No voi, kun olisikin ollut. Mutta ei. Auringonpaisteen sijasta Kopraslahdella on sataa lotuuttanut niin, että loppukesästä pellot muistuttivat Macondon banaanivainioita. Tarvoimme mutavellissä polviamme myöten kerätessämme pieniksi jääneitä perunanrupuja talvisäilytykseen.
Porkkanat kasvoivat tänä kesänä kartionmuotoisiksi ja muistuttivat oikeastaan enemmän turnipseja. Nauriit ja lantunlehdet söi tuttuun tapaan kirva. Ruusukaalit unohdin latvoa, mutta niiden alalehtien uljas purppura korvasi runsaan sadon puuttumisen. Lehtikaaliin panen aina toivoni, enkä tarvinnut tänäkään kesänä pettyä.
Kasvihuone täytti toisena vuotenaan kaikki odotukset. Kasvatin kahta lajia chiliä. pikkuruinen Etna on nimensä veroinen ja habaneron haukkaaminen pakottaa haukkomaan henkeä. Tomaatteja ja paprikoita on syöty ja säilötty, sekä öljyyn että ketsupiksi.
Viisaasti kasvatin tänä vuonna myös osan daikoneista ja pak choista kasvihuoneessa. Ähäpiti mustat kirvat! Tavallinen lehtisalaatti ei vesisateissa pärjännyt mutta myöhempään syksyllä kasvanut roomansalaatti takasi meille moniaat ihananrapeat Caesar-salaatit.
Lehtikaalin ja jättikurpitsoiden lisäksi poropeukalopuutarhurin varma nakki on aina kesäkurpitsa. Aikoinaan Amerikoissa asuessani kuulin, että syksyllä ei kesäkurpitsan kasvuvyöhykkeellä kannata jättää autonsa ovia auki, jos poistuu ajoneuvonsa luota pidemmäksi aikaa.
Ei sitä autoa maaseudulla niinkään varasteta, mutta sen takapenkki saattaa omistajan palatessa tulvia vihreitä zucchineja ja keltaisia squasheja! Samaa varovaisuutta voisin hyvällä syyllä suositella vieraillemme!
Kurpitsoista keitämme taas hilloa. Ensimmäinen erä sitruunalla ja kardemummalla maustettua ”Lemony Snicket” -nimellä kulkevaa herkkua on jo porissut padassa. Ensi viikolla kattilaan pääsee kiehumaan inkiväärin makuinen ”Slice the Ginger”. Kummatkin syvän keltaiset hillot ovat laajennetun ydinperheemme suuressa suosiossa.
Puolukat on mehustettu, sienet kerätty talteen ja omenat käytetty Kelovaarantiellä Peten marjatilan tuorepuristamossa. On jälleen kerran se hetki, kun voi tyytyväisenä istua takan viereen ja ottaa kesän toimettomana odotelleen neuleen käsiinsä. Talvi voi tulla mutta varastojemme turvin me selviämme siitä jälleen kerran.
Viime viikolla vietimme etukäteen suurta sadonkorjuu- ja Halloweenjuhlaa yhdessä lähes koko perheen kanssa. Vain kolme oli joukosta poissa. Yhden syy oli hyväksyttävä. Kaksi muuta saattaa saada sapiskaa paikalla ollelta "likaiselta tusinalta".
Koristelimme syksyllä Nurmekseen pysyvästi muuttaneen Tampereen tyttären kanssa olohuoneen jo paria viikkoa aikaisemmin. Ripustelimme vilkkuvia valoja ja kurpitsankuvia, noitia ja lentäviä lepakoita katoista ja ovenpielistä.
Vanhin tytär tuli juhliimme lapsineen ja miehineen Romaniasta autolla. Pitkä matka läpi itäisen Euroopan, kolme alle nelivuotiasta takapenkillä, oli kuulemma jälleen kerran suuri seikkailu. Pikkutytöt nauttivat päästessään telmimään Siilinjärven serkkujen kanssa.
Juhlantuntua lisäsi se, että olimme pukeutuneet Halloweenin vaatimalla pieteetillä. Joukostamme löytyivät Hämähäkkimies, Masi Pallopää, Ninja, koko Super Mario -perhe: Prinsessa Peach, Super Mario, Luigi, Toad ja Yoshi. Paikalle saapuivat myös hurja merirosvo Mustaparta, hyvä haltiatar Glinda (joka saattoi oikeasti olla Idän paha noita, ken tietää, emme laittaneet häntä vesitestiin) ja Noita Kotkannokka ja hänen uskollinen kissansa Shimba.
Lasten riemua katsellessa tuli väistämättä mieleen, että me aikuiset olemme yleensä ihan liian totisia torvensoittajia. Elämä vaatii useammin ja rohkeampaa heittäytymistä!
Nuorimmainen lapsenlapsista juhli yksivuotissyntymäpäiväänsä ja ahmi kaksin käsin kurpitsapiirakkaa. Olisittepa nähneet minkä miehisen örinän hän päästi saatuaan vuosipäivänsä kunniaksi elämänsä ensimmäisen kinkkuvoileivän.
Omaa kesääni on sateen lisäksi värittänyt keväällä alkanut Itäkauppalan tyttö -näyttely. Olin jotenkin ajatellut, ettei sitä kukaan varmaan huomaakaan, mutta toisin kävi. Museoväen mukaan näyttelyssä on käynyt ennätysmäärä väkeä.
Pieni kertomukseni on herättänyt tunteita ja muistoja, joita he ovat jakaneet toisilleen ja jättäneet muistoksi näyttelyn interaktiiviseen karttaan. Minulle asti on kantautunut pyyntöjä kehyskertomuksen julkaisemisesta kirjan muodossa.
Alkuun en kirja-ajatuksesta kovin innostunut, omien muistojen ja lapsuuden valokuvien esittäminen julkisesti oli jo näyttelyssä ollut omanlaisensa voimankoitos. Mieheni ja Tampereen tytär kuitenkin painostivat viilaamaan vielä kerran pilkkuja, ja pieni kirjanenhan siitä sitten lopulta syntyi. Kun nurmekselainen graafikko Katja Kuittinen suunnitteli kauniit kannet ja viimeisteli taiton, en enää voi olla muuta kuin tyytyväinen lopputulokseen. Parempaan en olisi pystynyt.
Ensi maanantaina, 30.10. klo 14:00, vietetään Nurmeksen Kötsin museolla näyttelyn päättäjäisiä ja juhlitaan kirjanjulkistusta. Jatkossa kirja on myynnissä Kötsin museolla ja Kirjakauppa Sananhelinässä, Porokylässä.
PS. Lapsuuden kesät olivat aina pitkiä ja kuumia. Muistot ovat aina yksityisiä. Kuten aiemmin olen pohtinut, ne rakentavat sisintä mielenmaisemaamme ja muovaavat meistä sen, mitä me olemme. Monet parhaista muistoistamme ovat yksityisyytensä lisäksi myös jaettuja ja siten rakentavat yhteistä sukupolvikokemusta - ja joskus jopa ylisukupolvista kokemusta.
Näyttää siltä, että pikku tarinani tavoitti jotain viimeksi mainituista.
