Kanojen kanssa eläminen palauttaa ihmisen sopivasti mietteiden korkeista sfääreistä takaisin jalat maassa kiinni pitävään arkeen. Aamu alkaa kakkalaarin siivouksella ja suloisessa odotuksessa alkanut vuosi saattaa päätyä sen lajin ötökkäinvaasioon, että kapiset kanaressut on vietävä naapurin navetan vessaan evakkoon ja alettava kanalan peruskuuraukseen lokakuun viluilla. Näin kävi meillä.
Sitä ennen elettiin pitkä onnen aika. Keväällä äitienpäivän aikaan sain mieheltä lahjaksi hautomakoneen. Latasimme suurin odotuksin kahdeksan munaa kaukaloon, ja juhannuksen jälkeen, miehen veljen syntymäpäivänä muuten, kuoriutuivat ensimmäiset kolme eloon jäänyttä poikasta.
Tampereen tytär, joka kesän aikana kyllästyi kaupunkielämään ja siirsi kirjansa Nurmekseen, nimesi kuoristaan purkautuneet mustat untuvikot Iku-Tursoksi, Antero Vipuseksi ja Wellamoksi. Ensimmäinen vaikutti heti kukolta, mutta emme osanneet kuvitella, että myös kaksi muuta alkaisivat loppukesästä kiekua.
Yritimme uudestaan. Nyt kahdeksasta hedelmöityneestä munasta selvisi elämälle kaksi. Kullankeltainen on Kullervo ja musta Louhi, sanoi tytär. Kanoja molemmat. Ha, ha. Louhi paljastui länkisääriseksi araksi kukoksi. Kullervossa, joka heti ensimmäisenä elinpäivänään oli katkaista kapalovyönsä räpiköidessään käsistäni maahan, lepää ainoa toivoni munijasta. Eikä sekään ole varmaa.
Alkuun vastasyntyneet asustelivat lämpölampun alla keittiöön rakennetussa vauvapesässä. Sen voin sanoa, että kolmannella viikolla ne alkoivat suloisen sirkutuksen lisäksi tuottaa sen verran hajuhaittaa, että viimeistään viidennellä viikolla muutto kanalaan eristettyyn nuoriso-osastoon oli edessä.
Meillä on nyt sitten kanalassa viisi kukkoa ja kuusi kanaa ja meno sen mukaista. Teini-ikäiset Vipsukka, Weltsu ja Iku kailottavat murrosikäisillä raspikurkuillaan kilpaa Fjodorin rauhallisemman ääntelyn varjossa. Louhi piipittää - toistaiseksi. Mutta kukko se on. Se on varma.
Mies ja, entinen Tampereen, nykyinen Nurmeksen tytär punnitsevat ja mittaavat kanat päivittäin ja ovat tehneet Exceliin semmoiset kasvukäyrät, että Luonnonvarakeskuksen kanatutkijat antavat heille varmaan kultatähden tai vähintään papukaijan merkin kummallekin, kunhan lataan vuosiraporttini hornankanoistammme Luken sivuille.
Punnitusten ja päivittäisen leikkituokion myötä myös isoista kanoista on tullut kovin kesyjä. Siitä on ollut kovasti apua, varsinkin nyt syksyn mittaan, kun kanalan arkea on värittänyt tuo alussa mainitsemani kaamea katastrofi: kostean kesän pikkulintujen ulkokanalaan levittämä väiveinvaasio ja Fjodorin harjaan iskenyt kalkkijalkapunkki.
Ensin yritettiin kotikonsteja: kylvetettiin ja rasvattiin koipia ja harjoja, jotka varsinkin Fjodorrukalla olivat jo arpeutumassa kalkkikerroksen alle. Aluksi hoito näytti tepsivän ja kukkokin nautti toimenpiteestä. Sitten ne penteleen mikroskooppiset ötökät iskivät vastahyökkäykseen. Meidän oli lopulta pakko tarttua puhelimeen ja soittaa paikalliselle eläinlääkärille.
Asiansa tuntevan lääkärin määräämät tujut tropit eivät yksin riittäneet hoidoksi. Vasta keskikesällä huolellisesti pesty ja kalkittu kanala oli tyhjennettävä, puunattava ja kalkittava uudestaan. Kanat muuttivat siksi aikaa naapuriin evakkoon. ”Karjalaiset kanasemme”, sanoi kolmannen polven Suojärven evakko, Nurmeksen tytär hellästi konsonanttejaan liudentaen.
Nyt olemme jo voiton puolella. Kanat ja kukot ovat tottuneet päivittäiseen käsittelyyn. Alun hätäinen räpiköinti on poissa ja Fjodor istuu tyytyväisenä vasemmalla käsivarrellani, kun oikealla kädellä harjaan sen niskasta kuivaa ihoa pehmeällä hammasharjalla. Kookosöljystä on siirrytty parafiiniöljyyn, joka tuntuu tepsivän.
Ei siis mitään niin pahaa, ettei siitä seuraisi jotain hyvääkin.
