Äitini kuoli kuukausi sitten. Pitelin häntä kädestä viimeiset viikot. Päällimmäinen tunne viimeisen henkäyksen kohdalla oli helpotus. Hoitajat itkivät olkapäätäni vasten. Heidän muistonsa äidistä olivat viimeiseltä vuodelta, minun yli kuudeltakymmeneltä.
Vieläkään ei tunnu oikein todelta, että äitiä ei enää ole. Elinaikanaan vaihtelevan kokoinen 165-senttinen nainen täytti tilansa ääriään myöten. Vuoteella makaava levolliseksi laantunut hahmo näytti persoonaansa nähden kovin pieneltä.
Lopussa äiti ei enää kyennyt puhumaan, hengittämisessä oli työtä kyllin. Viimeisinä viikkoinaan hän oli päätynyt käyttämään sanaa ”rakas” useammin ja ehkä luotettavammin kuin koskaan ennen. ”Lapsi rakas”, ”Esikoinen”, ”Kyllä naisetkin osaa rakastaa”, "Saatiinhan me paljon", näillä lyhyillä lauseilla hän helli minua, joka aina olin ollut epävarma hänen tunteistaan itseäni kohtaan.
Hoitokodin henkilökunta huolehti jaksamisestani sairasvuoteen vierellä. Kuinka olisin ymmärrettävästi voinut selittää heille, että viimeinkin äiti oli minun. Nyt kun hän oli kuolemassa, hän näki minut, piti kädestä, kosketti minua. Katsoi hetkittäin sillä tavalla syvin loistavin silmin, kuin jokainen lapsi tahtoo äitinsä katsovan itseään. Hän ei enää jaksanut ojentaa tekemisiäni ja kelpasin viimeinkin.
Kun minä olin pieni, äiti ei uskaltanut ottaa minua syliin, koska pelkäsi tappavansa minut. Nykyisin sitä sanotaan synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Se toistui äidin elämässä vielä useamman kerran. Myöhemminkin äiti vähän kartteli pieniä vauvoja. Vasta kun lapsenlapset olivat vähän isompia mummosta tuli heille lämmin syli.
Äiti oli minulle elämänsä mittainen koetinkivi, lapsuuden prinsessahaaveiden kimaltava kohde, nuoruusiän noita-akka ja vielä aikuisuudessanikin otimme toistuvasti yhteen, milloin mistäkin. Usein rajoista. Äiti piti omistaan kiinni, mutta ylitti surutta muiden, jos tarve sitä vaati.
Vuosia sitten, silloinkin sairasvuoteella maatessaan, hän voipuneesti huokasi minulle: ”sinä saat vielä minulle munuaisesikin antaa”. Silloin juoksin kauhuissani kotiin ja ajattelin, että paljoon suostun, mutta sisäelimeni säästän kyllä lapsilleni.
Jossain kohtaa äiti oli raskas velvollisuus, joka piti hoitaa, vaikka ei aina olisi jaksanut. Joskus toivoin, että häntä ei olisi. Tai että hän olisi toisenlainen, enempi myötäelävä, enempi kiinnostunut minusta kuin TV:n viihdeohjelmista, ja asettuisi edes kerran puolelleni.
Toisinaan hän oli tuki. Kysyi jaksamistani, vaikeampina aikoina auttoi sekä fyysisesti että taloudellisesti – tosin useinkin korvausta vastaan. Hänellä oli koko huoneen valaiseva hymy, kun hän sille päälle sattui, ja kameralle hän osasi aina kääntää paremman puolensa. Äiti osasi hurmata, jos jokaisen ruusun terälehden alta löytyikin myös piikki pistävä.
En ole itkenyt vieläkään. Kun isä kaksi vuotta sitten kuoli, vollotin hautajaisissa kuin kaksivuotias. En ollut valmis päästämään irti. Äidin kohdalla tuntui siltä, että ei ollut mitään itkemistä. Kaikki oli puhuttu, selvitetty, käyty läpi.
Olimme kulkeneet pitkän, mutkaisen ja kuhmuraisen tien. Yhteiseksi iloksemme olimme päässeet lopulta siihen pisteeseen, jossa tämän lyhyen hetken vallitsi puhdas rauha ja rakkaus. Siihen oli hyvä lopettaa.
Ei ollut mitään anteeksi annettavaa, ei anteeksi pyydettävää. Äidistä ehti tulla minulle kokonainen toinen ihminen, ei vain noita-akka tai toiveiden tai unelmien kohde. Enkä minä enää voinut uhata hänen omaa herkkää tasapainoaan.
Äidin tuhkat haudataan maan sulamisen jälkeen hänen kesäkuussa 1944 nelikuisena keuhkokuumeeseen menehtyneen pikkusiskonsa vierelle. Kesäkuussa 1944 äiti oli seitsemän vanha, samanikäinen kuin oma esikoiseni oli pikkuveljensä kuollessa heti maailmaan tultuaan.
Vasta kirjoittaessani äidin ja pienen Aira Armiidan syntymä- ja kuolinvuosia hautakiviluonnokseen todella ymmärsin äidin trauman juurien syvyyden.
Siihen katsoen minulla oli hyvä äiti. Juuri sellainen kuin tarvitsin, että minusta on tullut minä. Niinkuin äiti sanoi: me saimme paljon. Kokonaisen elämän yhdessä.
En itke. Mutta minun on ikävä sinua äiti. Niin kovin ikävä. Enkä luule, että se ikävä tulee väistymään.
.
Tiina Laanisen artikkelissa ”Perhenormin armoilla” (HS 3.1.2024) pohditaan sitä kuinka kaikki pyörii lapsiperheen ihanteen ympärillä. Haastateltujen tarinoissa pintaan pulpahtaa osattomaksi jäämisen tunteita ja kateutta, joka herää lapsiperheiden suosimisesta vaikkapa työpaikalla lomapäiviä sovittaessa.
Kateus on tunne, joka johtuu siitä, että kokee joko tahtomattaan tai enemmän tai vähemmän tietoisten valintojensa seurauksena jääneensä kipeästi vaille jotain sellaista, jota toisilla on ja/tai jota itsekin jollain tapaa haluaisi omistaa tai kokea.
Kateellinen voi olla yhtä lailla lapsista kuin lapsettomuudesta. Kullakin on oma vaille jäämisiensä historia ja tulokulmansa aiheeseen.
Lapsien syntymä tai lapsettomuus voivat kumpikin olla omasta tahdosta riippumattomia. Molemmat voivat myös olla seurausta omasta halusta tai valinnoista, joita on elämänhistoriansa aikana tehnyt, ehkä tietoisesti tai valintojensa pitkäaikaisseuraamuksia tajuamatta. Joskus pulmana on syntymässä saatuun biologiseen kehoon sopeutumattomuus ja sitä kautta hankalampi asetelma suhteessa vanhemmuuteen.
En lähde puimaan lasten hankkimisen tai lapsettomuuden lajeja, sukupuolen moninaisuutta, erilaisia perhearvoja tai perhekokoonpanoja. ”Jokainen perhe on arvokas, onpa sen kokoonpano millainen tahansa”, toteaa artikkelissa sosiologian professori Anna-Maija Castrén ja siihen on helppo yhtyä.
Nykymuotoiselle länsimaiselle perhekäsityksellemme lienee kuitenkin yhteistä, että arjessa toimiva perhe on useimmiten aika pieni yksikkö. Olipa sitten kyseessä kahden tai useamman aikuisen tai lapsen/lasten ja yhden tai useamman aikuisen muodostama kokoonpano.
Ketjuttuneiden parisuhteiden myötä perheet toki laajentuvat moneen suuntaan, ja lapsilla saattaa olla nykyisin jopa useita rinnakkaisia tai peräkkäisiä osa-aikaisia perhekokoonpanoja. Vastuuvanhempia sen sijaan on yleensä vähemmän. Joskus jopa niin vähän, että hätiin tarvitaan yhteiskunnan suojaavaa kättä.
Kollektiivinen vastuu oman perheen lisäksi myös omasta yhteisöstä, sen jatkumisesta ja hyvinvoinnista väritti vielä sotien jälkeen syntyneiden sukupolvien elämää ja valintoja. 2000 ̶ luvulla maailmankuvamme perustuu yhteisöön kohdistuvien velvoitteiden sijasta yksilön oikeuteen ja vapauteen etsiä ja luoda oman näköisensä elämä ja mielellään saavuttaa, tai ainakin tavoitella myös kaikkea sitä, mitä muilla jo on.
Aiemmin moni elämän tosiseikka tuli annettuna ja säädeltynä. Lapsiakin tuli, jos tuli, joskus tosin jopa ylenpalttisesti. Tänä päivänä yksilön oikeus valita vanhemmuus tai elämä johon vanhemmuus ei kuulu on huomattavasti laajempi. Hyvä niin. Jos vanhemmuuteen päädytään, siihen halutaan omilla ehdoilla ja oikeus omaan lapseen mielletään usein lähes perusoikeudeksi riippumatta perhemallista.
Mikä sitten on oma lapsi? Onko se hän, jonka olet kumppaniisi istuttanut ja tämä on hänet reisiensä välistä maailmaan pusertanut? Vai hän, joka on kasvanut sijaiskohdussa yhteisistä tai luovutetuista sukusoluista? Onko oma lapsi kenties haettu kaukomailta orpokodista tai onko hän itse taivaltanut pakolaisena sodan ja nälän keskeltä luoksesi?
Vai on oma kenties hän, joka on syntynyt tähän samaan kaupunkiin, mutta vanhemmille, jotka eivät syystä tai toisesta pystyneet hänestä tarpeellisella tavalla huolehtimaan?
Onko lapsesi kenties sisarentytär tai naapurin ei-binäärinen nuori, jonka kanssa on mukava rassata mopoa tai vaihtaa rapussa muutama ajatus? Vai 14-vuotias, joka toissa iltana ei päästänyt sinua ohi vaan sylki piripäissään kirouksia Rautatieasemalla? Onko se myös hän?
Vai onko kukaan kenenkään oma lapsi? Helpottaisiko raastavaa kateuttamme, jos ymmärtäisimme, että nämä lapset, joita emme ehkä halunneet tai joita emme saaneet, ja joiden olemassaolon vuoksi työpaikoilla suunnittelemme aikatauluja ̶ tai joiden kasvun turvaamiseksi käytämme verovaroja ̶,eivät ole sinun lapsiasi tai minun lapsiani.
Lapset kuuluvat itselleen. Me olemme vain tavalla tai toisella toimineet heidän maailmaan tulemisensa välineinä ja turvaamme, tai jätämme turvaamatta, heidän toteutumisensa tässä maailmassa. Kenelläkään meistä ei ole yksityistä oikeutta heihin, eikä monimuotoinen, yksilön oikeuksiin keskittyvä ydinperhe ansioistaan huolimatta riitä kasvattamaan heitä täyteen inhmilliseen mittaansa.
Ihmiskunta on suurperhe, jolla on yhteinen vastuu tulevaisuudestaan ja siis myös yhteisistä lapsistaan. Siksi joudumme ajoittain sekä yksilöinä että myös yhteisönä tekemään valintoja, suremaan toteutumatomia toiveita ja luopumaan tai lykkäämään tarpeidemme toteuttamista.
Antaessamme toisille annamme myös itsellemme. Yhteiset lapsemme vastaavat tulevaisuudessa yhteiskunnan toimivuudesta riippumatta siitä, kenen kodeissa he ovat kasvaneet tai kenen juhannussuunnitelmat sotkeneet. He tulevat kylvettämään ja lääkitsemään meitä, kun riudumme vanhoiksi, hauraiksi ja avuttomiksi, riippumatta siitä, olemmeko juuri itse ja juuri heitä hoivanneet.
Vaikka kateudesta tuskin koskaan täysin pääsee, on se kuitenkin käsiteltävissä ja siedettävissä oleva tunne siinä missä muutkin tunteet.
Tunteen tunnistamisen jälkeen olisi kenties syytä pysähtyä ja kysyä tärkeämpi kysymys: Millaista tulevaisuutta olemme kasvattamassa? Sellaistako, jossa saavutettu yksilön oikeuksien kunnioitus yhdistyy vahvaan yhteisölliseen vastuuntuntoon, vai sellaista, jolle yksilön halun toteutuminen on kaiken ylittävä ensisijainen arvo?
Viimeaikaisten ennusteiden mukaan, mikäli syntyvyys teollistuneissa maissa jatkaa laskuaan (tällä hetkellä väestönkasvua mittaava kokonaishedelmällisyysluku mm. Kiina, Suomi ja USA mukaan lukien on alle 1,5, kun se 1990-luvulla oli 2,5:n tietämissä), väestön määrä näissä maissa tulee puolittumaan nykyisestään vuoteen 2100 mennessä.
Tarvitsemme jokaista lasta ja olemme heistä ja heidän hyvinvoinnistaan yhteisesti vastuussa, riippumatta siitä kuka ja missä maailman ääressä on lapsen synnyttänyt. Niin kuin moni muu asia, myös vanhemmuus on luultua monimuotoisempaa.
On suurta harhaa luulla olevamme tässä usein niin kylmässä maailmassa vain ja ainoastaan itsemme vuoksi.
Updated: Dec 6, 2023
Itsenäisyys ja itsepäisyys. Sanoissa on vain kirjaimen ero, mutta mielikuvissa joskus valovuosi välissä. Minut tuntevat tietävät, että kyseisen aiheen yhteydessä uinuva feministini havahtuu oitis valveille.
Elämme tasa-arvon ja valveutuneisuuden vuosituhannella. Yleisen käsityksen mukaan sukupuolesta riippumatta kaikilla tulee olla mahdollisuus koulutukseen, ammattiin ja oman omaisuutensa itsenäiseen hallintaan. Raiskaus myös parisuhteen sisällä on kriminalisoitu ja useissa länsimaissa naisilla on itsemääräämisoikeus oman kehonsa suhteen.
Kehollinen itsemääräämisoikeus ei ole länsimaissakaan aina itsestäänselvyys. Tämä on havaittavissa esimerkiksi Yhdysvalloissa tulevien presidentinvaalien tiimoilla käytävässä aborttikeskustelussa. Joillekin äänestäjille merkityksellistä ei näytä olevan presidenttiehdokkaan eettinen selkäranka. Tärkeämmäksi heille nousee kysymys naisen oikeudesta päättää itse käyttääkö kehoaan synnyttämisen välineenä vai ei. Asiasta käytävää debattia seuratessa tulee hetkittäin tunne, ettemme sittenkään elä 2000-luvulla vaan noitarovioiden valjusti valaisemalla pimeällä keskiajalla.
Ruohonjuuritasolla nykyvanhemmista lähes kaikki ainakin julkisesti sanovat kasvattavansa lapsensa ilman ennakko-oletuksia. Silti lastenvaatteita myyvissä kaupoissa tiedetään varautua siihen, että poikaoletetuille hankitaan edelleenkin enemmän sinisiä ja harmaita vaatteita ja tytöille vaaleanpunaisia.
Lasten sanotaan voivan vapaasti valita leikkikalunsa, mutta kumma kyllä poikien joulu- ja syntymäpäivälahjapaketeista kuoriutuu useinkin kuorma-autoja, rekkoja ja helikoptereita. Tyttöoletettujen paketeissa puolestaan piileksii Barbi, keittiösetti tai prinsessapuku. Sukupuolineutraaliuden viittaa kantavat Duplot, Legot, ja Ryhmä Hau-maskotit. Niistä tuntuvat kaikki kaksivuotiaat nauttivan suunnattomasti.
Kaikesta tasa-arvopuheesta huolimatta hämmentävän usein tyttö- ja poikaoletettujen itsenäiseen ja päämäärätietoiseen käyttäytymiseen suhtaudutaan käytännön tilanteissa hyvin eri lailla. Siinä missä jälkimmäiset saavat kiitosta määrätietoisuudestaan ja sinnikkyydestään, edellisiä moititaan jo pienestä pitäen suulaiksi päsmäreiksi ja vallanhaluisiksi kontrollifriikeiksi. Ja entäspä sitten, kun he aikuisina päätyvät vaikkapa politiikkaan, kuinka heidän sanomisiaan ja tekemisiään silloin arvioidaan ja arvotetaan?
Vuorovaikutustilanteissa naisoletettuja pyritään hiljentämään nopeammin, heitä kehotetaan sopeutumaan ja kuuntelemaan, ja heidän kykyään empatiaan kannustetaan. Miesoletetuille annetaan tilaa kellua ihailun ja huomion keskipisteenä ja heidän ympäristöään pyritään muokkaamaan heidän ominaisuuksiensa ja tarpeidensa mukaiseksi.
Vai mitä sanotte, siitä peruskoulun rehtorista, joka muutama vuosi sitten vastasi kysymykseen, miksi opettajankokouksissa aina keskitytään häiriökäyttäytyviin (poika)oppilaisiin, heidän itsetuntonsa kohottamiseen ja oppimisympäristönsä kehittämiseen, ja milloin ̶ tämän sinänsä tärkeän asian lisäksi ̶ olisi aika huolehtia myös kympin tytöistä ja heidän oikeudestaan turvalliseen ja rauhalliseen oppimisympäristöön. Niin mitäs tämä mukava (mies)puolinen rehtori sanoikaan:
"Parasta heidän (tyttöjen) on oppia jo nyt, ettei heitä tulla jatkossakaan huomioimaan, vaan heille tulee tulevaisuudessakin jäämään huolehtijan osa ja useinkin juuri näistä samoista pojista”.
Varautuminen ja ennakoiminen ovat yksi kohta, joissa sukupuoliero näkyy aikuisten elämässä. Kärjistetysti sanoen, kun mies ennakoi tulevaa, hänen koetaan varautuvan rationaalisesti virheen tai katastrofin mahdollisuuteen. Väliäkös siinä, että pommisuojan rakentaminen takapihalle mahdollisen ydinasehyökkäyksen varalta on hieman kallista ja lohkaisee perheen budjetista melkoisen palasen. Nainen saatetaan tuomita hössöttäväksi tuhon ennustajaksi jo hänen ottaessaan varovaisesti kantaa siihen riittääkö eilen haettu kauppakassillinen lenkkimakkaraa viikonlopun vierasvaraksi.
Myös miesten ja naisten töitä on edelleen. Pienipalkkaisilta käsityötä vaativilta hoitoaloilta löytyy edelleen eniten naisoletettuja, kallispalkkaisemmista tai koneiden kanssa puuhastelevista edelleenkin suuremmalla osalla on aataminomena. Jos jokunen naisoletettu onkin lentäjäksi tai lentokonemekaanikoksi päätynyt, se ei vielä kesää tee.
Länsimaissa kehityksen suunta on kaikesta huolimatta ollut viimeisten 150 vuoden aikana oikea. Siksikin tuo Amerikoissa käytävä uskonnollista fundamentalismia ja syvää rakenteellista epätasa-arvoa henkivä aborttikeskustelu kylmääkin ydintä myöten.
Sulkiessani New York Timesin ja Washington Postin tältä päivää päädynkin jälleen kerran toteamaan, että on ollut se kuuluisa lottovoitto syntyä Minna Canthin ajan jälkeiseen Suomeen. Siitä huolimatta, että Venäjän naapurissa maantieteellisestä pakosta elämmekin. Ja vaikka joskus olenkin epäillyt pudonneeni haikaran nokasta vahingossa itselleni liian kylmään ilmanalaan.
Hyvää itsenäisyyspäivää ja hyvää itsepäisyyspäivää kaikille. Olkoon itsenäisyytemme ̶ niin kuin myös terveitsetuntoinen itsepäisyytemme ̶ pysyvä ja sukupuolesta riippumaton tila, joka vie meitä myös jatkossa kehityksen eturintamassa eteenpäin.
