Mies on syntynyt tällä mäellä. Nykyisen tiilitalon lättänän vasemmalla puolella oli tuolloin vielä satavuotias, kaksiporstuainen hirsitalo. 1970-luvun alun uudistusmieli korjasi sen pois. Osa vankoista hirsistä päätyi Jänissaareen porokyläläisen opettajarouvan kesäasunnon tarpeiksi, osa on pinossa poikkisahattuina pulikoina. Osa lie poltettu uunissa.
Kuvista päätellen talo 10-metrisine tupineen oli tyylipuhdas aikakautensa edustaja. Sisäkatto oli tehty savun mustuttamista, tuppeen sahatuista lankuista, joista on jäljellä vielä muutama. Niistä aiomme tehdä pöydän, jonka ympärille lapsemme ja lapsenlapsemme mahtuvat. Miehen isä sanoi minulle joskus vuosia sitten, että hänelle oli tärkeää, että hänen poikansa saisivat valita elämänpolkunsa itse, eivätkä tulisi turpeeseen sidotuksi, kuten hän, jolle se kohtalo talon ainoana poikana oli syntymässä saneltu. Mies tekikin yli 40-vuotta kestäneen ja Etelä-Suomen kautta koukanneen ekskursion opiskeluun, politiikkaan ja yritysmaailmaan, ennen kuin palasi kanssani takaisin kotikonnuille. Minä en tarkalleen ottaen ole paluumuuttaja Kopraslahdella, Nurmeksessa kylläkin. Olenhan kotoisin Nurmeksen Itäkaupungista ja nautin miehen kanssa samaa opetusta Nurmeksen lukiossa, aina vuonna 1977 päähän painettuun liian pieneen ylioppilaslakkiin saakka. Magna Cum Laude Approbatur ja maailmalle. Ensin lukemaan englantia, sitten psykologiaa, välissä vähän muotoilua ja tuotesuunnittelua. Käsityöläisenä ja kuvataidekriitikkonakin olen perhettäni elättänyt.
Nurmekseen en aikonut koskaan palata, mutta yllätyksekseni molemmat puolisoni ovat olleet Nurmeksesta, joten jollakin tapaa kotoperäinen lajike olen ilmeisesti ollut. Kopraslahdelle minut toi hitaasti itänyt rakkaus.
Suojärveläissyntyisen isäni kuoltua viime syksynä, innostuin jälleen kerran sukututkimuksesta ja kaivelin samalla myös äitini menneisyyttä. Tiedossani oli toki ollut, että äitini isän, ukkini Heikki Honkasen juuret johtavat Lipinlahdelle. Honkasia on tuossa Honkalan suoran molemmin puolin asunut jo 1700-luvulta saakka, siitä asti, kun muuan Matti Mikonpoika Honkanen siirtyi kalastajasta maanviljelijäksi ja souteli pesueineen Lipinsaaresta mantereelle Lipinlahden puolelle.
Lipinsaaren Honkalaan Honkaset olivat muuttaneet Juuasta, jonne Matti Mikonpojan isoisä Henric Hongain oli tullut 1600-luvulla Kylänlahdelta, Pielisjärveltä päin. Henricin isän, Antti Honkasen tiedetään olleen peräisin Kerimäeltä. Uutta tietoa puolestaan oli, että tämän Henricin, hänen poikansa Mikon ja tämän pojan, Matti Mikonpojan, jälkeläiset verkostoituivat Lipinlahdella asuviin sukuihin niin tehokkaasti, että olen mieheni kanssa itseasiassa kaukainen serkku useampaa kuin yhtä polkua pitkin.
Geeniloton puolesta lienee siis ollut jotain hämärää viisautta siinä, että vuonna 1976, lyhyen seurusteluyrityksen jälkeen, totesin hänelle, että ei meistä ikinä paria tule. Sillä toisella oli nahkatakki ja moottoripyörä. Järkiinsä tulemiseen meni 30 vuotta.
Maan viljelyksestä, johon olen nyttemmin hurahtanut, ei minulla ole aiemmin ollut yrttitarhan kasvattelua enempää kokemusta. Äidilläni oli mansikkamaa ja perunapelto, johon enomies eräänä heinäkuisena 1970-luvun alun yönä juovuspäissään pakeni poliisia.
Satoi rankasti, enkä koskaan unohda sitä näkyä, kun eno aamun sarastaessa, yltä päältä mutaisena ja harvinaisen nöyränä ryömi pellosta, jälleen kerran vakaasti lausuen katteettoman lupauksen, ettei koskaan enää päästä viinanpirua valloilleen.
Äitini, joka alun perin oli hermostunut pikkuveljensä huonoon käytökseen ja kutsunut sinitakkiset paikalle, huokasi syvään, komensi veljensä suihkuun ja keitti auringonkeltaiseksi maalaamassaan keittiössä ison pannullisen vahvaa, mustaa kahvia. Nykyisin minulla on kasvimaa, yrttimaa, perunapelto, porkkanapelto, omenapuita ja kirsikkapuita, vadelmia ja marjapensaita enemmän kuin koskaan osasin kuvitella.
Eikä pellosta onnekseni ole aamuyöllä ryöminyt esiin metsäjänistä suurempaa otusta.
Kaikki alkoi pienestä ruohosipulituppaasta, jonka löysin marjapensaan viereltä.
”Tässä on joskus ollut kasvimaa!” huudahdin miehelle, joka muisti vain, että paikassa oli ollut ”niin halvatun paljon itikoita, ettei siellä kukaan ikinä kestänyt viittä minuuttia kauempaa”.
Otin lausuman vastaan haasteena, ja tänään, kymmenen vuotta myöhemmin itikkatureikko on kadonnut ja tilalla on 100 neliömetriä kukoistavaa kasvumaata, jossa kiemurtavista kurpitsoista nauttii hilloiksi jalostettuina talven mittaan koko suku.
Miestä ja minua ei siis sidottu turpeeseen, pikemminkin ajan mallin mukaan potkittiin eteenpäin koulupolulla ja siten kauemmas kotipaikasta.
Mutta niinpä vain palasimme vääntämään kiviä samoilta pelloilta, kuten varhaiset, yhteiset esi-isämme ennen meitä.
