Tiina Laanisen artikkelissa ”Perhenormin armoilla” (HS 3.1.2024) pohditaan sitä kuinka kaikki pyörii lapsiperheen ihanteen ympärillä. Haastateltujen tarinoissa pintaan pulpahtaa osattomaksi jäämisen tunteita ja kateutta, joka herää lapsiperheiden suosimisesta vaikkapa työpaikalla lomapäiviä sovittaessa.
Kateus on tunne, joka johtuu siitä, että kokee joko tahtomattaan tai enemmän tai vähemmän tietoisten valintojensa seurauksena jääneensä kipeästi vaille jotain sellaista, jota toisilla on ja/tai jota itsekin jollain tapaa haluaisi omistaa tai kokea.
Kateellinen voi olla yhtä lailla lapsista kuin lapsettomuudesta. Kullakin on oma vaille jäämisiensä historia ja tulokulmansa aiheeseen.
Lapsien syntymä tai lapsettomuus voivat kumpikin olla omasta tahdosta riippumattomia. Molemmat voivat myös olla seurausta omasta halusta tai valinnoista, joita on elämänhistoriansa aikana tehnyt, ehkä tietoisesti tai valintojensa pitkäaikaisseuraamuksia tajuamatta. Joskus pulmana on syntymässä saatuun biologiseen kehoon sopeutumattomuus ja sitä kautta hankalampi asetelma suhteessa vanhemmuuteen.
En lähde puimaan lasten hankkimisen tai lapsettomuuden lajeja, sukupuolen moninaisuutta, erilaisia perhearvoja tai perhekokoonpanoja. ”Jokainen perhe on arvokas, onpa sen kokoonpano millainen tahansa”, toteaa artikkelissa sosiologian professori Anna-Maija Castrén ja siihen on helppo yhtyä.
Nykymuotoiselle länsimaiselle perhekäsityksellemme lienee kuitenkin yhteistä, että arjessa toimiva perhe on useimmiten aika pieni yksikkö. Olipa sitten kyseessä kahden tai useamman aikuisen tai lapsen/lasten ja yhden tai useamman aikuisen muodostama kokoonpano.
Ketjuttuneiden parisuhteiden myötä perheet toki laajentuvat moneen suuntaan, ja lapsilla saattaa olla nykyisin jopa useita rinnakkaisia tai peräkkäisiä osa-aikaisia perhekokoonpanoja. Vastuuvanhempia sen sijaan on yleensä vähemmän. Joskus jopa niin vähän, että hätiin tarvitaan yhteiskunnan suojaavaa kättä.
Kollektiivinen vastuu oman perheen lisäksi myös omasta yhteisöstä, sen jatkumisesta ja hyvinvoinnista väritti vielä sotien jälkeen syntyneiden sukupolvien elämää ja valintoja. 2000 ̶ luvulla maailmankuvamme perustuu yhteisöön kohdistuvien velvoitteiden sijasta yksilön oikeuteen ja vapauteen etsiä ja luoda oman näköisensä elämä ja mielellään saavuttaa, tai ainakin tavoitella myös kaikkea sitä, mitä muilla jo on.
Aiemmin moni elämän tosiseikka tuli annettuna ja säädeltynä. Lapsiakin tuli, jos tuli, joskus tosin jopa ylenpalttisesti. Tänä päivänä yksilön oikeus valita vanhemmuus tai elämä johon vanhemmuus ei kuulu on huomattavasti laajempi. Hyvä niin. Jos vanhemmuuteen päädytään, siihen halutaan omilla ehdoilla ja oikeus omaan lapseen mielletään usein lähes perusoikeudeksi riippumatta perhemallista.
Mikä sitten on oma lapsi? Onko se hän, jonka olet kumppaniisi istuttanut ja tämä on hänet reisiensä välistä maailmaan pusertanut? Vai hän, joka on kasvanut sijaiskohdussa yhteisistä tai luovutetuista sukusoluista? Onko oma lapsi kenties haettu kaukomailta orpokodista tai onko hän itse taivaltanut pakolaisena sodan ja nälän keskeltä luoksesi?
Vai on oma kenties hän, joka on syntynyt tähän samaan kaupunkiin, mutta vanhemmille, jotka eivät syystä tai toisesta pystyneet hänestä tarpeellisella tavalla huolehtimaan?
Onko lapsesi kenties sisarentytär tai naapurin ei-binäärinen nuori, jonka kanssa on mukava rassata mopoa tai vaihtaa rapussa muutama ajatus? Vai 14-vuotias, joka toissa iltana ei päästänyt sinua ohi vaan sylki piripäissään kirouksia Rautatieasemalla? Onko se myös hän?
Vai onko kukaan kenenkään oma lapsi? Helpottaisiko raastavaa kateuttamme, jos ymmärtäisimme, että nämä lapset, joita emme ehkä halunneet tai joita emme saaneet, ja joiden olemassaolon vuoksi työpaikoilla suunnittelemme aikatauluja ̶ tai joiden kasvun turvaamiseksi käytämme verovaroja ̶,eivät ole sinun lapsiasi tai minun lapsiani.
Lapset kuuluvat itselleen. Me olemme vain tavalla tai toisella toimineet heidän maailmaan tulemisensa välineinä ja turvaamme, tai jätämme turvaamatta, heidän toteutumisensa tässä maailmassa. Kenelläkään meistä ei ole yksityistä oikeutta heihin, eikä monimuotoinen, yksilön oikeuksiin keskittyvä ydinperhe ansioistaan huolimatta riitä kasvattamaan heitä täyteen inhmilliseen mittaansa.
Ihmiskunta on suurperhe, jolla on yhteinen vastuu tulevaisuudestaan ja siis myös yhteisistä lapsistaan. Siksi joudumme ajoittain sekä yksilöinä että myös yhteisönä tekemään valintoja, suremaan toteutumatomia toiveita ja luopumaan tai lykkäämään tarpeidemme toteuttamista.
Antaessamme toisille annamme myös itsellemme. Yhteiset lapsemme vastaavat tulevaisuudessa yhteiskunnan toimivuudesta riippumatta siitä, kenen kodeissa he ovat kasvaneet tai kenen juhannussuunnitelmat sotkeneet. He tulevat kylvettämään ja lääkitsemään meitä, kun riudumme vanhoiksi, hauraiksi ja avuttomiksi, riippumatta siitä, olemmeko juuri itse ja juuri heitä hoivanneet.
Vaikka kateudesta tuskin koskaan täysin pääsee, on se kuitenkin käsiteltävissä ja siedettävissä oleva tunne siinä missä muutkin tunteet.
Tunteen tunnistamisen jälkeen olisi kenties syytä pysähtyä ja kysyä tärkeämpi kysymys: Millaista tulevaisuutta olemme kasvattamassa? Sellaistako, jossa saavutettu yksilön oikeuksien kunnioitus yhdistyy vahvaan yhteisölliseen vastuuntuntoon, vai sellaista, jolle yksilön halun toteutuminen on kaiken ylittävä ensisijainen arvo?
Viimeaikaisten ennusteiden mukaan, mikäli syntyvyys teollistuneissa maissa jatkaa laskuaan (tällä hetkellä väestönkasvua mittaava kokonaishedelmällisyysluku mm. Kiina, Suomi ja USA mukaan lukien on alle 1,5, kun se 1990-luvulla oli 2,5:n tietämissä), väestön määrä näissä maissa tulee puolittumaan nykyisestään vuoteen 2100 mennessä.
Tarvitsemme jokaista lasta ja olemme heistä ja heidän hyvinvoinnistaan yhteisesti vastuussa, riippumatta siitä kuka ja missä maailman ääressä on lapsen synnyttänyt. Niin kuin moni muu asia, myös vanhemmuus on luultua monimuotoisempaa.
On suurta harhaa luulla olevamme tässä usein niin kylmässä maailmassa vain ja ainoastaan itsemme vuoksi.
