Äitini kuoli kuukausi sitten. Pitelin häntä kädestä viimeiset viikot. Päällimmäinen tunne viimeisen henkäyksen kohdalla oli helpotus. Hoitajat itkivät olkapäätäni vasten. Heidän muistonsa äidistä olivat viimeiseltä vuodelta, minun yli kuudeltakymmeneltä.
Vieläkään ei tunnu oikein todelta, että äitiä ei enää ole. Elinaikanaan vaihtelevan kokoinen 165-senttinen nainen täytti tilansa ääriään myöten. Vuoteella makaava levolliseksi laantunut hahmo näytti persoonaansa nähden kovin pieneltä.
Lopussa äiti ei enää kyennyt puhumaan, hengittämisessä oli työtä kyllin. Viimeisinä viikkoinaan hän oli päätynyt käyttämään sanaa ”rakas” useammin ja ehkä luotettavammin kuin koskaan ennen. ”Lapsi rakas”, ”Esikoinen”, ”Kyllä naisetkin osaa rakastaa”, "Saatiinhan me paljon", näillä lyhyillä lauseilla hän helli minua, joka aina olin ollut epävarma hänen tunteistaan itseäni kohtaan.
Hoitokodin henkilökunta huolehti jaksamisestani sairasvuoteen vierellä. Kuinka olisin ymmärrettävästi voinut selittää heille, että viimeinkin äiti oli minun. Nyt kun hän oli kuolemassa, hän näki minut, piti kädestä, kosketti minua. Katsoi hetkittäin sillä tavalla syvin loistavin silmin, kuin jokainen lapsi tahtoo äitinsä katsovan itseään. Hän ei enää jaksanut ojentaa tekemisiäni ja kelpasin viimeinkin.
Kun minä olin pieni, äiti ei uskaltanut ottaa minua syliin, koska pelkäsi tappavansa minut. Nykyisin sitä sanotaan synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Se toistui äidin elämässä vielä useamman kerran. Myöhemminkin äiti vähän kartteli pieniä vauvoja. Vasta kun lapsenlapset olivat vähän isompia mummosta tuli heille lämmin syli.
Äiti oli minulle elämänsä mittainen koetinkivi, lapsuuden prinsessahaaveiden kimaltava kohde, nuoruusiän noita-akka ja vielä aikuisuudessanikin otimme toistuvasti yhteen, milloin mistäkin. Usein rajoista. Äiti piti omistaan kiinni, mutta ylitti surutta muiden, jos tarve sitä vaati.
Vuosia sitten, silloinkin sairasvuoteella maatessaan, hän voipuneesti huokasi minulle: ”sinä saat vielä minulle munuaisesikin antaa”. Silloin juoksin kauhuissani kotiin ja ajattelin, että paljoon suostun, mutta sisäelimeni säästän kyllä lapsilleni.
Jossain kohtaa äiti oli raskas velvollisuus, joka piti hoitaa, vaikka ei aina olisi jaksanut. Joskus toivoin, että häntä ei olisi. Tai että hän olisi toisenlainen, enempi myötäelävä, enempi kiinnostunut minusta kuin TV:n viihdeohjelmista, ja asettuisi edes kerran puolelleni.
Toisinaan hän oli tuki. Kysyi jaksamistani, vaikeampina aikoina auttoi sekä fyysisesti että taloudellisesti – tosin useinkin korvausta vastaan. Hänellä oli koko huoneen valaiseva hymy, kun hän sille päälle sattui, ja kameralle hän osasi aina kääntää paremman puolensa. Äiti osasi hurmata, jos jokaisen ruusun terälehden alta löytyikin myös piikki pistävä.
En ole itkenyt vieläkään. Kun isä kaksi vuotta sitten kuoli, vollotin hautajaisissa kuin kaksivuotias. En ollut valmis päästämään irti. Äidin kohdalla tuntui siltä, että ei ollut mitään itkemistä. Kaikki oli puhuttu, selvitetty, käyty läpi.
Olimme kulkeneet pitkän, mutkaisen ja kuhmuraisen tien. Yhteiseksi iloksemme olimme päässeet lopulta siihen pisteeseen, jossa tämän lyhyen hetken vallitsi puhdas rauha ja rakkaus. Siihen oli hyvä lopettaa.
Ei ollut mitään anteeksi annettavaa, ei anteeksi pyydettävää. Äidistä ehti tulla minulle kokonainen toinen ihminen, ei vain noita-akka tai toiveiden tai unelmien kohde. Enkä minä enää voinut uhata hänen omaa herkkää tasapainoaan.
Äidin tuhkat haudataan maan sulamisen jälkeen hänen kesäkuussa 1944 nelikuisena keuhkokuumeeseen menehtyneen pikkusiskonsa vierelle. Kesäkuussa 1944 äiti oli seitsemän vanha, samanikäinen kuin oma esikoiseni oli pikkuveljensä kuollessa heti maailmaan tultuaan.
Vasta kirjoittaessani äidin ja pienen Aira Armiidan syntymä- ja kuolinvuosia hautakiviluonnokseen todella ymmärsin äidin trauman juurien syvyyden.
Siihen katsoen minulla oli hyvä äiti. Juuri sellainen kuin tarvitsin, että minusta on tullut minä. Niinkuin äiti sanoi: me saimme paljon. Kokonaisen elämän yhdessä.
En itke. Mutta minun on ikävä sinua äiti. Niin kovin ikävä. Enkä luule, että se ikävä tulee väistymään.
.