Tänään ei puhuta kanoista. Vuoden ajan hauduttelemani sukukronikka ”Shemeikasta Pöppöseen, Ukko Gauroista Garciaan – Nurmeksen Kainulaisten tarina Aunuksesta Azcapotzalcoon” on lopultakin valmis. Ennen joulua laitoin korjausvedoksen esilukijoille. Olin jo aiemminkin jo ollut sukututkimuksesta kiinnostunut, mutta isäni lähtö tuon ilmaisiin syksyllä 2021 sysäsi projektin liikkeelle. Tässä teille vähän maistiaisia.
Olen jo aiemmin kertonut, että äitini suku on yksi Lipinlahden varhaisista asuttajasuvuista. Suvun omistamasta kantatilasta irrotettiin ensin kolme tilaa, jotka sitten pikkuhiljaa jaettiin kymmenkuntaan pienempään osaan. Lipinsaaresta tulleista esi-isistäni muistuttavat edelleen paikannimet kuten Honkalan suora ja Honkalanjoki.
Äitini on kymmenlapsisen perheen toiseksi vanhin tytär pitkässä nuorempien poikien sukupolviketjussa. Maaomistuksia ei hänen esi-isillään ole Lipinlahdella ollut viimeistään sen jälkeen, kun Pekkala myytiin Lipinlahden koulun paikaksi pitkälti toistasataa vuotta sitten.
Isäni Nestori oli omien sanojensa mukaan pakolainen luovutetusta Karjalasta. Yksi niistä 500 000 asutetusta, joiden oli lähdettävä yön selkään pelkkä paita päällään, kun Neuvostoliitto näytti todelliset kasvonsa marraskuussa 1939.
Tarinan mukaan isän äidiltä jäivät leivät liinan alle kohoamaan, kun hän kaappasi kolme pientä poikaansa ja tuvan ovensuussa riippuneen perintöristin mukaansa syöksyessään Suojärven Annantehtaan kodistaan kohti emämaata.
Vanhin pojista hiihti jo itse, keskimmäinen roikkui isänsä selässä ja nuorinta, kuusivuotiasta isääni isoäitini työnsi vesikelkassa. Takana paloi Annantehtaan silta.
Takaisin kotiin perhe pääsi luvan perästä välirauhan aikaan. Jatkosodan jälkeen heidän oli luovuttava kodistaan lopullisesti ja asetuttava pysyvästi Pohjois-Karjalan Höljäkkään, jonne he raivasivat kylmän tilan asuttavakseen. Rajalassa katseet suunnattiin vuosikausiksi ainoastaan eteenpäin.
Menneistä puhuminen ei lapsuudessani ollut kovin suotavaa. Tietääkseni isovanhempani eivät edes tunteneet taustaansa omia isovanhempiaan pidemmälle. Isäni isän isä Juho ja hänen isänsä Ukko Gauroi olivat Suojärvellä ”ruotseja” eli luterilaisia, muualta tulleita. Mistä he olivat tulleet, sitä eivät isäni ja hänen vanhempansa tienneet.
Isäni äidin isästä tiedettiin vähän enemmän ̶ hänestä oli jopa valokuva. Iivana Danilanpoika oli ollut talollinen, kyläseppä ja kauppias Huttulassa Hantsakanniemellä. Huttulassa myös isoäitini syntyi ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa.
Isoäitini äidinpuoleinen isoisä Lari Karhunen sen sijaan oli maaton suutari ja räätäli. ”Semmoin mies oli se miun ukki, populi, osasi tehä kengät ja vuatteet”, sanoi isoäitini Martta. Jelena-äitinsä äidin puoleisesta suvusta ei isoäitini tiennyt kertoa enempää.
Kiitos laajan Suojärven ja Karjalan sukuja koskevan sukututkimusprojektin ja sen myötä digitoitujen tietojen, olen näissä asioissa heitä viisaampi. Tiedän isänisäni esi-isien olevan lähtöisin Kiteen Juurikkajärven ja Potoskavaaran pontikkapitäjistä. Sieltä he 1700-luvulla siirtyivät marmorikaivoksistaan kuuluun Ruskealaan ja siellä Ruisselän kylään.
Suojärven Karatsalmelle Kainulaiset muuttivat 1800-luvun alkupuolella, jossa alkuun työskentelivät ruukinrenkeinä Annantehtaalle perustetussa rautaruukissa. Ruukin lopetettua toimintansa 1900-luvun alussa he siirtyivät malminnostosta metsäyhtiöiden palvelukseen ja hankkivat elantonsa metsänvartijoina, uitto- ja metsämiehinä.
Kainulaiset olivat kaikki myös taitavia ”puumiehiä” ja kirkonrakentajia, joiden työn jälki näkyi muun muassa Suojärven ja Varpakylän sittemmin sodan melskeissä tuhoutuneiden kirkkojen rakenteissa ja koristeluissa.
Tiedän nyt myös isoäitini isän, seppä Iivana Danilanpojan olleen Hantsakanniemellä jo 1700-luvun Isojaon aikaan asuneen Ukko Pöpön jälkeläinen. Ukko Pöppö oli aikanaan kuulu kaskeaja ja voimauros.
Iivana Danilanpoika oli iloinen, nuorten ihmisten parissa viihtyvä toimen mies, joka veljiensä kanssa rakensi Huttulaan koulutalon. Koulussa ehdittiin opiskella puolenkymmentä vuotta venäjänkielisten opettajien johdolla ennen Venäjän vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä.
Iivanan äiti Darja Pedrintytär taisi edelleen muinaiset itkuvirret ja saatteli perinteisin säkein pojantyttärensä (minun isoäitini) miehelään vuonna 1927.
isoäitini äidin, Jelenan, isä paljastui aviottomana syntyneen Mihail Bogdanovin pojaksi, suutari Lari Karhusen tausta jää minulta edelleen hämärän peittoon. Hänen tyttärensä Jelena sen sijaan paljastui vesaksi, joka versoi maineeltaan suuremmasta sukupuusta.
Isomummo Jelenan isoäidin isoäiti oli nimittäin Jeudokia Shemeikka, n. 1721 ̶ 1810 Suistamon Muuannossa eläneen loitsija Filip Semenipoika Shemeikan tytär. Loitsija Filipin, tai Hilipan kuten häntä Karjalassa kutsuttiin, isoisän isä oli Aunuksesta tullut myyttinen Tuli-Lapin kävijä ja suurtietäjä Miihkali Hoshkonen.
Jeudokian veljiä puolestaan olivat runonlaulajat ja peuravirsien taitajat Jaakko ja Iivana Shemeikka. Heidän luokseen Shemeikan sukukylään tultiin matkojen takaa apua ja viisautta hakemaan. Myös Jaakon ja Iivanan pojanpojat, Jehkin Iivana ja Pedri (vanh.) Iivananpoika Shemeikka, olivat aikanaan maankuuluja.
Ensimmäinen heistä kiersi Suomen turuilla ja toreilla rakastettuna sadunkertojana. Jälkimmäistä pidettiin yleisesti kalevalaisuuden symbolina, jota Inha ja Sailo kuvasivat ja jolta itse Sibelius haki innoitusta Karelia-sarjansa sävellystyöhön.
Shemeikat tunnettiinkin Salmin kihlakunnan parhaana laulajasukuna ja runojen ja kansanperinteen kerääjät tallensivat näiltä Hilipan pojilta ja tyttäriltä kymmeniä runoja ja alkuloitsuja, yksin Pedri Shemeikalta kuutisenkymmentä.
Jeudokiamummon laulutaidoista ei ole tietoa, eikä omalla isälläni ollut nuottikorvaa ollenkaan. Iso ja raamikas hän oli ja eli vanhaksi, kuten tekivät myös koostaan ja pitkästä iästään kuulut muinaiset Shemeikat. Eivät tosin pieniä ja vaivaisia olleet voimiltaan karhumaiset Pöppösetkään.
Runoja suvussamme on ennen minua rustaillut tietämäni mukaan kuitenkin ainoastaan isäni Sergei-isä, jonka esi-isät ovat Kiteen pontikkapitäjistä, eivät Aunuksen Karjalasta.
Olen aina ylpeästi pitänyt itseäni kirvesmiehen tyttärenä, eikä se tunne näiden löytöjen jälkeen muuksi muutu. Sen lisäksi, että olen puumiesten poikien sukua, olen näköjään kuitenkin myös loitsijan tyttären tyttären tyttären tyttären tyttären tyttären pojantytär.
Mieleeni hiipii muisto takavuosilta, kun psykoterapeuttikoulutuksessa ollessani kohautin lukupiiriäni assosioimalla, että muinaisina aikoina ympyrässämme istujia taisivat vastata loitsijat, tietäjät ja shamaanit.
Tuumasin, että kun me tässä nyt nykytieteen valossa työstämme tietoista ja tiedostamatonta, he toimivat omana aikanaan elävänä siltana näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Sekin meillä mielestäni oli yhteistä, että myös tietäjien luokse mentiin hakemaan apua ja lohtua elämän vaikeissa paikoissa.
Silloin nauroimme huomiolleni, vaan eipäs se oikeastaan kauas osunutkaan tuo pilailumielessä heitetty havainto.
Ainakaan omalla kohdallani.
