”Enemmän valoa” ovat sanat, jotka vuosien saatossa on istutettu yhtä lailla Johann Wolfgang von Goethen kuin Aleksis Kiven suuhun. Tarinan mukaan kumpikin olisi tahollaan hieman ennen viimeisen esiripun laskua huokaissut kuuluvasti nämä kaksi sanaa, ensimmäinen saksaksi ja toinen selvällä suomen kielellä.
Kun katson ulos ikkunasta ei tarvitse paljoa miettiä, miksi nämä sanat tulevat mieleeni joka vuosi marraskuisen hämärän hiipiessä Pohjois-Karjalaisen maiseman ylle.
Marraskuussa valo alkaa vaivihkaa kadota. Lankamaailmasta vihertävinä tilatut villapaitalangat näyttävät hehkulampun kelmeässä loisteessa tyystin harmailta, vaikka kaihi silmissä onkin lääkärin mukaan vasta aluillaan.
Valjulta näyttää myös oma naamataulu kylpyhuoneen peilissä. Kesän armeliaasta rusketuksesta on vain hauras muisto jäljellä. Mieltä virkistääkseni sytyttelen kynttilöitä ja virittelen valopisteitä ympäri taloa. Niistä huolimatta pimeys hiipii nurkista hyhmäisenä kuin Ankeuttajat Harry Potter -kirjoissa.
Eilen avasimme miehen kanssa Googlemapsin olohuoneen 75-tuumaiseen televisioon ja virittelimme tyttären vanhoja Meksikon osoitteita kartalle. Oli mukava kävellä Onnenkaupan (Tienda la Fortuna) edessä Morelos-kadulla Atzcpotzalcossa ja miettiä onko lapsenlapsieni toinen ukki mahdollisesti ollut kuvaa otettaessa kauppansa tiskin takana.
Sitten suhahdimme digitaalisesti tyttären anopin kotikadulle parin korttelin päähän pähkäilemään talon kapeaa korkeutta ja taivaan syvää sineä. Matka päättyi isomummovainaan talon eteen Tlalnepantlaan. Siinä tovi muisteltiin mummon pihalla asuvia taistelukukkoja ja papukaijaa, joka oli nimeltään Cotorro eli suomeksi Lörppö, vaikka ei koskaan sanonut sanaakaan. Samalla tulvahtivat kutsumatta mieleen valo valtameren yllä Puerto Escondidossa Oaxacassa ja aallot, jotka kutittivat varpaita Meksikon lahdella Meridassa keväällä 2019. Upeaa koboltin sineä Campechen kattojen yllä emme tule koskaan unohtamaan, se on varma.
Silloin tuumasimme, että jatkossa vietetään pimeä vuoden aika Meksikossa ja Nurmeksessa nautitaan rusinat pullasta: keväät, kesät ja alkusyksyt. Vaan toisin kävi. Korona muutti maailmanjärjestystä ja tytär perheineen palasi Suomeen. Myös lentoliput kallistuivat ja mahdollisuus reissaamiseen tuli työläämmäksi.
Nyt sitten pidetään hämärän hyssyä Pielisen rannalla ja odotellaan helmikuun alkua. Pimein hetki on siinä joulun jälkeen. Silloin siirrymme Technicolorista mustavalkoiseen ja luonnossa vallitsevat värien sijaan kaikki harmaan eri sävyt. Valoisampina päivinä, joita on niukalti, ne toki saattavat olla aavistuksen ruusuun tai liilaan taittuvia.
Maa on valkoista, taivas tasaisen harmaa, puut ja pensaat kaikkea siltä väliltä. Ainoastaan rannassa nyyköttävä vanha venevaja taistelee uhmakkaan punaisena ympäröivää harmautta vastaan. Siksi sitä ei ole tohdittu purkaa, vaikka se onkin jo puoliksi lyyhistynyt Pielisen syliin. Sitäkin huikeammalta tuntuu helmikuun aurinko, kun se lopulta valaisee maan ja palauttaa taivaalle saman sinisen värin, jonka kaikki lapset osaavat värityskirjaansa kirjoa.
Ensin on kuitenkin edessä kolme kuukautta tasaista harmautta lusittavana. Mikäs meillä ihmisillä, meillä on googlemaps, muistot ja valokuvat. Niiden myötä meillä on myös toivo ja tietoisuus tulevasta. Mutta entäpä kanaparat, jotka eivät tiedä kuluvaa hetkeä kummemmasta? Niiltä on kadonnut valo pysyvästi.
Mies on koettanut parhaansa mukaan pitää pienet ystävämme järjissään ja viritellyt (toim.huom. asentajan avustamana) kanalaan jo kesällä kunnon valaistusjärjestelmän. Näppäränä keksijäluonteena hän toteutti sen veljensä kesämökin, Joutenolon vanhoista 1980-lukulaisista ulkovalopylvään raadoista ja kahdesta auton lämmityksestä tutusta ajastinkellosta.
Aamuviideltä, kun me vielä unisina käännämme vuoteissamme kylkeä, syttyy ensimmäinen lempeä herättelyvalo kanalan seinälle. Tunnin päästä laukeaa päälle kirkkaampi ja aktivoivampi lamppu.
Hyvällä tuurilla kalpea luonnonvalo kurkistaa ikkunasta hetkisen kymmenen ja kolmen välissä. Neljältä taas alkavat tuikut pikkuhiljaa himmetä sammuakseen itsekseen viiden tienoossa kokonaan. Silloin Fjodor ja rouvat ovat jo yleensä orrella sukimassa sulkiaan, ja me nautimme ilta-ateriaamme keittiön pöydän ääressä.
Talvi on rutiinien kulta-aikaa.
