HAKU

Äitini kuoli kuukausi sitten. Pitelin häntä kädestä viimeiset viikot. Päällimmäinen tunne viimeisen henkäyksen kohdalla oli helpotus. Hoitajat itkivät olkapäätäni vasten. Heidän muistonsa äidistä olivat viimeiseltä vuodelta, minun yli kuudeltakymmeneltä. Vieläkään ei tunnu oikein todelta, että äitiä ei enää ole. Elinaikanaan vaihtelevan kokoinen 165-senttinen nainen täytti tilansa ääriään myöten. Vuoteella makaava levolliseksi laantunut hahmo näytti persoonaansa nähden kovin pieneltä. Lopussa äiti ei enää kyennyt puhumaan, hengittämisessä oli työtä kyllin. Viimeisinä viikkoinaan hän oli päätynyt käyttämään sanaa ”rakas” useammin ja ehkä luotettavammin kuin koskaan ennen. ”Lapsi rakas”, ”Esikoinen”, ”Kyllä naisetkin osaa rakastaa”, "Saatiinhan me paljon", näillä lyhyillä lauseilla hän helli minua, joka aina olin ollut epävarma hänen tunteistaan itseäni kohtaan. Hoitokodin henkilökunta huolehti jaksamisestani sairasvuoteen vierellä. Kuinka olisin ymmärrettävästi voinut selittää heille, että viimeinkin äiti oli minun. Nyt kun hän oli kuolemassa, hän näki minut, piti kädestä, kosketti minua. Katsoi hetkittäin sillä tavalla syvin loistavin silmin, kuin jokainen lapsi tahtoo äitinsä katsovan itseään. Hän ei enää jaksanut ojentaa tekemisiäni ja kelpasin viimeinkin. Kun minä olin pieni, äiti ei uskaltanut ottaa minua syliin, koska pelkäsi tappavansa minut. Nykyisin sitä sanotaan synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Se toistui äidin elämässä vielä useamman kerran. Myöhemminkin äiti vähän kartteli pieniä vauvoja. Vasta kun lapsenlapset olivat vähän isompia mummosta tuli heille lämmin syli. Äiti oli minulle elämänsä mittainen koetinkivi, lapsuuden prinsessahaaveiden kimaltava kohde, nuoruusiän noita-akka ja vielä aikuisuudessanikin otimme toistuvasti yhteen, milloin mistäkin. Usein rajoista. Äiti piti omistaan kiinni, mutta ylitti surutta muiden, jos tarve sitä vaati. Vuosia sitten, silloinkin sairasvuoteella maatessaan, hän voipuneesti huokasi minulle: ”sinä saat vielä minulle munuaisesikin antaa”. Silloin juoksin kauhuissani kotiin ja ajattelin, että paljoon suostun, mutta sisäelimeni säästän kyllä lapsilleni. Jossain kohtaa äiti oli raskas velvollisuus, joka piti hoitaa, vaikka ei aina olisi jaksanut. Joskus toivoin, että häntä ei olisi. Tai että hän olisi toisenlainen, enempi myötäelävä, enempi kiinnostunut minusta kuin TV:n viihdeohjelmista, ja asettuisi edes kerran puolelleni. Toisinaan hän oli tuki. Kysyi jaksamistani, vaikeampina aikoina auttoi sekä fyysisesti että taloudellisesti – tosin useinkin korvausta vastaan. Hänellä oli koko huoneen valaiseva hymy, kun hän sille päälle sattui, ja kameralle hän osasi aina kääntää paremman puolensa. Äiti osasi hurmata, jos jokaisen ruusun terälehden alta löytyikin myös piikki pistävä. En ole itkenyt vieläkään. Kun isä kaksi vuotta sitten kuoli, vollotin hautajaisissa kuin kaksivuotias. En ollut valmis päästämään irti. Äidin kohdalla tuntui siltä, että ei ollut mitään itkemistä. Kaikki oli puhuttu, selvitetty, käyty läpi. Olimme kulkeneet pitkän, mutkaisen ja kuhmuraisen tien. Yhteiseksi iloksemme olimme päässeet lopulta siihen pisteeseen, jossa tämän lyhyen hetken vallitsi puhdas rauha ja rakkaus. Siihen oli hyvä lopettaa. Ei ollut mitään anteeksi annettavaa, ei anteeksi pyydettävää. Äidistä ehti tulla minulle kokonainen toinen ihminen, ei vain noita-akka tai toiveiden tai unelmien kohde. Enkä minä enää voinut uhata hänen omaa herkkää tasapainoaan. Äidin tuhkat haudataan maan sulamisen jälkeen hänen kesäkuussa 1944 nelikuisena keuhkokuumeeseen menehtyneen pikkusiskonsa vierelle. Kesäkuussa 1944 äiti oli seitsemän vanha, samanikäinen kuin oma esikoiseni oli pikkuveljensä kuollessa heti maailmaan tultuaan. Vasta kirjoittaessani äidin ja pienen Aira Armiidan syntymä- ja kuolinvuosia hautakiviluonnokseen todella ymmärsin äidin trauman juurien syvyyden. Siihen katsoen minulla oli hyvä äiti. Juuri sellainen kuin tarvitsin, että minusta on tullut minä. Niinkuin äiti sanoi: me saimme paljon. Kokonaisen elämän yhdessä. En itke. Mutta minun on ikävä sinua äiti. Niin kovin ikävä. Enkä luule, että se ikävä tulee väistymään. .

Tiina Laanisen artikkelissa ”Perhenormin armoilla” (HS 3.1.2024) pohditaan sitä kuinka kaikki pyörii lapsiperheen ihanteen ympärillä. Haastateltujen tarinoissa pintaan pulpahtaa osattomaksi jäämisen tunteita ja kateutta, joka herää lapsiperheiden suosimisesta vaikkapa työpaikalla lomapäiviä sovittaessa. Kateus on tunne, joka johtuu siitä, että kokee joko tahtomattaan tai enemmän tai vähemmän tietoisten valintojensa seurauksena jääneensä kipeästi vaille jotain sellaista, jota toisilla on ja/tai jota itsekin jollain tapaa haluaisi omistaa tai kokea. Kateellinen voi olla yhtä lailla lapsista kuin lapsettomuudesta. Kullakin on oma vaille jäämisiensä historia ja tulokulmansa aiheeseen. Lapsien syntymä tai lapsettomuus voivat kumpikin olla omasta tahdosta riippumattomia. Molemmat voivat myös olla seurausta omasta halusta tai valinnoista, joita on elämänhistoriansa aikana tehnyt, ehkä tietoisesti tai valintojensa pitkäaikaisseuraamuksia tajuamatta. Joskus pulmana on syntymässä saatuun biologiseen kehoon sopeutumattomuus ja sitä kautta hankalampi asetelma suhteessa vanhemmuuteen. En lähde puimaan lasten hankkimisen tai lapsettomuuden lajeja, sukupuolen moninaisuutta, erilaisia perhearvoja tai perhekokoonpanoja. ”Jokainen perhe on arvokas, onpa sen kokoonpano millainen tahansa”, toteaa artikkelissa sosiologian professori Anna-Maija Castrén ja siihen on helppo yhtyä. Nykymuotoiselle länsimaiselle perhekäsityksellemme lienee kuitenkin yhteistä, että arjessa toimiva perhe on useimmiten aika pieni yksikkö. Olipa sitten kyseessä kahden tai useamman aikuisen tai lapsen/lasten ja yhden tai useamman aikuisen muodostama kokoonpano. Ketjuttuneiden parisuhteiden myötä perheet toki laajentuvat moneen suuntaan, ja lapsilla saattaa olla nykyisin jopa useita rinnakkaisia tai peräkkäisiä osa-aikaisia perhekokoonpanoja. Vastuuvanhempia sen sijaan on yleensä vähemmän. Joskus jopa niin vähän, että hätiin tarvitaan yhteiskunnan suojaavaa kättä. Kollektiivinen vastuu oman perheen lisäksi myös omasta yhteisöstä, sen jatkumisesta ja hyvinvoinnista väritti vielä sotien jälkeen syntyneiden sukupolvien elämää ja valintoja. 2000 ̶ luvulla maailmankuvamme perustuu yhteisöön kohdistuvien velvoitteiden sijasta yksilön oikeuteen ja vapauteen etsiä ja luoda oman näköisensä elämä ja mielellään saavuttaa, tai ainakin tavoitella myös kaikkea sitä, mitä muilla jo on. Aiemmin moni elämän tosiseikka tuli annettuna ja säädeltynä. Lapsiakin tuli, jos tuli, joskus tosin jopa ylenpalttisesti. Tänä päivänä yksilön oikeus valita vanhemmuus tai elämä johon vanhemmuus ei kuulu on huomattavasti laajempi. Hyvä niin. Jos vanhemmuuteen päädytään, siihen halutaan omilla ehdoilla ja oikeus omaan lapseen mielletään usein lähes perusoikeudeksi riippumatta perhemallista. Mikä sitten on oma lapsi? Onko se hän, jonka olet kumppaniisi istuttanut ja tämä on hänet reisiensä välistä maailmaan pusertanut? Vai hän, joka on kasvanut sijaiskohdussa yhteisistä tai luovutetuista sukusoluista? Onko oma lapsi kenties haettu kaukomailta orpokodista tai onko hän itse taivaltanut pakolaisena sodan ja nälän keskeltä luoksesi? Vai on oma kenties hän, joka on syntynyt tähän samaan kaupunkiin, mutta vanhemmille, jotka eivät syystä tai toisesta pystyneet hänestä tarpeellisella tavalla huolehtimaan? Onko lapsesi kenties sisarentytär tai naapurin ei-binäärinen nuori, jonka kanssa on mukava rassata mopoa tai vaihtaa rapussa muutama ajatus? Vai 14-vuotias, joka toissa iltana ei päästänyt sinua ohi vaan sylki piripäissään kirouksia Rautatieasemalla? Onko se myös hän? Vai onko kukaan kenenkään oma lapsi? Helpottaisiko raastavaa kateuttamme, jos ymmärtäisimme, että nämä lapset, joita emme ehkä halunneet tai joita emme saaneet, ja joiden olemassaolon vuoksi työpaikoilla suunnittelemme aikatauluja ̶ tai joiden kasvun turvaamiseksi käytämme verovaroja ̶,eivät ole sinun lapsiasi tai minun lapsiani. Lapset kuuluvat itselleen. Me olemme vain tavalla tai toisella toimineet heidän maailmaan tulemisensa välineinä ja turvaamme, tai jätämme turvaamatta, heidän toteutumisensa tässä maailmassa. Kenelläkään meistä ei ole yksityistä oikeutta heihin, eikä monimuotoinen, yksilön oikeuksiin keskittyvä ydinperhe ansioistaan huolimatta riitä kasvattamaan heitä täyteen inhmilliseen mittaansa. Ihmiskunta on suurperhe, jolla on yhteinen vastuu tulevaisuudestaan ja siis myös yhteisistä lapsistaan. Siksi joudumme ajoittain sekä yksilöinä että myös yhteisönä tekemään valintoja, suremaan toteutumatomia toiveita ja luopumaan tai lykkäämään tarpeidemme toteuttamista. Antaessamme toisille annamme myös itsellemme. Yhteiset lapsemme vastaavat tulevaisuudessa yhteiskunnan toimivuudesta riippumatta siitä, kenen kodeissa he ovat kasvaneet tai kenen juhannussuunnitelmat sotkeneet. He tulevat kylvettämään ja lääkitsemään meitä, kun riudumme vanhoiksi, hauraiksi ja avuttomiksi, riippumatta siitä, olemmeko juuri itse ja juuri heitä hoivanneet. Vaikka kateudesta tuskin koskaan täysin pääsee, on se kuitenkin käsiteltävissä ja siedettävissä oleva tunne siinä missä muutkin tunteet. Tunteen tunnistamisen jälkeen olisi kenties syytä pysähtyä ja kysyä tärkeämpi kysymys: Millaista tulevaisuutta olemme kasvattamassa? Sellaistako, jossa saavutettu yksilön oikeuksien kunnioitus yhdistyy vahvaan yhteisölliseen vastuuntuntoon, vai sellaista, jolle yksilön halun toteutuminen on kaiken ylittävä ensisijainen arvo? Viimeaikaisten ennusteiden mukaan, mikäli syntyvyys teollistuneissa maissa jatkaa laskuaan (tällä hetkellä väestönkasvua mittaava kokonaishedelmällisyysluku mm. Kiina, Suomi ja USA mukaan lukien on alle 1,5, kun se 1990-luvulla oli 2,5:n tietämissä), väestön määrä näissä maissa tulee puolittumaan nykyisestään vuoteen 2100 mennessä. Tarvitsemme jokaista lasta ja olemme heistä ja heidän hyvinvoinnistaan yhteisesti vastuussa, riippumatta siitä kuka ja missä maailman ääressä on lapsen synnyttänyt. Niin kuin moni muu asia, myös vanhemmuus on luultua monimuotoisempaa. On suurta harhaa luulla olevamme tässä usein niin kylmässä maailmassa vain ja ainoastaan itsemme vuoksi.

Talven tullen huomaan yhä useammin löytäväni itseni liimautuneena TV-ruudun äärelle iltaisin. Käsityö polvilla sohvannurkassa takkatulen lämmössä istuessa kuluu tunti, jos toinenkin, katsellen sarjafilmejä tuotantokausi toisensa perään. Tyttären avulla olen tutustunut moneen sellaiseen tarinaan, joka omalta sukupolveltani olisi mennyt ohitse. Sellaisia ovat vaikkapa tietokonepelistä innoituksensa saanut apokalyptinen Last of Us tai fantasiakirjallisuuteen perustuva myyttinen sankaritarina Noituri. Mies, joka istuttuaan kanssamme tuijottamassa Kevin Costnerin tähdittämää, mutta jakso jaksolta puuduttavammaksi muuttuvaa, Montanan karjatilallisten koettelemuksista kertovaa Yellowstonea, taitaa joskus olla huolissaan siitä, että muutumme kokonaan sohvaperunoiksi. Ehkäistäkseen uhkaavan prosessin toteutumista hän antoi taannoin minulle syntymäpäivälahjaksi kirjan ̶ todennäköisesti pieneksi vihjeeksi, että voisi sitä aivojaan muullakin ruokkia kuin fiktiivisillä murhilla tai mysteereillä. Lahjakirja oli hyvin valittu, niin kuin entiseltä kirjakauppiaalta voi toki olettaa. Historioitsija Jukka Korpelan Muinais-Venäjän myytti kokoaa yksiin kansiin kirjoittajansa pitkän tutkijantyön keskeisiä teemoja. Aihekin on kovin ajankohtainen, kun Ukrainan sota on rikkonut turvallisuuden illuusion ympäriltämme ja sodasta kerrotaan kahta täysin eri tarinaa, riippuen siitä kummalla puolen jälleen kerran railona aukeavaa rajaa asumme. Korpelan teos avaa vuosisadat muuttumattomana säilynyttä venäläistä mielenmaisemaa ja idän ja lännen vaikeutta löytää yhteisesti ymmärrettävää kieltä. Yksi keskeinen kompastuskivi näyttäisi olevan tyystin erilainen logiikka. 1600-luvun Valistuksen vuosisadasta saakka läntisessä Euroopassa on vallinnut rationaalinen, järkeen perustuva ajattelu, kun taas Venäjällä rationalismi ei koskaan kyennyt tyystin kumoamaan kirkollisista perinteistä kumpuavaa mystiikkaa. Myös lait ja säädökset ovat rönsyilleet Venäjällä pikkutarkoiksi säännöiksi ja yksityiskohtaisiksi määräyksiksi, ja jääneet vaille länsieurooppalaiselle lainsäädännölle tyypillisiä yhteen sitovia ja yleisesti ohjaavia oikeusperiaatteita. ”Venäläinen argumentaatio ei tukeudu järkeen vaan mystiseen retoriikkaan, jossa [menneisyyydestä poimitusta] opista luodaan visioita tähän päivään”, sanoo Korpela. Hänen mukaansa lännessä usein varomattomasti mieleltään järkkyneen harhoiksi, kieroiksi poliittisiksi sumuverhoiksi, tai tekosyiksi tulkitut selitykset ovat venäläiselle aitoja, todellisia ja kiistattomia argumentteja. Näitä kulloiseenkin tilanteeseen sopivia teemoja poimitaan historiasta ja tulkitaan uskoen aidosti niiden tämänhetkiseen oikeutukseen. Äiti Venäjä nähdään puhtaan oikeauskoisuuden puolustajana ja yhtenäisyyden vartijana, jota lännen kaaos ja uhka koettelevat. Loogiset ja rationaaliset ristiriidat, joita läntinen maailma näissä selityksissä ja yhteenvedoissa on havaitsevinaan, venäläinen reaalipoliitikko tai jokamies sivuuttaa merkityksettöminä. Läntinen maailma vartioi yksilön vapautta olla ja toteuttaa omaa ainoalaatuista itseyttään. Yhteiskunnan tehtävä on kollektiivisesti turvata yksilölle hänen oikeutensa. Venäjällä Venäjä itsessään on pelastava missio ja kollektiivin merkitys aina yksilöä suurempi. Yksilö on aina sieluineen ruumiineen äiti Venäjän palveluksessa, hallitsipa tuota Venäjää sitten tsaari, presidentti tai puolueen pääsihteeri. ”Venäläisen kulttuurin vuosisatainen kollektiivisuus on arvo, joka kasvottomana ja ehdottomana voimana jyrää tieltään aina yksilön ja tämän onnen vihollisten mukana… Siksi taistelussa väkivalta tai julmuus on pidäkkeetöntä eikä säästä omiakaan vaan uhraa ne säälittä sankareina mielikuvituksellisen kollektiivisen totuuden puolesta”, tiivistää Korpela ja tekee kerralla ymmärrettäväksi ne järjettömät vihollisiin kohdistuvat julmuudet ja omiin taistelutovereihin tai ihmiselämän ainutlaatuisuuteen suuntautuvan välinpitämättömyyden, joista olemme Ukrainan sodan aikana saaneet toistuvasti lukea. Venäjä on suurten tarinoiden ja tulkintojen maa. Korpelan mukaan Venäjä kertoo, luo ja tulkitsee omaa tarinaansa riippumatta läntisestä historiaperinteen logiikasta ja Suomenkin kohtalo Venäjän rinnalla riippuu pitkälti siitä, millaisia kertomuksia ja niiden tulkintoja Suomen toiminta saa Venäjällä aikaan. Pulmallista näissä tarinoissa on, että niihin ei voi mitenkään ulkopuolisella järkeen perustuvilla väitteillä tai tiedotus- tai valistustoimilla vaikuttaa, saati niissä olevia virheitä oikaista. Sen verran slaavilaista kohtalonuskoa tutkijaan tuntuu tarttuneen, että lähes aitovenäläiseen tapaan hän päätyy tavallaan toteamaan, että eipä asiaa siis kannata paljon murehtiakaan. Ennen kuin, tai jos on pakko. Siltä varalta on hyvä pitää silmänsä ja korvansa auki.

Itsenäisyys ja itsepäisyys. Sanoissa on vain kirjaimen ero, mutta mielikuvissa joskus valovuosi välissä. Minut tuntevat tietävät, että kyseisen aiheen yhteydessä uinuva feministini havahtuu oitis valveille. Elämme tasa-arvon ja valveutuneisuuden vuosituhannella. Yleisen käsityksen mukaan sukupuolesta riippumatta kaikilla tulee olla mahdollisuus koulutukseen, ammattiin ja oman omaisuutensa itsenäiseen hallintaan. Raiskaus myös parisuhteen sisällä on kriminalisoitu ja useissa länsimaissa naisilla on itsemääräämisoikeus oman kehonsa suhteen. Kehollinen itsemääräämisoikeus ei ole länsimaissakaan aina itsestäänselvyys. Tämä on havaittavissa esimerkiksi Yhdysvalloissa tulevien presidentinvaalien tiimoilla käytävässä aborttikeskustelussa. Joillekin äänestäjille merkityksellistä ei näytä olevan presidenttiehdokkaan eettinen selkäranka. Tärkeämmäksi heille nousee kysymys naisen oikeudesta päättää itse käyttääkö kehoaan synnyttämisen välineenä vai ei. Asiasta käytävää debattia seuratessa tulee hetkittäin tunne, ettemme sittenkään elä 2000-luvulla vaan noitarovioiden valjusti valaisemalla pimeällä keskiajalla. Ruohonjuuritasolla nykyvanhemmista lähes kaikki ainakin julkisesti sanovat kasvattavansa lapsensa ilman ennakko-oletuksia. Silti lastenvaatteita myyvissä kaupoissa tiedetään varautua siihen, että poikaoletetuille hankitaan edelleenkin enemmän sinisiä ja harmaita vaatteita ja tytöille vaaleanpunaisia. Lasten sanotaan voivan vapaasti valita leikkikalunsa, mutta kumma kyllä poikien joulu- ja syntymäpäivälahjapaketeista kuoriutuu useinkin kuorma-autoja, rekkoja ja helikoptereita. Tyttöoletettujen paketeissa puolestaan piileksii Barbi, keittiösetti tai prinsessapuku. Sukupuolineutraaliuden viittaa kantavat Duplot, Legot, ja Ryhmä Hau-maskotit. Niistä tuntuvat kaikki kaksivuotiaat nauttivan suunnattomasti. Kaikesta tasa-arvopuheesta huolimatta hämmentävän usein tyttö- ja poikaoletettujen itsenäiseen ja päämäärätietoiseen käyttäytymiseen suhtaudutaan käytännön tilanteissa hyvin eri lailla. Siinä missä jälkimmäiset saavat kiitosta määrätietoisuudestaan ja sinnikkyydestään, edellisiä moititaan jo pienestä pitäen suulaiksi päsmäreiksi ja vallanhaluisiksi kontrollifriikeiksi. Ja entäspä sitten, kun he aikuisina päätyvät vaikkapa politiikkaan, kuinka heidän sanomisiaan ja tekemisiään silloin arvioidaan ja arvotetaan? Vuorovaikutustilanteissa naisoletettuja pyritään hiljentämään nopeammin, heitä kehotetaan sopeutumaan ja kuuntelemaan, ja heidän kykyään empatiaan kannustetaan. Miesoletetuille annetaan tilaa kellua ihailun ja huomion keskipisteenä ja heidän ympäristöään pyritään muokkaamaan heidän ominaisuuksiensa ja tarpeidensa mukaiseksi. Vai mitä sanotte, siitä peruskoulun rehtorista, joka muutama vuosi sitten vastasi kysymykseen, miksi opettajankokouksissa aina keskitytään häiriökäyttäytyviin (poika)oppilaisiin, heidän itsetuntonsa kohottamiseen ja oppimisympäristönsä kehittämiseen, ja milloin ̶ tämän sinänsä tärkeän asian lisäksi ̶ olisi aika huolehtia myös kympin tytöistä ja heidän oikeudestaan turvalliseen ja rauhalliseen oppimisympäristöön. Niin mitäs tämä mukava (mies)puolinen rehtori sanoikaan: "Parasta heidän (tyttöjen) on oppia jo nyt, ettei heitä tulla jatkossakaan huomioimaan, vaan heille tulee tulevaisuudessakin jäämään huolehtijan osa ja useinkin juuri näistä samoista pojista”. Varautuminen ja ennakoiminen ovat yksi kohta, joissa sukupuoliero näkyy aikuisten elämässä. Kärjistetysti sanoen, kun mies ennakoi tulevaa, hänen koetaan varautuvan rationaalisesti virheen tai katastrofin mahdollisuuteen. Väliäkös siinä, että pommisuojan rakentaminen takapihalle mahdollisen ydinasehyökkäyksen varalta on hieman kallista ja lohkaisee perheen budjetista melkoisen palasen. Nainen saatetaan tuomita hössöttäväksi tuhon ennustajaksi jo hänen ottaessaan varovaisesti kantaa siihen riittääkö eilen haettu kauppakassillinen lenkkimakkaraa viikonlopun vierasvaraksi. Myös miesten ja naisten töitä on edelleen. Pienipalkkaisilta käsityötä vaativilta hoitoaloilta löytyy edelleen eniten naisoletettuja, kallispalkkaisemmista tai koneiden kanssa puuhastelevista edelleenkin suuremmalla osalla on aataminomena. Jos jokunen naisoletettu onkin lentäjäksi tai lentokonemekaanikoksi päätynyt, se ei vielä kesää tee. Länsimaissa kehityksen suunta on kaikesta huolimatta ollut viimeisten 150 vuoden aikana oikea. Siksikin tuo Amerikoissa käytävä uskonnollista fundamentalismia ja syvää rakenteellista epätasa-arvoa henkivä aborttikeskustelu kylmääkin ydintä myöten. Sulkiessani New York Timesin ja Washington Postin tältä päivää päädynkin jälleen kerran toteamaan, että on ollut se kuuluisa lottovoitto syntyä Minna Canthin ajan jälkeiseen Suomeen. Siitä huolimatta, että Venäjän naapurissa maantieteellisestä pakosta elämmekin. Ja vaikka joskus olenkin epäillyt pudonneeni haikaran nokasta vahingossa itselleni liian kylmään ilmanalaan. Hyvää itsenäisyyspäivää ja hyvää itsepäisyyspäivää kaikille. Olkoon itsenäisyytemme ̶ niin kuin myös terveitsetuntoinen itsepäisyytemme ̶ pysyvä ja sukupuolesta riippumaton tila, joka vie meitä myös jatkossa kehityksen eturintamassa eteenpäin.

Ensi sunnuntai on kolmas isänpäivä ilman isää. Isän maalliset jäännökset lepäävät veljen veistämän grobun alla Nurmeksen ortodoksisella hautausmaalla. En osannut etukäteen uskoa, kuinka iso ja monikerroksinen voi isän ikävä vielä 65-vuotiaanakin olla. Hassua siinä on, että ikävä ei kohdistu niinkään isään, joka lähti täältä Aleksis Kiven päivänä 2021, vaan siihen, joka vuonna 1965 oli mopolla vastassa pientä ekaluokkalaista lettipäätä tai opetti tätä leikin varjolla yhdistämään toisiinsa maailman maita ja niiden pääkaupunkeja. Isään, joka oli aina olemassa. Isä oli kaunis. Nuoruuden kuvissaan hän näytti filmitähdeltä. Musta tukka suittuna tiiviisti päätä myöten, salskea yli 190 senttinen urheilijan vartalo ja siniset silmät. Puutteena hänellä oli evakkomatkasta talvella 1939 muistoksi saatu kuulovamma. Vielä lipo kahdeksankymppisenä hän havahdutti yläkerran leskirouvan tuumailemaan, kuka oli tuo charmantti valkotukkainen mies, joka sydänleikkauksensa jälkeen istuskeli pihallamme toipumassa. Isään kohdistui aikanaan paljon odotuksia ja myös pettymyksiä. Jossain vaiheessa elämää tuntui, että kuulumiseni eivät häntä kauheasti kiinnostaneet. Sitten selvisi, että kyllähän ne kiinnostivat, mutta jonkinlaisen hupsun hienotunteisuuden vuoksi isä oli arka suoraan kysymään, mitä elämässäni oli meneillään. Enemmänkin hän varovaisena odotteli, mitä kerron hänelle. Joskus hermostuin, kun isä ei soittanut minulle vaan odotti minun soittavan hänelle. Tokaisin, että kyllä tietä pääsee molempiin suuntiin. Isä ei sanonut mitään, mutta soitti jo viikon päästä: ”Täällä minä nyt soitan, kun pyysit”. Rauhoittuneena ja nolostuneena ajattelin, että puhelin ei oikein ollut huonokuuloisen isän elementti. Mutta hän soitti, kun pyysin. Isällä oli usein myös kurja tapa ohittaa se, mitä olin sanonut ja puhua jostain ihan muusta. Kesti vuosia, ennen kuin hämmästyneenä tajusin, että hän oli kuin olikin kuunnellut ja painanut mieleensä monta asiaa, jotka olin luullut hänen jättäneen huomiotta. Karjalainen kun oli, isä höpötti paljon, mutta hänen sanansa olivat silti merkityksellisiä. Kun isä sanoi, että lukion ja kansanopiston jälkeiset opinnot on sitten kunkin itse kustannettava, ei tullut mieleenkään kysyä apua myöhemmin. Matkustettuani Amerikkaan ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen isältä lainatuilla rahoilla, lähetin puolen vuoden päästä aupairin palkasta säästetyt lentolippurahat takaisin. Hankaluuttahan siitä oli pankissa tullut ja myöhemmin isä totesi, ettei hän ollut niitä rahoja odottanut. Hän oli kuitenkin opettanut, että velkojaan ei saa jättää maksamatta, enkä minä osannut kuvitella muuta. Isä itse oli tarkka mies. Nuorin veljeni kertoi taannoin, että isä oli joskus eläkkeelle jäätyään laskeskellut, että jos hän elää 88-vuotiaaksi, niin siihen mennessä hän on saanut takaisin maksamansa työ- ja yrittäjäeläkemaksut. Loppuaika menee sitten yhteiskunnan piikkiin. Isä kuoli viitisen viikkoa 88-vuotispäivänsä jälkeen. Yhteiskunta elätti häntä siis yhden vuosiloman verran. Vastikkeellisuus välillämme ei merkinnyt rakkaudettomuutta, ehkä enemmänkin tasavertaisuutta, luottamusta ja toisen arvostusta. Kun jäin yksinhuoltajaksi kahden reilusti alaikäisen ja yhden vihaisen teinin kanssa, isä ei tarjonnut taloudellista apua tai kysynyt selviydynkö velvoitteistani. Vaikka hän tuskin mikään tekstiilikäsityön ystävä oli, hän sen sijaan osteli siihen aikaan valmistamiani seinätekstiilejä itselleen ja lahjoiksi tuttavilleen. Voisin tietysti otaksua, että hän ei välittänyt, mutta pyrin kallistumaan siihen, että hän uskoi ja luotti minun pärjäävän omillani. Toisaalta se kertoo varmaan myös siitä, että jo aika pienestä asti joissain asioissa minä olin enemmän aikuinen kuin isä ikinä. Tunsin jo varhain, että isästä piti pitää huolta ja ehkä häntä piti myös vähän suojella. Äiti kesti enemmän vastaan potkimista. Isän tunteiden satuttamista varoin. Isä oli meluisa ja tilaa viepä, joskus rasittava mutta aina rakastettava, vähän kuin iso lapsi. Tunteellinen ja hellä. Teki rakkautensa aina häpeilemättä tiettäväksi. Lapset ja eläimet rakastivat häntä ehdoitta. Ei ollut vauvaa, joka ei olisi rauhoittunut hänen syliinsä tai taaperoa, joka ei olisi riemusta kiljuen hyppinyt hänen kimpussaan. Keskimmäinen tyttäristäni on perinyt tuon saman lahjan. Sen lisäksi isä oli myös ajattelematon ja usein onnettoman tilannetajuton. Ja mitä minä antaisinkaan, jos vielä edes kerran saisin nolona seisoa vieressä, kun hän kertoo tuhman vitsin metropoliitalle, repäisee paitansa julkisesti auki ja esittelee sydänleikkausarpeaan kassajonossa, tai kutsuu tyystin tuntematonta R-kioskin myyjää kauniiksi kultasekseen. Isä olisi taatusti canceloitu, jos hän olisi ollut yhtään tunnetumpi henkilö.

Hyvin alkoi tämäkin päivä. Avasin silmäni ja totesin, että viimeviikkoinen flunssa oli pois lähtiessään vienyt ääneni mukanaan. Iltapäivällä oli tiedossa Itäkauppalan tyttö -näyttelyn päättäjäiskahvit ja kirjan julkistus Kötsin museolla. Minun pitäisi pitää siellä lyhyt puheenvuoro ja vastata sitä ennen paikallislehden toimittajan kysymyksiin. Tytär keitti kattilallisen kiinalaista ihmelääkettä inkivääristä, sitruunasta ja hunajasta, jota aloin litkiä litra/tunti nopeudella. Ainoa seuraus oli, että aineenvaihdunta otti pikaisen buustin. Ääni tuntui katoavan yhä kauemmas tietoisesta hallinnasta. Oletteko muuten huomanneet, että silloin, kun jokin alkaa mennä pieleen, kaikki muu seuraa yleensä perässä. Eikä tämäkään aamu ollut poikkeus. Ei kulunut tuntiakaan, kun kanalasta jo kajahti: Rva Talvikilla oli akuutti kynnenmurtuma! Tytär syöstyi tuulispäänä tupaan vertavuotava kana kainalossa. Kynsi leikattiin asianmukaisesti kissan kynsisaksilla ja vuotavaa aihiota tilkittiin perunajauhoilla, suihkeella liimaa ja sitten vielä vedenkestävällä laastarilla, ennen kuin rouvarukka voitiin palauttaa takaisin armaan kukkonsa hoiviin. Seuraavaksi minä huomasin kulkevani vielä kesäajassa. Tai en huomannut, vaan tormuutin pesueeni autoon tuntia liian aikaisin. Vasta kuskinpenkillä havahduin, että Ptruuu, takaisin. Kellohan on vasta puoli kaksitoista, kun sen minun mielestäni piti olla puoli yksi! Viikonlopun kellojen kääntö oli päässyt oman rannekelloni kohdalla unohtumaan. Muut olivat tuumineet, että kai sillä joku syy on, kun noin aikaisin on lähdössä… Kun lopulta lähdimme oikeaan aikaan liikkeelle tytär jurputti taukoamatta takapenkiltä: ”Ole hiljaa, sinä et saa puhua, juo sitä litkua, ole hiljaa… miksi sinulla on kananhöyheniä olkapäälläsi?” No miksiköhän? Kananhöyhenistä viis, vaan mitenkäs olet hiljaa, kun on koko ajan asiaa. Lopulta olimme kuitenkin ihan oikeaan aikaan perillä Kötsin museolla. Paikallislehden toimittaja ja kuvaaja saapuivat paikalle ja haastattelu saatiin pakettiin, vaikka haastateltavan ääni viskibassoa muistuttikin. Mies tuumi, että enemmän kuulostan kyllä siltä kuin olisin viime vuodet asustellut Mikonsalmen sillan alla kuin syntynyt samaisen sillan kupeessa. Minun on aina niin sääli kuvaajia, sillä olen kuvissa aina yhtä luonnollinen kuin peura ajovaloissa, silmät täynnä kauhua, ikään kuin luulisin, että joku yrittää kameralla varastaa sieluni. Eikä siinä ikinä mitkään vakuuttelut auta. Siinä vaiheessa, kun näyttelyn päättäjäistilaisuus alkoi, ääni oli käytetty. Onneksi avioliittolupauksessa puhutaan jotain myötä- vastamäestä ja Mies on ottanut asian tosissaan. Hän siis luki puheeni ja minä yritin elehtiä vieressä. Kiitoksia kaikille paikalla olleille lämpimästä tunnelmasta ja keskustelusta, joka kuljeskeli muistojen merkityksestä tähän päivään, ja pohdintoihin siitä, mikä olisi viisas tapa jatkossa elävöittää Itäkauppalaa. Sulautuminen vanhan kauppalan asukasyhdistykseen tai ainakin tiiviimpi yhteistyö yhdistyksen kanssa nähtiin yhtenä ratkaisuna. Esille tuli, että vaikka Itäkauppala oma alueensa olikin, on se aina asukkaidensa mielestä kuitenkin ollut selvästi osa entistä kauppalaa ja nykyistä kaupunkia. Niinhän se toki oli, Lehtovaaralla kulkeva maalaiskunnan raja oli lapsuudessani isompi ylitettävä, kuin silta Mikonsalmen kohdalla. Jos sillan takana ja keskustassa asumisessa jokin pieni ero olikin - niin kuin itse jollain tapaa muistan - oli niitä eroja myös Itäkauppalan osien sisällä. Eikä niillä viidenkymmenen vuoden takaisilla veteen piirretyillä viivoilla luulisi tänä päivänä olevan merkitystä, kun mietitään, mikä on kokonaisuuden edistämisen kannalta järkevintä. Hulluinta varmaan olisi näin pienissä ympyröissä harrastaa toisensa poissulkevaa kuppikuntaisuutta ja viisautta puolestaan on liittää voimat ja kerätty tieto yhteen. PS. Kirja on saatavilla Kötsin museon kaupasta ja kirjakauppa Sananhelinästä ynnä Sananhelinän verkkokaupasta. Ei muuten hassumpi idea vaikkapa isänpäivälahjaksi jollekin suurten ikäluokkien edustajalle!

No voi, kun olisikin ollut. Mutta ei. Auringonpaisteen sijasta Kopraslahdella on sataa lotuuttanut niin, että loppukesästä pellot muistuttivat Macondon banaanivainioita. Tarvoimme mutavellissä polviamme myöten kerätessämme pieniksi jääneitä perunanrupuja talvisäilytykseen. Porkkanat kasvoivat tänä kesänä kartionmuotoisiksi ja muistuttivat oikeastaan enemmän turnipseja. Nauriit ja lantunlehdet söi tuttuun tapaan kirva. Ruusukaalit unohdin latvoa, mutta niiden alalehtien uljas purppura korvasi runsaan sadon puuttumisen. Lehtikaaliin panen aina toivoni, enkä tarvinnut tänäkään kesänä pettyä. Kasvihuone täytti toisena vuotenaan kaikki odotukset. Kasvatin kahta lajia chiliä. pikkuruinen Etna on nimensä veroinen ja habaneron haukkaaminen pakottaa haukkomaan henkeä. Tomaatteja ja paprikoita on syöty ja säilötty, sekä öljyyn että ketsupiksi. Viisaasti kasvatin tänä vuonna myös osan daikoneista ja pak choista kasvihuoneessa. Ähäpiti mustat kirvat! Tavallinen lehtisalaatti ei vesisateissa pärjännyt mutta myöhempään syksyllä kasvanut roomansalaatti takasi meille moniaat ihananrapeat Caesar-salaatit. Lehtikaalin ja jättikurpitsoiden lisäksi poropeukalopuutarhurin varma nakki on aina kesäkurpitsa. Aikoinaan Amerikoissa asuessani kuulin, että syksyllä ei kesäkurpitsan kasvuvyöhykkeellä kannata jättää autonsa ovia auki, jos poistuu ajoneuvonsa luota pidemmäksi aikaa. Ei sitä autoa maaseudulla niinkään varasteta, mutta sen takapenkki saattaa omistajan palatessa tulvia vihreitä zucchineja ja keltaisia squasheja! Samaa varovaisuutta voisin hyvällä syyllä suositella vieraillemme! Kurpitsoista keitämme taas hilloa. Ensimmäinen erä sitruunalla ja kardemummalla maustettua ”Lemony Snicket” -nimellä kulkevaa herkkua on jo porissut padassa. Ensi viikolla kattilaan pääsee kiehumaan inkiväärin makuinen ”Slice the Ginger”. Kummatkin syvän keltaiset hillot ovat laajennetun ydinperheemme suuressa suosiossa. Puolukat on mehustettu, sienet kerätty talteen ja omenat käytetty Kelovaarantiellä Peten marjatilan tuorepuristamossa. On jälleen kerran se hetki, kun voi tyytyväisenä istua takan viereen ja ottaa kesän toimettomana odotelleen neuleen käsiinsä. Talvi voi tulla mutta varastojemme turvin me selviämme siitä jälleen kerran. Viime viikolla vietimme etukäteen suurta sadonkorjuu- ja Halloweenjuhlaa yhdessä lähes koko perheen kanssa. Vain kolme oli joukosta poissa. Yhden syy oli hyväksyttävä. Kaksi muuta saattaa saada sapiskaa paikalla ollelta "likaiselta tusinalta". Koristelimme syksyllä Nurmekseen pysyvästi muuttaneen Tampereen tyttären kanssa olohuoneen jo paria viikkoa aikaisemmin. Ripustelimme vilkkuvia valoja ja kurpitsankuvia, noitia ja lentäviä lepakoita katoista ja ovenpielistä. Vanhin tytär tuli juhliimme lapsineen ja miehineen Romaniasta autolla. Pitkä matka läpi itäisen Euroopan, kolme alle nelivuotiasta takapenkillä, oli kuulemma jälleen kerran suuri seikkailu. Pikkutytöt nauttivat päästessään telmimään Siilinjärven serkkujen kanssa. Juhlantuntua lisäsi se, että olimme pukeutuneet Halloweenin vaatimalla pieteetillä. Joukostamme löytyivät Hämähäkkimies, Masi Pallopää, Ninja, koko Super Mario -perhe: Prinsessa Peach, Super Mario, Luigi, Toad ja Yoshi. Paikalle saapuivat myös hurja merirosvo Mustaparta, hyvä haltiatar Glinda (joka saattoi oikeasti olla Idän paha noita, ken tietää, emme laittaneet häntä vesitestiin) ja Noita Kotkannokka ja hänen uskollinen kissansa Shimba. Lasten riemua katsellessa tuli väistämättä mieleen, että me aikuiset olemme yleensä ihan liian totisia torvensoittajia. Elämä vaatii useammin ja rohkeampaa heittäytymistä! Nuorimmainen lapsenlapsista juhli yksivuotissyntymäpäiväänsä ja ahmi kaksin käsin kurpitsapiirakkaa. Olisittepa nähneet minkä miehisen örinän hän päästi saatuaan vuosipäivänsä kunniaksi elämänsä ensimmäisen kinkkuvoileivän. Omaa kesääni on sateen lisäksi värittänyt keväällä alkanut Itäkauppalan tyttö -näyttely. Olin jotenkin ajatellut, ettei sitä kukaan varmaan huomaakaan, mutta toisin kävi. Museoväen mukaan näyttelyssä on käynyt ennätysmäärä väkeä. Pieni kertomukseni on herättänyt tunteita ja muistoja, joita he ovat jakaneet toisilleen ja jättäneet muistoksi näyttelyn interaktiiviseen karttaan. Minulle asti on kantautunut pyyntöjä kehyskertomuksen julkaisemisesta kirjan muodossa. Alkuun en kirja-ajatuksesta kovin innostunut, omien muistojen ja lapsuuden valokuvien esittäminen julkisesti oli jo näyttelyssä ollut omanlaisensa voimankoitos. Mieheni ja Tampereen tytär kuitenkin painostivat viilaamaan vielä kerran pilkkuja, ja pieni kirjanenhan siitä sitten lopulta syntyi. Kun nurmekselainen graafikko Katja Kuittinen suunnitteli kauniit kannet ja viimeisteli taiton, en enää voi olla muuta kuin tyytyväinen lopputulokseen. Parempaan en olisi pystynyt. Ensi maanantaina, 30.10. klo 14:00, vietetään Nurmeksen Kötsin museolla näyttelyn päättäjäisiä ja juhlitaan kirjanjulkistusta. Jatkossa kirja on myynnissä Kötsin museolla ja Kirjakauppa Sananhelinässä, Porokylässä. PS. Lapsuuden kesät olivat aina pitkiä ja kuumia. Muistot ovat aina yksityisiä. Kuten aiemmin olen pohtinut, ne rakentavat sisintä mielenmaisemaamme ja muovaavat meistä sen, mitä me olemme. Monet parhaista muistoistamme ovat yksityisyytensä lisäksi myös jaettuja ja siten rakentavat yhteistä sukupolvikokemusta - ja joskus jopa ylisukupolvista kokemusta. Näyttää siltä, että pikku tarinani tavoitti jotain viimeksi mainituista.

Kanojen kanssa eläminen palauttaa ihmisen sopivasti mietteiden korkeista sfääreistä takaisin jalat maassa kiinni pitävään arkeen. Aamu alkaa kakkalaarin siivouksella ja suloisessa odotuksessa alkanut vuosi saattaa päätyä sen lajin ötökkäinvaasioon, että kapiset kanaressut on vietävä naapurin navetan vessaan evakkoon ja alettava kanalan peruskuuraukseen lokakuun viluilla. Näin kävi meillä. Sitä ennen elettiin pitkä onnen aika. Keväällä äitienpäivän aikaan sain mieheltä lahjaksi hautomakoneen. Latasimme suurin odotuksin kahdeksan munaa kaukaloon, ja juhannuksen jälkeen, miehen veljen syntymäpäivänä muuten, kuoriutuivat ensimmäiset kolme eloon jäänyttä poikasta. Tampereen tytär, joka kesän aikana kyllästyi kaupunkielämään ja siirsi kirjansa Nurmekseen, nimesi kuoristaan purkautuneet mustat untuvikot Iku-Tursoksi, Antero Vipuseksi ja Wellamoksi. Ensimmäinen vaikutti heti kukolta, mutta emme osanneet kuvitella, että myös kaksi muuta alkaisivat loppukesästä kiekua. Yritimme uudestaan. Nyt kahdeksasta hedelmöityneestä munasta selvisi elämälle kaksi. Kullankeltainen on Kullervo ja musta Louhi, sanoi tytär. Kanoja molemmat. Ha, ha. Louhi paljastui länkisääriseksi araksi kukoksi. Kullervossa, joka heti ensimmäisenä elinpäivänään oli katkaista kapalovyönsä räpiköidessään käsistäni maahan, lepää ainoa toivoni munijasta. Eikä sekään ole varmaa. Alkuun vastasyntyneet asustelivat lämpölampun alla keittiöön rakennetussa vauvapesässä. Sen voin sanoa, että kolmannella viikolla ne alkoivat suloisen sirkutuksen lisäksi tuottaa sen verran hajuhaittaa, että viimeistään viidennellä viikolla muutto kanalaan eristettyyn nuoriso-osastoon oli edessä. Meillä on nyt sitten kanalassa viisi kukkoa ja kuusi kanaa ja meno sen mukaista. Teini-ikäiset Vipsukka, Weltsu ja Iku kailottavat murrosikäisillä raspikurkuillaan kilpaa Fjodorin rauhallisemman ääntelyn varjossa. Louhi piipittää - toistaiseksi. Mutta kukko se on. Se on varma. Mies ja, entinen Tampereen, nykyinen Nurmeksen tytär punnitsevat ja mittaavat kanat päivittäin ja ovat tehneet Exceliin semmoiset kasvukäyrät, että Luonnonvarakeskuksen kanatutkijat antavat heille varmaan kultatähden tai vähintään papukaijan merkin kummallekin, kunhan lataan vuosiraporttini hornankanoistammme Luken sivuille. Punnitusten ja päivittäisen leikkituokion myötä myös isoista kanoista on tullut kovin kesyjä. Siitä on ollut kovasti apua, varsinkin nyt syksyn mittaan, kun kanalan arkea on värittänyt tuo alussa mainitsemani kaamea katastrofi: kostean kesän pikkulintujen ulkokanalaan levittämä väiveinvaasio ja Fjodorin harjaan iskenyt kalkkijalkapunkki. Ensin yritettiin kotikonsteja: kylvetettiin ja rasvattiin koipia ja harjoja, jotka varsinkin Fjodorrukalla olivat jo arpeutumassa kalkkikerroksen alle. Aluksi hoito näytti tepsivän ja kukkokin nautti toimenpiteestä. Sitten ne penteleen mikroskooppiset ötökät iskivät vastahyökkäykseen. Meidän oli lopulta pakko tarttua puhelimeen ja soittaa paikalliselle eläinlääkärille. Asiansa tuntevan lääkärin määräämät tujut tropit eivät yksin riittäneet hoidoksi. Vasta keskikesällä huolellisesti pesty ja kalkittu kanala oli tyhjennettävä, puunattava ja kalkittava uudestaan. Kanat muuttivat siksi aikaa naapuriin evakkoon. ”Karjalaiset kanasemme”, sanoi kolmannen polven Suojärven evakko, Nurmeksen tytär hellästi konsonanttejaan liudentaen. Nyt olemme jo voiton puolella. Kanat ja kukot ovat tottuneet päivittäiseen käsittelyyn. Alun hätäinen räpiköinti on poissa ja Fjodor istuu tyytyväisenä vasemmalla käsivarrellani, kun oikealla kädellä harjaan sen niskasta kuivaa ihoa pehmeällä hammasharjalla. Kookosöljystä on siirrytty parafiiniöljyyn, joka tuntuu tepsivän. Ei siis mitään niin pahaa, ettei siitä seuraisi jotain hyvääkin.

Tomaatit perannut saksalaisrouva tyttärineen eivät suinkaan ole ainoat kesämme ilostuttajat. Miehen veli ja omat jälkikasvumme pitävät huolen, että vilske on jatkuvaa toukokuusta elokuuhun. Kun yksi lähtee, toinen tulee. Juhannuksena olemme joskus jopa kaikki yhtä aikaa paikalla. Päärakennuksen lisäksi nukkumapaikkoja löytyy pihan kesämökistä ja hätätilassa Joutenpuron suulle rakennetusta mökistä, Joutenolosta. Jääkaappi, pakastin ja vesivessa ovat kuitenkin päärakennuksessa, joten se on useimmista mukavin paikka majoittua. 3-vuotias Celeste Taivaanlahja on ominut kesämökin ja puhuukin aina ”minun mökistäni”. Siellä hänellä on oma pesä sivusta vedettävässä sängyssä. Tampereen tyttären kissa on viettänyt kaikki 7 kesäänsä Rantalassa ja karistaa aina mäelle muutaman talven aikana kertyneen liikakilon. Hiirten metsästäjänä kissa on sattumanvarainen, ja isompia myyriä luulen hänen jopa pelkäävän. Kukon ja kanojen kanssa nokkimajärjestys tuli kerralla selväksi. Kissa väistyi. Joskus suurtalouden pyörittäminen käy voimille. Silloin pakenen pellolle, jossa riittää kuopsuteltavaa ja tuuli huuhtoo enimmät murheet Pieliselle. Muistelen omaa Mammaani, joka asui aikoinaan muutaman kilometrin päässä täältä, Höljäkän Rajalassa. Hänelläkin oli tapana aina välistä kadota metsään tai pellolle ja palata muutaman tunnin kuluttua seestyneenä, porkkananippu tai marjatuokkonen kädessään. Itse odottelen vielä sitä seestymistä. Mieheni suku on asunut tällä samalla paikalla 1830-luvun alusta alkaen, siitä saakka, kun Kopraksessa asuva Mikko Mustonen osti tämän rantapalstan metsineen Antti Meriläiseltä pojalleen Johanille. 18-vuotias Johan Mikonpoika, arkisemmin Juho, haki itselleen nuorikon, Margareta Loviisan, Savosta Muuruvedeltä ja sukutarinan mukaan toi hänet uuteen kotiinsa suolakuorman päällä. Reetan ja Juhon lapsista selätti taudit ja katovuodet tytär, Johanna Loviisa. Jäätyään ensimmäisestä puolisostaan leskeksi Johanna Loviisa nai Höljäkän Mattilassa syntyneen Petu Eskelisen, mieheni isän isosisän. Petun ja Johanna Loviisan lapsista kaksi eli vanhaksi Rantalassa: mieheni isoisä Juho Edvart isäntänä talossa ja tämän Aino-sisko naimattomana tätinä nykyisessä kesämökissä. Kun mies oli poika, hänen Imatralla asuva opettajatätinsä toi perheensä joka kesä muutamaksi kuukaudeksi Joutenoloon. Toinen, Helsingissä kääntäjänä ja kustannustoimittajana työskennellyt täti puolestaan saapui muuttolintuna Aino-tädiltä perimäänsä mökkiin, jossa vietti kesälomansa visusti omassa rauhassaan. Poikien mielestä mökissä oli outo haju. Aikuisina he ymmärsivät sen johtuneen tädin alituisesti polttelemista savukkeista ja viskistä, jota hän päivän päätteeksi maltillisesti nappaili terassilla. ​Martta olikin melko eksentrinen täti. Jo nuorena neitona, vuonna 1949, hän oli matkustanut yksin Queen Elizabeth -laivalla Portsmouthista Yhdysvaltoihin ja viettänyt kesän Teksasissa osallistumassa kveekareiden rotuerottelua vastustavaan työhön. Itse hän kertoi olleensa ”neekerilapsia pesemässä”. Siinä tuli nyt pahennusta herättävä n-sana, mutta se sallittakoon suorana sitaattina Martan 40-luvulla kirjoittamasta kirjeestä. Tuolloin sana vielä oli salonkikelpoinen. Puuha ei ollut tyystin vaaratonta, sillä nuorten eurooppalaistyttöjen asumista mustien perheiden asuntoalueella ei paikallinen valkoihoinen väestö katsellut kovinkaan suopeasti ja tummaihoiset rouvatkin pelkäsivät aviomiestensä innostuvan liikaa tytöistä. Klaanilaisten toimien pelossa tytöt siirrettiinkin pian toiselle puolelle Yhdysvaltoja, paikkaan, jossa roturistiriidat eivät olleet aivan yhtä polttavia. Martta päätyi matkansa jälkeen töihin Kustannusyhtiö Otavaan, aika lailla samoihin aikoihin, kun siellä aloittivat työnsä nuori Veijo Meri ja talon kirjailijoina olivat muun muassa Lassi Nummi, sekä sittemmin Pentti Saarikoski ja Veikko Huovinen. Saarikoskesta Martta ei paljoa perustanut, "kupla koko mies", hän tuumi savuverhonsa takaa. Sen sijaan Veikko Huovista, Lassi Nummea ja Veijo Merta Martta arvosti ja Harjunpää-sarjan kirjoittaja Matti Yrjänä Joensuu oli työpaikallaan "Mrs Murder and Crime"-nimellä tunnetun tädin oma löytö. Martalla oli pitkö ja suora yhteys Otavaa hallinneeseen Reenpään sukuun useamman sukupolven ajan. Edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo kuvaakin Marttaa muistelmissaan termillä: ”Otavan legendaarinen kustannustoimittaja”. Rantalan kesinään Martta myös käänsi kirjoja englannista suomeksi. Esimerkiksi monet Gerard Durrellin teoksista ja Joy Adamsonin Elsa Leijona -kirjat ovat taipuneet notkealle suomen kielelle Aino-tädin mökissä vieläkin olevalla kirjoituskoneella Joskus, kun istun mökin kuistilla kesäisen päivän kallistuessa iltaan, voin suorastaan nähdä Elsan pentuineen kirmaavan rantaniityllä. Vaikkei minulla sitä viskilasia kädessä olekaan. Tuliaisinaan Martta toi kotiin aina laukkukaupalla kirjoja, joita taloon kertyi nide toisensa jälkeen. Martan oma kirjasto on aikojen saatossa palautunut kotitilalle, ja mies ja minä olemme kumpikin tuoneet omat kirjamme mukanamme. Joku päivä laskeskelin seiniä kiertäviä hyllymetrejä ja arvioin, että kyllä tästä hyvinkin pienen sivukirjaston saisi. Tulevan talven pimeitä iltoja ja energiansäästötalkoita pohtiessa on lohdullista uskoa, että paksut kirjarivit pohjoisen puolen seinillä pitävät pakkasen pihalla paremmin kuin puhallusvilla, ja ainahan voi ottaa yhden ”eristeenpalasen” käteensä ja sukeltaa johonkin siinä asuvaan maailmaan. Yhtään kirjaa emme ole raaskineet polttaa juhannuskokoissa, vaikka muita perintökaluja niissä onkin palanut. Ei, kirjarovioita ei tällä mäellä tulla näkemään.

Tyttäreni Meksikon sisämaan kuivalla ja kuumalla ylängöllä syntynyt ja kasvanut aviomies on intohimoinen kalastaja. Ensimmäisen kouriin tuntuvan kontaktin Kopraslahteen hän sai maaliskuisessa räntäsateessa 2021. Istuttuaan aamusta saakka sinttiäkään saamatta avannolla, hän viimein iltakahdeksalta ryömi likomärkänä mäkeä ylös taloon, istahti jo jäähtyneeseen illallispöytään, ja huokaisi syvään: ”Voi kun oli ihana päivä, kun oli niin hyvä sääkin”. Tuijotimme kaikki häntä hölmistyneinä ja purskahdimme raikuvaan nauruun. Kalastus on todellakin asenne-, ja sää pukeutumiskysymys. Talvikalastuksesta tämä kalastuskärpäsen purema sitten siirtyi seuraavana kesänä sujuvasti katiskaan, verkkoihin ja virveliin, joista jälkimmäinen on kuulemma jännittävin. Koko viime kesän ja vielä talvenkin söimmekin haukia ja ahvenia, joita hän oli opetellut lentäjän tarkkuudella fileoimaan. ​ Mies ja hänen veljensä eivät ole kalastukseen kallellaan. Veli sanoo joutuneensa lapsena syömään yhden elämän tarpeiksi kutuhaukea, paistettuna, keitettynä, munakastikkeessa ja milloin mitenkin. Mies syö kyllä kalaa, mutta minä taidan keksiä hänelle niin paljon muita projekteja, ettei hän oikein kalaan ehdi. Minulla kalastus on isältä saatu verenperintö, joka on hypännyt sukupolven yli Tampereen tyttäreen. Hänen ollessaan paikalla viskaamme yhdessä Metsä-Vastimolta hankitut tyylipuhtaat katiskat Kopraslahteen ja hyvällä tuurilla nautimme pikkuahvenia tai haukea lounaaksi tai päivälliseksi. Joskus katiskaamme on uinut jopa kuha, ja kutuaikaan keväällä muutama lahnanvonkale. ”Paistettuna maistuvat”, siteeraamme Nuuskamuikkusta ja poimimme suurimpia ruotoja rasvaisista suupielistämme. Isäni oli kalamies henkeen ja vereen. Viimeisiä asioita, joita hän kertoi minulle, oli miltä luodolta ja mistä heinikosta ̶ ja mitä kalaa mistäkin ̶ saa parhaiten hänen entisen kesämökkinsä edustalta. Mökki oli tuossa Pielisen rannassa, naapuritilastamme Aatamilasta vähän eteenpäin, joten kaipa minun olisi joskus käytävä kokeilemassa, vieläkö kala nousee sieltä, mistä isä opetti. Oma vähäinen kalasteluni oli oikeastaan loppua alkuunsa, kun kohtasin nelisen vuotta sitten yhden Kopraslahden suurista hauista. Siihen saakka oli pitänyt kovin hullunkurisena, että mies käytti uimahousuja laskeutuessaan uimasilleen laiturilta veteen. Itse kun olen kotirannassa vannoutunut naturisti. Nyt ymmärrän paremmin. Oli sateinen kesäkuun loppu ja olin talossa yksin. Ajattelin kokeilla onneani ja heitin katiskan laiturin nokasta rantaheinikkoon – suuaukko rannan suuntaan kuten isä opetti. Kuinka ollakaan, seuraavaan aamuun mennessä katiskaan oli uinut hauki. Eikä se ollut mikä tahansa hauki, vaan syvien vesien suuri peto, joka täytti ahtaan vankilansa ääriään myöten. Liukastelin sateessa portaita pitkin talolle hakemaan pappia, puukkoa ja astaloita, joilla saisin hirviön hengiltä. Palatessani takaisin katseeni oli niin kiinnittynyt laiturilla mötköttävään petoon, että toinen lonksuvista kumisaappaistani lipesi pitkien kiikkerien portaiden keskimmäisellä rappusella. Molemmat jalkani irtosivat yhtä aikaa maasta ja ohi kiitävän hetken ehdin jo nähdä otsikot Ylä-Karjalassa: ”Nainen löydetty kuolleena rantapusikosta, laiturilta makasi tajuton hauki!”, sitten jo mätkähdin selälleni kivikkoon keskelle joka suuntaan sinkoilevia puukkoja ja petkeleitä. Yksikään ei osunut. Mustelmaista ja märkää takapuoltani hieroen tuijotin haukea. Puolituntinen meni, ennen kuin sain sen edes ulos katiskasta. Sitten teki jo mieli soittaa naapurin isännälle, mutta kalamiehen tyttären kunnia ei antanut myöten. Saamarin hauki ei tahtonut kuolla. Hutkin ja löin sitä papilla ja vähän isommallakin halolla aikani, kunnes älysin tunkea sakset jo vereentyvän pedon niskasta suoraan kiduksiin. Kirves olisi siinä kokoluokassa ollut viisas ratkaisu. Koska en aiemmin ollut paljon muikkua suurempaa kalaa perannut, oli jo iltapäivä, ennen kuin hauen ruodot ja valtaisa pää olivat tillin ja sipulien kanssa kattilassa kiehumassa maittavaksi kalakeitoksi, ja repaleiset fileet vaa’alla. Pelkät riekaleet painoivat 4,5 kiloa. Keiton lotkin napaani terassilla auringossa ruisleivän, voin ja valkoviinilasillisen kanssa. Viimeiset fileen palaset paistoin uppovoissa ja tarjoilin tarinalla höystettynä isälleni Jyväskylässä myöhemmin syksyllä. Isä kysyi, että mitä teit maksalle? Se olisi kuulemma kannattanut suolata, paistaa voissa ja syödä tuoreen ruisleivän päällä. ”Paras pala”, sanoi isä. Muistikuvissani näin kalan vatsasta löytyneen vaalean lötkäreen lentävän kaaressa rantapusikkoon. Ehkä ensi kerralla.

Kaiken tämän tohinan keskellä kanarouvat ja Fjodor-herra ovat kotiutuneet Ginnungagapiin ja laajentaneet reviiriään kasvimaalle saakka. Ilolla olen huomannut, että ne ovat paljon innokkaampia kitkemispuuhissaan kuin minä tai yksikään perillisistäni sen puoleen. Kanat ovat kovin muutosvastarintaisia otuksia. Ne pitävät siitä, että kaikki tapahtuu niin kuin on aina tapahtunut. Niinpä tämä kesä on ollut niille kova paikka. Ensin piti tottua uuteen asuinpaikkaan, uusiin ihmisiin ja uusiin tapoihin. Ja juuri kun asiat alkoivat lutviutua, ryhtyi syksy kolkuttelemaan ovelle. Yöt alkoivat uhkaavasti viiletä ja kanalan talvieristystyömaa aiheutti jatkuvaa meluhaittaa rouvien munimispuuhille. Fjodoria itseään työmaa ja sen tapahtumat kiinnostivat kovasti. Se lennähti mielellään kanalan terassille kuikoilemaan miehen rakennustöitä, ja porakoneen pärähtäessä marmatteli matalalla äänellä varoituksen sanoja haaremilleen. Mutta annas olla, kun koitti se päivä, että talvikanala oli valmis ottamaan asukkaansa vastaan. Elohopeamittari oli illalla laskenut jo reippaasti alle 10 asteen ja yöksi oli luvassa kirkas kuutamo ja lämpötila tulisi olemaan vain surkeat 2 ̶ 3 astetta plussan puolella. Kamppailimme kasvihuoneen ja kanojen lämpimänä pitämisen välillä. Kasvihuone hoitui helposti patterilla ja kaasulämmittimellä. Fjodor ja rouvat sen sijaan vastustivat useamman päivän ajan ponnekkaasti kaikkia yrityksiämme ohjata niitä talvikanalan lämpölamppujen alle. Houkuttelimme niitä sinne kauranjyvillä. Fjodor söi jyvät, kakkasi ylenkatseellisesti päälle, eikä mennyt lähellekään uutta kulkusiltaa ja talvikanalan suuaukkoa. Heiluttelimme nirppanokkain edessä meheviä salaattitukkoja. Rouvat käänsivät meille selkänsä ja kaivelivat matoja maasta. Yritimme jopa ajaa niitä lehtiharavan ja lievän väkivallan avulla sisään kanalan suojiin, jolloin ne karkasivat kuin päättömät kanat kuka mihinkin ilmansuuntaan, ja me juoksimme villisti huitoen perässä. Mies mietti jo ostaisiko osuuskaupasta kuorettomia nakkimakkaroita tai raakaa jauhelihaa, joista muovaamillaan matosilla vuoraisi loistavan polun kesäorrelta talvikanalaan – ja sitten, saatuaan joukkion sisään, iskisi salamannopeasti oviluukun kiinni. Mutta ei, siinä ne onnettomat luojan luomat kärvistelivät joka ilta ja aamu, pörheinä ja syvästi loukkaantuneen näköisinä kylmällä orrellaan pihalla, vaikka selän takana olisi ollut valmistamamme ihanuuksien ihmemaa. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin aiheuttaa eläinparoille lisää stressiä ja purkaa kesäkanalan huolella laadittu infrastruktuuri. Ensin poistettiin ruokailupaikka, millä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta, pensaan allahan oli edelleen toukkia muita öttiäisiä. Sitten otettiin pois rakkaaksi käynyt nukkumaorsi, mistä seurasi se, että koko porukka yöpyi kylki kyljessä kapean munintakopin katolla. Kun munintakoppi katosi, Fjodor antautui ja johdatti vaimeasti marmattaen pullikoivan vaimoparvensa yöksi kanalan suojiin. Nyt tätä onnea on jatkunut syyskuun puolelta lähtien ja talvikanalasta on pikkuhiljaa tulossa uusi normaali. Muutamana iltana tosin blondit, eli hieman yksinkertaisen oloinen Helmi ja itsepäinen Talvikki, ovat kieltäytyneet menemästä muiden mukana sisälle. Toissa päivänä myös Rouva Pippuri lensi ovea päin ja karkasi toiselle puolelle pihaa juuri kun olisi pitänyt mennä kanalaan. Siinä kilpajuoksussa, johon osallistuin jälleen kerran uskollista haravaani huitoen, olisi taas ollut kuvan paikka. Ilmojen viilennyttyä kanat ovat olleet vähemmän aktiivisia kuin kesällä. Kanahaukkakin on kierrellyt lähimailla, joten vapaa ulkoilu on rouvilla jäänyt vähemmälle. Ne ovat hiljaisempia ja näyttävät hakevan enemmän seuraa toisistaan. Muniminen on talvikanalaan muuton yhteydessä loppunut kuin seinään. Musta Sade pyöräytti yhden munan puhtaisiin pehkuihin uuden kakkalaarin nurkkaan – siinä kaikki. Varta vasten rakennetut uudet ja kauniit munapesät ovat vielä aivan neitseellisessä tilassa. Sulkiakin on tippunut kosolti, kanala on aamuisin kuin tyynysodan jäljiltä ja Fjodorin pyrstö joltisenkin apea kesäiseen testosteronia uhkuvaan loistoonsa nähden. Kaikkien sulat ovat kuitenkin kiiltäviä, silmät kirkkaita, ja heltat ja harjat punaisia. Niin että mistään syksyistä sulkasatoa ja tavihöyhenten vaihtumista vakavammasta tuskin lienee kysymys. Seuraillaan ja lisätään pöperöihin proteiinia, vitamiinia ja kalanmaksaöljyä. Kanalasta piti muuten poistaa virikepeili. Fjodor oli menettää hermonsa nokkiessaan vierasta kukkoa, joka oli pyrkimässä hänen apajilleen. Rouvat eivät olleet peiliä edes huomanneet.

Sulkasato vei Fjodorista puhdin. Kun pyrstökin sen suureksi häpeäksi tyystin putosi, uljaasta kiekujasta ja uteliaasta kuikoilijasta sukeutui seinivieriä pitkin luihuileva laiha rääpäle, jota pieniä pitkäkaulaisia punkkareita muistuttava rouvalauma seuraili vaitonaisena. Kesäisen rupattelevan kotkottelun jälkeen kanalan pysähtynyt kuolemanhiljaisuus oli suorastaan ahdistava. Kun edes ruoka ei enää näyttänyt kenellekään maistuvan, olimme jo niin huolissamme, että alistimme kiinni saamamme rouvat tarkempaan syyniin. Kun tarkastuksessa löytyi yksi vipeltävä väive ja muutama iljettävä munarypäs kahden rouvan harventuneiden pershöyhenten ja niskasulkien alta, kanat ja kanala joutuivat alistumaan kahdesti toistettuun pyretriinikäsittelyyn. Satuin onnekseni olemaan Kouvolassa lapsenlapsia laskemassa (joita on nyt sitten pienimmän pojan synnyttyä viisi), kun ensimmäisen ruiskutuksen toteutti mies. Vanhan sanonnan mukaan lapsen kasvatukseen tarvitaan koko kylä. Sama viisaus näyttää pätevän myös kanoihin. Yrittäkääpä vain yksin ottaa räpiköivää kukkoa kiinni ja varoa sen kannuksia, roikottaa reilusti kolme- tai nelikiloista ja lihaksikasta otusta alassuin, suojata sen päätä ja silmiä, ja samalla ruiskuttaa hyönteistuhoa auki levitettyjen siipi- ja perssulkien alle. Tehtävä olisi mahdoton Tom Cruisellekin. Mies saikin onnekseen jälleen kerran apua naapurista, josta vanhaisäntä tuli pitelemään pakoon pyrkiviä potilaita paikoillaan, emäntä suojaamaan niiden päätä myrkkysuihkauksilta, ja mies ruiskutteli hajusteet kanoille kainaloihin. Kunhan ensin olivat yhdessä juosseet yksitellen koko porukan kiinni. Toisen ruiskutuksen teimme kaksin ja se sujuikin jo kuin ammattilaisilta. Orrella istuvaa kanaa kintuista, pikainen kipaisu viereiseen hoitohuoneeseen, nuppi ja nokka alaspäin, käsi (kanan) silmien eteen, siivet auki ja suihkaus. Ötökät näyttivät jo hävinneen ja saatoimme rauhoittua. Kun sulkasatokin alkoi pikkuhiljaa väistyä ja uudet kynät puskivat piikikkäinä paljaiksi käyneistä kauloista, kanojen mieliala alkoi selvästi virkistyä. Puurokupille tuli jo enemmän asiaa ja ajoin kanalasta kuului jo pienoista, tosin vielä vaimeaa, puheen pulputusta. Lopulta sitten tuli se päivä, kun Fjodorin mieskunto palasi ja kahden kuukauden selibaatti päättyi. Ensimmäinen täydellisen soikea, kermanvaalea muna tupsahti pesään lokakuun viimeisen viikon alussa, ja siitä lähtien tahti on ollut yksi, yksissä tuumin tikistetty, muna per päivä. Sulkien alla kasvaa tätä nykyä niin tiivis höyhenpeite, että talvi ja paukkupakkaset voivat rauhassa tulla vieraaksemme. Kanalassa on lämmin. Mies asensi sinne lokakuun alussa karjasuojiin tarkoitetun ylläpitolämmittimen, ruuvasi kattoon pari lämpölamppua, ja tiivisti ovet ja ikkunanraot. Eilen satoi ensilumen. Avasimme kanalan luukun, että rouvat pääsisivät ihmettelemään valkoisenhärmeistä maanpintaa. Kuten aina, Fjodor piipahti ensimmäisenä tarkastamaan olosuhteet pihalla. Tällä kertaa, sen sijaan, että olisi jäänyt tapansa mukaan kuopsuttelemaan katoksen alla olevaa kylpyhiekkaa, se palasi pikajuoksua takaisin sisälle. Seurasin kahvikuppi kädessä keittiön ikkunalle sijoitetusta tabletista valvontakameran kuvaa, joka todisti, kuinka Fjodor kauhistuneena kerta toisensa jälkeen puisteli höyheniään ja marmatteli suureen ääneen rouvilleen, että älkää vain missään ihmeessä astuko tuosta ovesta ulos, orrelle siitä ja äkkiä, hopi hopi. Meillä tosiaan on nyt lopultakin se talon Wifi-verkkoon kytketty valvontakamera kanalan seinällä. Siitä on mukava päivän mittaan seurata ja kuulostella, mitä kanalassa kulloinkin tapahtuu. Ja tapahtuuhan siellä, katosta roikkuvat virikekaalit saavat kyytiä, orren alla kylvetään yhdessä hiekassa ja tuhkassa, kukko hoitaa toimensa tarmokkaasti, aterioidaan ja kuopsutellaan. Kaikkein onnellisimmiltä rouvat näyttävät, kun syksyisen aamupäivän valo kohdistuu ikkunan eteen sijoitettuihin loiviin tikkaisiin, joiden askelmille ne ovat yksissä tuumin asettuneet nyppimään höyheniään. Puhtaus on puoli ruokaa ja entiseen loistoonsa palanneelle kukolle pyrstön koreus ja kaulan komeus ainakin kaksi kolmannesta. PS. Valvontakamerasta vielä sen verran, että aika hauskaa on myös se, että kanat kulkevat sen myötä mukana reaaliajassa myös omassa kännykässä. Junassa tosin kannattaa pitää äänet hiljaisella, mikäli ajankulukseen katselee rouvien touhuilua, muutoin voi saada oudoksuvia katseita osakseen. Nimim. ”Kokemuksesta oppinut”.