Hyvin alkoi tämäkin päivä. Avasin silmäni ja totesin, että viimeviikkoinen flunssa oli pois lähtiessään vienyt ääneni mukanaan. Iltapäivällä oli tiedossa Itäkauppalan tyttö -näyttelyn päättäjäiskahvit ja kirjan julkistus Kötsin museolla. Minun pitäisi pitää siellä lyhyt puheenvuoro ja vastata sitä ennen paikallislehden toimittajan kysymyksiin.
Tytär keitti kattilallisen kiinalaista ihmelääkettä inkivääristä, sitruunasta ja hunajasta, jota aloin litkiä litra/tunti nopeudella. Ainoa seuraus oli, että aineenvaihdunta otti pikaisen buustin. Ääni tuntui katoavan yhä kauemmas tietoisesta hallinnasta.
Oletteko muuten huomanneet, että silloin, kun jokin alkaa mennä pieleen, kaikki muu seuraa yleensä perässä. Eikä tämäkään aamu ollut poikkeus. Ei kulunut tuntiakaan, kun kanalasta jo kajahti: Rva Talvikilla oli akuutti kynnenmurtuma!
Tytär syöstyi tuulispäänä tupaan vertavuotava kana kainalossa. Kynsi leikattiin asianmukaisesti kissan kynsisaksilla ja vuotavaa aihiota tilkittiin perunajauhoilla, suihkeella liimaa ja sitten vielä vedenkestävällä laastarilla, ennen kuin rouvarukka voitiin palauttaa takaisin armaan kukkonsa hoiviin.
Seuraavaksi minä huomasin kulkevani vielä kesäajassa. Tai en huomannut, vaan tormuutin pesueeni autoon tuntia liian aikaisin. Vasta kuskinpenkillä havahduin, että Ptruuu, takaisin. Kellohan on vasta puoli kaksitoista, kun sen minun mielestäni piti olla puoli yksi! Viikonlopun kellojen kääntö oli päässyt oman rannekelloni kohdalla unohtumaan. Muut olivat tuumineet, että kai sillä joku syy on, kun noin aikaisin on lähdössä…
Kun lopulta lähdimme oikeaan aikaan liikkeelle tytär jurputti taukoamatta takapenkiltä: ”Ole hiljaa, sinä et saa puhua, juo sitä litkua, ole hiljaa… miksi sinulla on kananhöyheniä olkapäälläsi?” No miksiköhän?
Kananhöyhenistä viis, vaan mitenkäs olet hiljaa, kun on koko ajan asiaa.
Lopulta olimme kuitenkin ihan oikeaan aikaan perillä Kötsin museolla. Paikallislehden toimittaja ja kuvaaja saapuivat paikalle ja haastattelu saatiin pakettiin, vaikka haastateltavan ääni viskibassoa muistuttikin. Mies tuumi, että enemmän kuulostan kyllä siltä kuin olisin viime vuodet asustellut Mikonsalmen sillan alla kuin syntynyt samaisen sillan kupeessa.
Minun on aina niin sääli kuvaajia, sillä olen kuvissa aina yhtä luonnollinen kuin peura ajovaloissa, silmät täynnä kauhua, ikään kuin luulisin, että joku yrittää kameralla varastaa sieluni. Eikä siinä ikinä mitkään vakuuttelut auta.
Siinä vaiheessa, kun näyttelyn päättäjäistilaisuus alkoi, ääni oli käytetty. Onneksi avioliittolupauksessa puhutaan jotain myötä- vastamäestä ja Mies on ottanut asian tosissaan. Hän siis luki puheeni ja minä yritin elehtiä vieressä.
Kiitoksia kaikille paikalla olleille lämpimästä tunnelmasta ja keskustelusta, joka kuljeskeli muistojen merkityksestä tähän päivään, ja pohdintoihin siitä, mikä olisi viisas tapa jatkossa elävöittää Itäkauppalaa. Sulautuminen vanhan kauppalan asukasyhdistykseen tai ainakin tiiviimpi yhteistyö yhdistyksen kanssa nähtiin yhtenä ratkaisuna.
Esille tuli, että vaikka Itäkauppala oma alueensa olikin, on se aina asukkaidensa mielestä kuitenkin ollut selvästi osa entistä kauppalaa ja nykyistä kaupunkia. Niinhän se toki oli, Lehtovaaralla kulkeva maalaiskunnan raja oli lapsuudessani isompi ylitettävä, kuin silta Mikonsalmen kohdalla.
Jos sillan takana ja keskustassa asumisessa jokin pieni ero olikin - niin kuin itse jollain tapaa muistan - oli niitä eroja myös Itäkauppalan osien sisällä. Eikä niillä viidenkymmenen vuoden takaisilla veteen piirretyillä viivoilla luulisi tänä päivänä olevan merkitystä, kun mietitään, mikä on kokonaisuuden edistämisen kannalta järkevintä.
Hulluinta varmaan olisi näin pienissä ympyröissä harrastaa toisensa poissulkevaa kuppikuntaisuutta ja viisautta puolestaan on liittää voimat ja kerätty tieto yhteen.
PS. Kirja on saatavilla Kötsin museon kaupasta ja kirjakauppa Sananhelinästä ynnä Sananhelinän verkkokaupasta. Ei muuten hassumpi idea vaikkapa isänpäivälahjaksi jollekin suurten ikäluokkien edustajalle!
