Tyttäreni Meksikon sisämaan kuivalla ja kuumalla ylängöllä syntynyt ja kasvanut aviomies on intohimoinen kalastaja. Ensimmäisen kouriin tuntuvan kontaktin Kopraslahteen hän sai maaliskuisessa räntäsateessa 2021.
Istuttuaan aamusta saakka sinttiäkään saamatta avannolla, hän viimein iltakahdeksalta ryömi likomärkänä mäkeä ylös taloon, istahti jo jäähtyneeseen illallispöytään, ja huokaisi syvään: ”Voi kun oli ihana päivä, kun oli niin hyvä sääkin”.
Tuijotimme kaikki häntä hölmistyneinä ja purskahdimme raikuvaan nauruun. Kalastus on todellakin asenne-, ja sää pukeutumiskysymys.
Talvikalastuksesta tämä kalastuskärpäsen purema sitten siirtyi seuraavana kesänä sujuvasti katiskaan, verkkoihin ja virveliin, joista jälkimmäinen on kuulemma jännittävin. Koko viime kesän ja vielä talvenkin söimmekin haukia ja ahvenia, joita hän oli opetellut lentäjän tarkkuudella fileoimaan.
Mies ja hänen veljensä eivät ole kalastukseen kallellaan. Veli sanoo joutuneensa lapsena syömään yhden elämän tarpeiksi kutuhaukea, paistettuna, keitettynä, munakastikkeessa ja milloin mitenkin. Mies syö kyllä kalaa, mutta minä taidan keksiä hänelle niin paljon muita projekteja, ettei hän oikein kalaan ehdi.
Minulla kalastus on isältä saatu verenperintö, joka on hypännyt sukupolven yli Tampereen tyttäreen. Hänen ollessaan paikalla viskaamme yhdessä Metsä-Vastimolta hankitut tyylipuhtaat katiskat Kopraslahteen ja hyvällä tuurilla nautimme pikkuahvenia tai haukea lounaaksi tai päivälliseksi.
Joskus katiskaamme on uinut jopa kuha, ja kutuaikaan keväällä muutama lahnanvonkale. ”Paistettuna maistuvat”, siteeraamme Nuuskamuikkusta ja poimimme suurimpia ruotoja rasvaisista suupielistämme.
Isäni oli kalamies henkeen ja vereen. Viimeisiä asioita, joita hän kertoi minulle, oli miltä luodolta ja mistä heinikosta ̶ ja mitä kalaa mistäkin ̶ saa parhaiten hänen entisen kesämökkinsä edustalta.
Mökki oli tuossa Pielisen rannassa, naapuritilastamme Aatamilasta vähän eteenpäin, joten kaipa minun olisi joskus käytävä kokeilemassa, vieläkö kala nousee sieltä, mistä isä opetti.
Oma vähäinen kalasteluni oli oikeastaan loppua alkuunsa, kun kohtasin nelisen vuotta sitten yhden Kopraslahden suurista hauista. Siihen saakka oli pitänyt kovin hullunkurisena, että mies käytti uimahousuja laskeutuessaan uimasilleen laiturilta veteen. Itse kun olen kotirannassa vannoutunut naturisti. Nyt ymmärrän paremmin.
Oli sateinen kesäkuun loppu ja olin talossa yksin. Ajattelin kokeilla onneani ja heitin katiskan laiturin nokasta rantaheinikkoon – suuaukko rannan suuntaan kuten isä opetti.
Kuinka ollakaan, seuraavaan aamuun mennessä katiskaan oli uinut hauki.
Eikä se ollut mikä tahansa hauki, vaan syvien vesien suuri peto, joka täytti ahtaan vankilansa ääriään myöten. Liukastelin sateessa portaita pitkin talolle hakemaan pappia, puukkoa ja astaloita, joilla saisin hirviön hengiltä.
Palatessani takaisin katseeni oli niin kiinnittynyt laiturilla mötköttävään petoon, että toinen lonksuvista kumisaappaistani lipesi pitkien kiikkerien portaiden keskimmäisellä rappusella.
Molemmat jalkani irtosivat yhtä aikaa maasta ja ohi kiitävän hetken ehdin jo nähdä otsikot Ylä-Karjalassa: ”Nainen löydetty kuolleena rantapusikosta, laiturilta makasi tajuton hauki!”, sitten jo mätkähdin selälleni kivikkoon keskelle joka suuntaan sinkoilevia puukkoja ja petkeleitä. Yksikään ei osunut.
Mustelmaista ja märkää takapuoltani hieroen tuijotin haukea. Puolituntinen meni, ennen kuin sain sen edes ulos katiskasta. Sitten teki jo mieli soittaa naapurin isännälle, mutta kalamiehen tyttären kunnia ei antanut myöten.
Saamarin hauki ei tahtonut kuolla. Hutkin ja löin sitä papilla ja vähän isommallakin halolla aikani, kunnes älysin tunkea sakset jo vereentyvän pedon niskasta suoraan kiduksiin. Kirves olisi siinä kokoluokassa ollut viisas ratkaisu.
Koska en aiemmin ollut paljon muikkua suurempaa kalaa perannut, oli jo iltapäivä, ennen kuin hauen ruodot ja valtaisa pää olivat tillin ja sipulien kanssa kattilassa kiehumassa maittavaksi kalakeitoksi, ja repaleiset fileet vaa’alla. Pelkät riekaleet painoivat 4,5 kiloa.
Keiton lotkin napaani terassilla auringossa ruisleivän, voin ja valkoviinilasillisen kanssa. Viimeiset fileen palaset paistoin uppovoissa ja tarjoilin tarinalla höystettynä isälleni Jyväskylässä myöhemmin syksyllä.
Isä kysyi, että mitä teit maksalle? Se olisi kuulemma kannattanut suolata, paistaa voissa ja syödä tuoreen ruisleivän päällä. ”Paras pala”, sanoi isä.
Muistikuvissani näin kalan vatsasta löytyneen vaalean lötkäreen lentävän kaaressa rantapusikkoon. Ehkä ensi kerralla.
