodoksinen kirkko, Virastotalo, Turvevoimala tai vaikkapa monet omakotitalot esimerkiksi Kehäkadulla. Isä muisteli ihmisiä, joita oli rakastanut, ohikiitäviä tuokioita, joita oli heidän kanssaan elänyt, kaipuuta, jota oli tuntenut lapsiaan kohtaan ollessaan tiukempina aikoina viikot etäämpänä töissä. Omat muistelmansa hän päätti sanoihin: ”Kiitos hyvistä viikoista, jotka sain viettää teidän kaikkien kanssa”. Kun itse nuorena ylioppilaana vuonna 1978 läksin Nurmeksesta, luulin etten koskaan tulisi takaisin. Halusin myös unohtaa. Nolotti moni juttu. Suulas karjalainen isäkin joskus. Nuorella ihmisellä on halu mitätöidä entinen ja luoda itsensä tyhjästä. Palasin kuitenkin toistuvasti, lopulta pysyvästi.
Tänään näen, että muistoni – ja jopa niiden nolojen aktiivinen muistaminen ̶ tekevät minusta sen kuka olen. Tämän tajuaminen on täyttänyt minut syvällä kiitollisuudella menneitä sukupolvia ja sitä maailmaa kohtaan, jossa sain kasvaa viipyillen ja hitaasti, kuhunkin tuokioon rauhassa keskittyen. Aikuisen vastuuta ja päätöksenteon riesaa olen ehtinyt kantaa myöhemminkin. Tuosta säännönmukaisesta ja turvallisesti ennustettavana toistuvasta maailmasta ja sen muistoista ammennan edelleen voimaa elämääni. Toivottavasti te nautitte näyttelystä ja omat muistonne heräävät. Mikään ei olisi hienompaa kuin se, että tarinani virittäisivät myös teidät muistelemaan.
Jokainen elämä on muistamisen arvoinen.
