Viime päivinä olen useasti ajatellut Harria. En ainoastaan sitä Sussexin herttua Harrya, vaan edesmenneen Mammani edesmennyttä kissaa. Hänkin oli nimeltään Harri, mikä on suomalainen versio Harrystä, kuten varmasti kaikki tiedätte.
Harri oli omapäinen tapaus. Kukaan ei oikein tiennyt, mistä hän oli alun perin tullut. Yhtenä kauniina aamuna hän vain ilmestyi Rajalan pihaan ja toisena katosi, vain loikkiakseen kolmantena takaisin tupaan. Reissumiesten sukua oli tuo mustanharmaan raidallinen kissanrotjake. Hän ilmeisesti myös jakoi meidän mielipiteemme Mamman sapuskoista. Hyviä olivat piirakat ja pyöröt, niitä kannatti tulla nauttimaan kauempaakin.
Lopulta sitten tapahtui sitten se väistämätön, ja Harri ei enää kolmantena päivänä palannut. Se suretti isoäitiäni suuresti.
Naapurin Harrykin on sukkuloinut edestakaisin jopa mannerten välillä. Toisessa paikassa näyttävät asiat aina olevan paremmin, olipa kyseessä sitten prinssi tai kollikissa.
Istuin ihan asiakseni tässä eräänä iltana TV:n ääreen ja tein jotain, mitä en ole tapanani pitänyt: katselin julkkishaastattelun alusta loppuun. Siinähän se, naapurinpojan näköinen punapäinen nököhammas vastaili kiltisti ja ainakin päällisin puolin rehellisen oloisesti hänelle esitettyihin kiperiin kysymyksiin.
Samat huolet tuntuivanuorella miehellä olevan kuin kenellä tahansa mattimeikäläisellä: isoveljen kanssa menevät keskusteluyritykset käsirysyksi, löyhäsuisesta äitipuolesta on jatkuvasti harmia, isä sen sijaan ei puhu eikä pussaa, liian nuorena kuollutta äitiä on edelleen ikävä ja rakastetut isovanhemmatkin ovat jääneet lopulta kuitenkin etäisiksi. Itseksi tullakseen kotoa oli lähdettävä vasta hankitun rouvan kanssa ovet paukkuen ihan Amerikkaan asti. Aavistelen yhdeksi syyksi, että useampaa vahvatahtoista emäntää ei sovi samaan talouteen, niin palatsi kuin asuntona olisikin.
Lisäksi, kuten monen muun, myös Harryn perheessä kaikki taitavat itsepäisesti odottaa anteeksipyyntöä toisiltaan ja kun sitä ei kuulu ovat paluutiet yhtä ummessa kuin tiheikkö Ruususen linnan ympärillä. Siinä he pyörivät salamavalojen räpsyessä itse kukin oman yksityisen ikävänsä ympärillä. Onneksi eksoottinen ja kaunis, silmät palatsin ulkopuoliselle elämälle avannut vaimokulta on kuitenkin alati uskollisena Harry vierellä ja omat pienet lapsukaiset rutisteltavina.
En tiedä liekö Harry lähtiessään ajatellut, että tulisi joskus vielä takaisin taakseen jättämiensä lihapatojen äärelle, kuten Harri-kissa toistuvasti palasi Mammani piirakoita ja jänispaistia syömään seikkailun vierailla veräjillä osoittautuessa vesiperäksi. Ainakaan se mahdollisuus ei näytä hänelle nyt yhtä helpolta kuin kissalle, jota varten isoäitini auliisti iltaisin laittoi maitokupin oven viereen silloinkin, kun tästä ei päivällä näkynyt vilaustakaan.
Mietin erityisesti anteeksipyytämisen ja -antamisen teemaa, joka nousi esiin haastattelusta. Se kolahti minuun kovin omakohtaisesti. Onhan se mahdottoman loukkaavaa, jos on annettava jollekin anteeksi jotain mikä on itseä pohjamutia myöten satuttanut, mutta mitä tuo toinen ei ole edes tajunnut tehneensä, saati sitten suostu pyytämään anteeksi.
Pahahan se on toki toisen myös anteeksi pyytää, jos ei ymmärrä mitä on rikkonut. Toisen taas lienee vielä vaikeampaa antaa anteeksi, jos hänen yritystään ei anteeksipyynnöllä siunata.
Aikamoinen umpikuja, eikö vain. Eikä yhtään auta, vaikka omistaisi talon vuoren rinteessä meren rannalla, olisi yllin kyllin maallista mammonaa ja Netflix-sopimuksia, tallissa Tesla ja ranteessa Rolex.
Kysymys on nähdyksi tulemisesta. Ilman kokemusta siitä, että olemme eläviä ja tosia rakkaidemme silmissä emme koe olevamme yhtään mitään, olimmepa sitten potan täyttäjiä tai tyhjentäjiä. Sydämemme huutaa hiljaa: Näetkö sinä minut, veljesi, sisaresi, näetkö minun tuskani ̶ sillä jos sinä näet minut, voin minäkin uskaltaa nähdä sinut ja sinun kipusi.
​ Useimmiten juuri nähdyksi tulemisen hetkellä tapahtuu se ihme, että molemmat osapuolet unohtavat itsensä ja sen, mistä oikeastaan alun perin kinasteltiin, riideltiin tai tapeltiin.
Viha menettää voimansa, sillä rakkaus ja anteeksianto asuvat nähdyksi tulemisessa ja yhteydessä toiseen. Ilman niitä kuihdumme janoon veden äärelle kuten Narcissos, jolle toisen katseen ja nähdyksi tulemisen korvasi oma heijastus veden pettävässä kalvossa.
Kuka katsoo ensin avoimin ja näkevin silmin?
