Kevättalvella Kopraksessa

”Lampaita” sanoin hiljaa eräänä pimeänä maaliskuisena iltana. ”Ei herran tähden. Vain kuolleen ruumiini ylitse. Nehän paskoo joka paikkaan”, tuhahti mies lehtensä takaa. ”Kanoja sitten”, jupisin itsekseni. ​ Keskustelu jatkui huhtikuun alun aurinkoisina päivinä. Toukokuuhun mennessä mies oli puhuttu ympäri. Lupasi rakentaa kesäkanalan, jos hankkisin tarpeet. Tein työtä käskettyä. Pihalle kohosi komea katos, mutta kanat olivat kiven alla. Saatavilla olevat olivat maineeltaan arveluttavia. ”Saat pestä kananperseitä koko kesän ja poimia öttiäisiä sulista vielä syksylläkin”, sanoi kokenut tuttava.

Facebookista löytyi yhteisö: Eläköön maatiaiskana! Oli iittiläistä, tyrnäväläistä, alholaista, piikkiöläistä ja kiuruvetistä kantaa. Kaikki pienkanalat tuntuivat kuitenkin olevan kovin kaukana tai hautomiset epäonnistuneet tänä keväänä. Ehkä kanojaan rakastavat tipumammat eivät raaskineet luopua lemmikkinuorikoistaan. Lopulta löysimme hornionkanan. ​

”Haa, hornankana”, sanoi Tampereella informaatiotieteitä opiskeleva täysi-ikäinen tytär. ”Se sopii teille”. Lähimmät horniolaiset löytyivät Vuonislahdelta, jossa Kettusen Erkki on niitä kasvatellut vaimonsa kanssa jo vuosikymmenten ajan.

Teimme toukokuun puolessa välissä toivioretken Erkin ja Birgitin luokse. Mies tutkaili vahvan kanalan rakenteita, valokatteita ja verkotuksien maaupotuksia, Minä silmäilin hyväluontoisen näköisiä mustan- ja ruskeankirjavia kanarouvia. ​ Hornionkannan kanoja on maassamme arviolta 200 ̶ 300 kappaletta noin parinkymmenen Luonnonvarakeskuksen säilyttäjäohjelmaan kuuluvan kanaharrastajan hoivissa. Erkki totesikin ykskantaan, että tämä kana on sen verran harvinainen, että kesäkanoiksi niitä ei sovi jaella. Kanoihin on parasta sitoutua ympärivuotisesti.

Kanta ehti näes kuolla lähes sukupuuttoon ennen vuosituhannen vaihdetta, jolloin sen viimeiset edustajat löytyivät Karkun pitäjän Hornionkylästä. Siellä, emäntä Anna-Liisa Koivusen hellässä hoivassa, ne olivat luontaisesti lisääntyneet ja eläneet luonnonmukaista elämää kotovaraisesti ruokittuna rotupuhtaana kantana vuodesta 1939 saakka.

Kesäisin pesän virkaa oli ajanut vanha viljatynnyri, talvisin Koivunen ja kanat olivat jakaneet tupansa sopuisasti keskenään. Suomen ainoaksi viidakkokanaksikin kutsutut horniolaiset olivat oppineet selviytymään leudommissa talvipakkasissa myös ulkosalla.

Kylmissä oloissa elämisen perua kanojen heltat ja harjat ovat pieniä. Niiden kehonmuoto on siro ja linjakas, kaula soukka, siivet vahvat, yleissävy tumma, mutta kauniin vaaleitakin yksilöitä löytyy joukosta. Vahvat jalat ovat joko harmaat tai vaaleansävyiset, eivät kirkkaankeltaiset kuten useimmilla kanoilla. Munivatkin ne joskus, eivät tosin mitenkään innokkaasti. ​

Itsellemmekin yllätykseksi meistä sukeutui kesäkanalan pitäjien sijasta säilyttäjäkokelaita. Viralliset ilmoitukset kunnan elinkeinoviranomaisille tehtiin kuudesta kanasta ja kukosta toukokuussa, säilyttäjäohjelmaan liittymistä voimme miettiä syksyyn asti kuuden kuukauden ajan. Omat horniolaisemme löytyivät kahdelta eri säilyttäjäohjelmaan kuuluvalta kasvattajalta Joensuun seudulta. Kouvolasta kesälomalle Kopraslahdelle ajellut tytär poimi tullessaan kahteen pahvilaatikkoon kolme kanaa Keskijärveltä ja kukon ja kaksi kanarouvaa Kontiolahdelta.

Kesäkuun toisen päivän iltana autosta purettiin Rantalan pihalle raskaana oleva aikuinen tytär, kaksivuotiaat ja yksivuotiaat puoliksi meksikolaiset lapsenlapsemme, ja viisi pöllämystynyttä kanarouvaa: sinimusta Pippuri, ruskeanmusta Musta Sade, kultapäinen Pouta, punervanvaalea Helmi, kalju Talvikki ja uljas, nuori kukko, jonka mustissa siivissä läikehti turkoosia ja tiilenpunaa.

”Fjodor”, sanoi Dostojevskinsä lukenut tamperelainen opiskelijatytär. ”Ilmiselvä Fjodor”.

Fjodorina kukko siis kulkee ja polkee.