Ensi sunnuntai on kolmas isänpäivä ilman isää. Isän maalliset jäännökset lepäävät veljen veistämän grobun alla Nurmeksen ortodoksisella hautausmaalla. En osannut etukäteen uskoa, kuinka iso ja monikerroksinen voi isän ikävä vielä 65-vuotiaanakin olla.
Hassua siinä on, että ikävä ei kohdistu niinkään isään, joka lähti täältä Aleksis Kiven päivänä 2021, vaan siihen, joka vuonna 1965 oli mopolla vastassa pientä ekaluokkalaista lettipäätä tai opetti tätä leikin varjolla yhdistämään toisiinsa maailman maita ja niiden pääkaupunkeja. Isään, joka oli aina olemassa.
Isä oli kaunis. Nuoruuden kuvissaan hän näytti filmitähdeltä. Musta tukka suittuna tiiviisti päätä myöten, salskea yli 190 senttinen urheilijan vartalo ja siniset silmät. Puutteena hänellä oli evakkomatkasta talvella 1939 muistoksi saatu kuulovamma.
Vielä lipo kahdeksankymppisenä hän havahdutti yläkerran leskirouvan tuumailemaan, kuka oli tuo charmantti valkotukkainen mies, joka sydänleikkauksensa jälkeen istuskeli pihallamme toipumassa.
Isään kohdistui aikanaan paljon odotuksia ja myös pettymyksiä. Jossain vaiheessa elämää tuntui, että kuulumiseni eivät häntä kauheasti kiinnostaneet. Sitten selvisi, että kyllähän ne kiinnostivat, mutta jonkinlaisen hupsun hienotunteisuuden vuoksi isä oli arka suoraan kysymään, mitä elämässäni oli meneillään. Enemmänkin hän varovaisena odotteli, mitä kerron hänelle.
Joskus hermostuin, kun isä ei soittanut minulle vaan odotti minun soittavan hänelle. Tokaisin, että kyllä tietä pääsee molempiin suuntiin. Isä ei sanonut mitään, mutta soitti jo viikon päästä: ”Täällä minä nyt soitan, kun pyysit”. Rauhoittuneena ja nolostuneena ajattelin, että puhelin ei oikein ollut huonokuuloisen isän elementti. Mutta hän soitti, kun pyysin.
Isällä oli usein myös kurja tapa ohittaa se, mitä olin sanonut ja puhua jostain ihan muusta. Kesti vuosia, ennen kuin hämmästyneenä tajusin, että hän oli kuin olikin kuunnellut ja painanut mieleensä monta asiaa, jotka olin luullut hänen jättäneen huomiotta.
Karjalainen kun oli, isä höpötti paljon, mutta hänen sanansa olivat silti merkityksellisiä. Kun isä sanoi, että lukion ja kansanopiston jälkeiset opinnot on sitten kunkin itse kustannettava, ei tullut mieleenkään kysyä apua myöhemmin.
Matkustettuani Amerikkaan ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen isältä lainatuilla rahoilla, lähetin puolen vuoden päästä aupairin palkasta säästetyt lentolippurahat takaisin.
Hankaluuttahan siitä oli pankissa tullut ja myöhemmin isä totesi, ettei hän ollut niitä rahoja odottanut. Hän oli kuitenkin opettanut, että velkojaan ei saa jättää maksamatta, enkä minä osannut kuvitella muuta.
Isä itse oli tarkka mies. Nuorin veljeni kertoi taannoin, että isä oli joskus eläkkeelle jäätyään laskeskellut, että jos hän elää 88-vuotiaaksi, niin siihen mennessä hän on saanut takaisin maksamansa työ- ja yrittäjäeläkemaksut. Loppuaika menee sitten yhteiskunnan piikkiin. Isä kuoli viitisen viikkoa 88-vuotispäivänsä jälkeen. Yhteiskunta elätti häntä siis yhden vuosiloman verran.
Vastikkeellisuus välillämme ei merkinnyt rakkaudettomuutta, ehkä enemmänkin tasavertaisuutta, luottamusta ja toisen arvostusta. Kun jäin yksinhuoltajaksi kahden reilusti alaikäisen ja yhden vihaisen teinin kanssa, isä ei tarjonnut taloudellista apua tai kysynyt selviydynkö velvoitteistani.
Vaikka hän tuskin mikään tekstiilikäsityön ystävä oli, hän sen sijaan osteli siihen aikaan valmistamiani seinätekstiilejä itselleen ja lahjoiksi tuttavilleen. Voisin tietysti otaksua, että hän ei välittänyt, mutta pyrin kallistumaan siihen, että hän uskoi ja luotti minun pärjäävän omillani.
Toisaalta se kertoo varmaan myös siitä, että jo aika pienestä asti joissain asioissa minä olin enemmän aikuinen kuin isä ikinä. Tunsin jo varhain, että isästä piti pitää huolta ja ehkä häntä piti myös vähän suojella. Äiti kesti enemmän vastaan potkimista. Isän tunteiden satuttamista varoin.
Isä oli meluisa ja tilaa viepä, joskus rasittava mutta aina rakastettava, vähän kuin iso lapsi. Tunteellinen ja hellä. Teki rakkautensa aina häpeilemättä tiettäväksi. Lapset ja eläimet rakastivat häntä ehdoitta. Ei ollut vauvaa, joka ei olisi rauhoittunut hänen syliinsä tai taaperoa, joka ei olisi riemusta kiljuen hyppinyt hänen kimpussaan. Keskimmäinen tyttäristäni on perinyt tuon saman lahjan.
Sen lisäksi isä oli myös ajattelematon ja usein onnettoman tilannetajuton. Ja mitä minä antaisinkaan, jos vielä edes kerran saisin nolona seisoa vieressä, kun hän kertoo tuhman vitsin metropoliitalle, repäisee paitansa julkisesti auki ja esittelee sydänleikkausarpeaan kassajonossa, tai kutsuu tyystin tuntematonta R-kioskin myyjää kauniiksi kultasekseen.
Isä olisi taatusti canceloitu, jos hän olisi ollut yhtään tunnetumpi henkilö.
