Itäkauppalan tyttö

Pitkä talviuni blogissa on ohi. Eilisiltana Nurmeksen Kötsin museolla vietettiin museon kesän 2023 vaihtuvan kesänäyttelyn avajaisia ja samalla vanhan kauppalan asukasyhdistyksen asukasiltaa. Paikalla oli tuvantäysi väkeä.

Tunnelmien ja suunnitelmien keskiössä tällä kertaa oli vanhan itäkauppalan, nykyisen itäkaupungin alue, jonka kehittämisajatuksista haastelivat mm. itäkauppalasta lähtöisin oleva kaavoittaja Juha Romppanen ja kaupunginjohtaja Pasi Parkkinen. Näyttelyn lähtökohdista ja rakentamisesta kertoi museonjohtaja Meri-Anna Rossander.

Itse olin mukana näyttelyn kehyskertomuksen ”Itäkauppalan tyttö” kirjoittajana. Minähän synnyin 1950-luvun lopulla Mari Kinoksen talon vieressä, kasvoin kouluikään Kohisevankadulla ja ylioppilaaksi poljin isän vanhalla polkupyörällä Kehäkadulta. Niille ystäville, jotka eivät päässeet eilen paikalle mukaan, ja niille, jotka eksyivät matkalla vilkkaassa Nurmestalossa olleeseen toiseen tapahtumaan – joka kuulemma oli myös korkeatasoinen – postaan nyt blogiini sen, mitä eilen tilaisuudessa kerroin.

Itäkauppalasta, sen menneistä loiston päivistä ja toivottavasti myös itäkaupungin rikkaasta tulevaisuudesta kiinnostuneita kehotan tutustumaan – ja samalla osallistumaan – koko näyttelyyn ja sen vuorovaikutteiseen rakentumiseen. Näyttelystä löytyy mielenkiintoisia kuvia, karttoja ja installaatioita 50-70-lukujen itäkauppalasta, sekä lapsuusmuistoni kokonaisuudessaan vapaasti luettavina aina lokakuun loppupuolelle saakka. Kävijöitä toivotaan myös muistelemaan ja jättämään merkkinsä kartalle. ​ Avajaispuheenvuoro 31.5.2023 Kötsin museo: Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia tätä näyttelyä rakentaneita ja erityisesti Meri-Anna Rossanderia, joka kutsui minut mukaan tähän projektiin. On ollut etuoikeus muistaa ja muistella.

Yhteistyömme alkoi edesmenneen isäni pienistä muistelmista (”Nestorin Matka”), joiden innostamana kirjoitin hänen Suojärven Karatsalmelta tulleiden esi-isiensä historian (”Shemeikasta Pöppöseen, Ukko Gauroista Garciaan – Nurmeksen Kainulaisten tarina Aunuksesta Azcapotzalcoon”), jotka molemmat Kyllikki Tiensuu kannusti luovuttamaan Nurmeksen museon kotiseutuarkistoon.

Isäni oli äitinsä puolelta runonlaulajien ja loitsijoiden ja isänsä puolelta rakentajien sukua. Ja rakentajaksi nuori Nestori Kainulainenkin päätyi. Hieman liioitellen voi sanoa, että lapsena oli helpompi näyttää sormella niitä Nurmeksen taloja, joita isä ei ollut rakentanut, kuin niitä, joita hän oli ollut mukana pystyttämässä. Varhaisen kasvuympäristöni muisteleminen paisuikin mielessäni ansaituksi kunnianosoitukseksi isälleni ja kaikille sotien jälkeen aikuisiksi kasvaneille miehille ja naisille. Vaivojaan säästämättä ja usein omista unelmistaan luopuen, he rakensivat, korjasivat, säästivät ja monin tavoin mahdollistivat minun sukupolvelleni paremmaksi toivomansa tulevaisuuden. Heidän työnsä ei valunut hukkaan.

Lapsuuteni itäkauppalan pienissä, usein myös talkoilla rakennetuissa, ihmisenkokoisissa taloissa nämä miehet ja naiset heräsivät varhain. Vaimot tekivät aamiaisen ensin miehilleen, joista ensimmäiset lähtivät pappa tunturiensa ja polkupyöriensä selässä rakennuksille ja verstaisiinsa jo paljon ennen seitsemää.

Sitten olivat vuorossa kaurapuuro, kananmunat, kalkkitabletit ja vitamiinit meille lapsille, joiden pitkä letka taivasi vähän ennen kahdeksaa ohi tuoreelta puulta tuoksuvan Nurmeksen sahan ja yli Mikonsalmen sillan ̶ tai talvella Kairikon rannasta jäätyneen Nurmesjärven selkää pitkin ̶ kohti opinahjoja: kauppalan kansakoulua, keskikoulua ja lukiota.

Vanhempiemme vakaa usko koulutukseen, joka tulisi mahdollistamaan meille elämässä, jos nyt ei ihan vihreää oksaa, niin ainakin aiempaa paremman näköalapaikan, ylitti sen laimean toivon, jota me kykenimme aikanaan omille 1990-luvun laman jälkeen syntyneille lapsillemme tarjoamaan.

Porokylän Kyöpelin synnytyslaitoksella 1950-luvulla maailmaan putkahtaneille ylioppilastodistus oli varmempi tae työpaikasta tulevaisuudessa, kuin maisterintutkinto heidän Joensuun keskussairaalassa 2000-luvulla epiduraalin, ilokaasun ja vesisynnytyksien avulla elämään autetuille jälkeläisilleen.

Muistot, jotka olen näyttelyn kehystarinaan koonnut, eivät ole objektiivista historiankirjoitusta, ne ovat tuokiokuvia yhden yksityisen elämän varrelta. Ne kuvaavat tapahtumia ja tunteita sellaisina kuin ne muistan.

Toisaalta, ne voivat olla myös meille kaikille yhteisiä ja jaettuja. Myös monen muun kotiin tuli televisio 60-luvun alussa ja emmekä vain minä ja perheeni, vaan kuulemma myös Prinssi Phillip ja Kuningatar Elisabeth lapsineen istuivat nenä kiinni ruudussa Neil Armstrongin ottaessa ensimmäiset pienet askeleet kuun pinnalla.

Monessa suomalaisessa kodissa vanhemmat potkaisivat jokalauantaisen viikkosiivouksen jälkeen puhtaiksi puistellut matot nurkkaan, ja veivasivat hiki päässä foxia, tangoa ja valssia Lauantaitanssien tahdissa.

Moni teistäkin voi varmaan halutessaan sulkea silmänsä ja palauttaa oitis mieleensä koulun jälkeen postilaatikossa odottaneen uusimman Aku Ankan sivujen tuoreen painomusteen tuoksun ja hienoisen tahmeuden, joka jätti sormenpäät mustanpuhuviksi.

Ehkä muuallakin kuin meillä leivottiin lauantain lisäksi keskiviikkona pullaa, jota sitten Tupun, Hupun ja Lupun seikkailuihin sukeltaessa popsittiin, juoden palanpainikkeeksi litrakaupalla Ensio Hiltusen sekatavarakaupastaan toimittamaa kylmää täysmaitoa.

Muistoni voivat olla totta tai sitten ei – esimerkkinä tarinani alku: olen 100-prosenttisen varma, että olin Sillankorvan Raja-Karjalan kaupassa ostoksilla yksin. Olen aina vaalinut tuota muistikuvaa varhaisen pärjäämisen ja itsenäisyyteni osoituksena.

Kun luin tarinan äidilleni pari kuukautta sitten jyväskyläläisessä palvelutalossa, äiti sanoi: ”Oi Tuula, ihanasti kirjoitat, mutta et sinä kyllä siinä kaupassa yksin ollut. Minä seisoin ovella selkäsi takana. Enhän minä herran tähden kaksivuotiasta olisi itsekseen laskenut ostoksille, vaikka viereisessä talossa asuttiinkin. Kävit siellä kaupassa vasta sitten Kohisevankadulta kun olit jo neljä- tai viisivuotias ja Kimmokin oli jo syntynyt”.

Jalkakäytävätöntä matkaa Kohisevankadulta kaupalle on puolisentoista kilometriä. Niinpä, ajat olivat todella toisenlaiset.

Äidin kommentista huolimatta ajattelen, että verrattuna nykypäivään me saimme olla lapsia pitkään. Jos 1960-70-lukujen itäkauppala ei mikään lintukoto ollut, oli se kuitenkin monella tapaa yksinkertaisempi ja turvallisempi paikka kasvaa kuin tämän päivän monimutkainen, virtuaalinen ja tekoälyn rikastama maailmamme, jossa aikuiset vierittävät yksilönvapauden nimissä vastuitaan lapsilleen, eivätkä osaa yksissä tuumin päättää pitäisikö peruskoululaisilta kieltää kännyköiden käyttö koulutuntien aikana vai ei.

Meillä kaikilla ei onneksemme ollut kotona edes lankapuhelinta häiritsemässä keskittymistämme. Eikä meidän odotettu myöskään tekevän 10-vuotiaan kypsyydellä aikuistason elämänvalintoja vaikkapa koulun valinnaisaineiden suhteen. Valinnaisia ei ollut, saimme ihan vapaasti opiskella sen, mitä aikuiset katsoivat lapsille tarpeelliseksi oppia. Vääryyksiäkin toki tapahtui siinäkin maailmassa. Joku syrjäytyi, toista kiusattiin, kolmas oli vähän jukuripää tai haahuilija. Joka suvussa oli joku joka joi liikaa tai tuli hulluksi ja joutui Paiholaan. Vaikka avioerot olivat harvinaisia, nimellisesti ehjässä perheessä kasvaminen ei aina ollut onni. Vääryydet eivät kuitenkaan olleet useinkaan niin korostuneen julmia kuin tänä päivänä. Ketään ei ammuttu koulussa, josta joutui määräajaksi erotetuksi, jo siitä että sylkäisi opettajan pöydälle, ja sanoi että ui tuossa mutta älä huku.

Varallisuuserojakin oli, mutta ne eivät olleet niin jyrkkiä kuin merkkituotteita tulvivalla 2000-luvulla. Katsellessani viime viikolla itäkauppalan karttaa, tajusin, että itäkauppalan sillanpuoleinen pää oli ainakin meidän Kohisevankadulla ja Kehäkadulla asuvien silmissä jonkinlainen Kultahammasrannikko. Siellä olivat talot vähän isompia, osa tonteista rajautui Nurmesjärven rantaan ja pihaistutuksetkin olivat loistokkaampia pelargonioineen ja dahlioineen. Monet noiden talojen asukkaista ansaitsivatkin elantonsa usein korkeampaa koulutusta vaativissa kunnan viroissa tai toimissa.

Kohisevankadun hevosenkengällä ja sittemmin Kehäkadun ympyrällä asui sen sijaan enemmän käsillään toimeentulonsa hankkivaa työväkeä, heidän joukossaan myös karjalan evakoita. Sellaisia kuin minun isäni ja äitini, joista toinen oli käynyt neljä luokkaa kiertokoulua ja toinen kansakoulun ja kansanopiston. Näin minä sen muistan. Joku toinen voi muistaa toisin. Lapselle vanhempien varallisuuseroilla tai talojen koolla ei kuitenkaan ollut merkitystä kun yhteisön normit olivat jaetut ja ruokavalio ja kotiintuloajat kaikilla jotakuinkin samat. Yhteisö vahti, vartioi ja osasi sanoa ei. Itsemääräämisoikeuskaan ei tullut lapsille annettuna, se ja muut aikuisten oikeudet ansaittiin pikkuhijaa kasvamisen ja kypsymisen myötä. Ja siinä mukana lisääntyivät myös itsetuntoa kohottavat velvollisuudet. Leikkimään kerhoihin, harrastuksiin ja kavereille juoksimme tai sotkimme pyörällä ihan itse. Leluja oli vähän, mutta kadulla juostiin hippaa hiestyneinä iltapäivät neljään saakka, jolloin isät tulivat töistä ja liesillä kypsyvien kalasoppien ja makkarakastikkeiden toisiinsa sekoittuvat aromit kutsuivat koko yhteisön kotipesiinsä aterioimaan. Ruoan jälkeen saattoi vielä päästä hetkiseksi ulos jos läksyt oli tehty, mutta seitsemältä piti viimeistään olla kotona. Ennen iltauutisia iltapalat oli hotkittu nälkäisiin suihin. Valot sammuivat lastenhuoneista koulupäivinä uutisten jälkeen. Jossain vaiheessa himolukijat kuten minä keksivät taskulampun.

Voisin jatkaa, mutta ehkä lopetan tähän. Aloitin isästäni, ja häneen myös päätän. Isä rakensi taloja ja oli itsekin iso kuin talo. Vaikka rakentajuus oli suuri osa hänen identiteettiään, hän ei viimeisinä vuosinaan enää halunnutkaan muistella ainoastaan taloja ̶ joista jotkut oli jo purettu kuten Mikoniemen Urheilutalo, toiset pystyssä, kuten Nurmeksen ortodoksinen kirkko, Virastotalo, Turvevoimala tai vaikkapa monet omakotitalot esimerkiksi Kehäkadulla. Isä muisteli ihmisiä, joita oli rakastanut, ohikiitäviä tuokioita, joita oli heidän kanssaan elänyt, kaipuuta, jota oli tuntenut lapsiaan kohtaan ollessaan tiukempina aikoina viikot etäämpänä töissä. Omat muistelmansa hän päätti sanoihin: ”Kiitos hyvistä viikoista, jotka sain viettää teidän kaikkien kanssa”. Kun itse nuorena ylioppilaana vuonna 1978 läksin Nurmeksesta, luulin etten koskaan tulisi takaisin. Halusin myös unohtaa. Nolotti moni juttu. Suulas karjalainen isäkin joskus. Nuorella ihmisellä on halu mitätöidä entinen ja luoda itsensä tyhjästä. Palasin kuitenkin toistuvasti, lopulta pysyvästi.

Tänään näen, että muistoni – ja jopa niiden nolojen aktiivinen muistaminen ̶ tekevät minusta sen kuka olen. Tämän tajuaminen on täyttänyt minut syvällä kiitollisuudella menneitä sukupolvia ja sitä maailmaa kohtaan, jossa sain kasvaa viipyillen ja hitaasti, kuhunkin tuokioon rauhassa keskittyen. Aikuisen vastuuta ja päätöksenteon riesaa olen ehtinyt kantaa myöhemminkin. Tuosta säännönmukaisesta ja turvallisesti ennustettavana toistuvasta maailmasta ja sen muistoista ammennan edelleen voimaa elämääni. Toivottavasti te nautitte näyttelystä ja omat muistonne heräävät. Mikään ei olisi hienompaa kuin se, että tarinani virittäisivät myös teidät muistelemaan.

Jokainen elämä on muistamisen arvoinen.

Voi sitä Harria

Viime päivinä olen useasti ajatellut Harria. En ainoastaan sitä Sussexin herttua Harrya, vaan edesmenneen Mammani edesmennyttä kissaa. Hänkin oli nimeltään Harri, mikä on suomalainen versio Harrystä, kuten varmasti kaikki tiedätte.

Harri oli omapäinen tapaus. Kukaan ei oikein tiennyt, mistä hän oli alun perin tullut. Yhtenä kauniina aamuna hän vain ilmestyi Rajalan pihaan ja toisena katosi, vain loikkiakseen kolmantena takaisin tupaan. Reissumiesten sukua oli tuo mustanharmaan raidallinen kissanrotjake. Hän ilmeisesti myös jakoi meidän mielipiteemme Mamman sapuskoista. Hyviä olivat piirakat ja pyöröt, niitä kannatti tulla nauttimaan kauempaakin.

Lopulta sitten tapahtui sitten se väistämätön, ja Harri ei enää kolmantena päivänä palannut. Se suretti isoäitiäni suuresti.

Naapurin Harrykin on sukkuloinut edestakaisin jopa mannerten välillä. Toisessa paikassa näyttävät asiat aina olevan paremmin, olipa kyseessä sitten prinssi tai kollikissa.

Istuin ihan asiakseni tässä eräänä iltana TV:n ääreen ja tein jotain, mitä en ole tapanani pitänyt: katselin julkkishaastattelun alusta loppuun. Siinähän se, naapurinpojan näköinen punapäinen nököhammas vastaili kiltisti ja ainakin päällisin puolin rehellisen oloisesti hänelle esitettyihin kiperiin kysymyksiin.

Samat huolet tuntuivanuorella miehellä olevan kuin kenellä tahansa mattimeikäläisellä: isoveljen kanssa menevät keskusteluyritykset käsirysyksi, löyhäsuisesta äitipuolesta on jatkuvasti harmia, isä sen sijaan ei puhu eikä pussaa, liian nuorena kuollutta äitiä on edelleen ikävä ja rakastetut isovanhemmatkin ovat jääneet lopulta kuitenkin etäisiksi. Itseksi tullakseen kotoa oli lähdettävä vasta hankitun rouvan kanssa ovet paukkuen ihan Amerikkaan asti. Aavistelen yhdeksi syyksi, että useampaa vahvatahtoista emäntää ei sovi samaan talouteen, niin palatsi kuin asuntona olisikin.

Lisäksi, kuten monen muun, myös Harryn perheessä kaikki taitavat itsepäisesti odottaa anteeksipyyntöä toisiltaan ja kun sitä ei kuulu ovat paluutiet yhtä ummessa kuin tiheikkö Ruususen linnan ympärillä. Siinä he pyörivät salamavalojen räpsyessä itse kukin oman yksityisen ikävänsä ympärillä. Onneksi eksoottinen ja kaunis, silmät palatsin ulkopuoliselle elämälle avannut vaimokulta on kuitenkin alati uskollisena Harry vierellä ja omat pienet lapsukaiset rutisteltavina.

En tiedä liekö Harry lähtiessään ajatellut, että tulisi joskus vielä takaisin taakseen jättämiensä lihapatojen äärelle, kuten Harri-kissa toistuvasti palasi Mammani piirakoita ja jänispaistia syömään seikkailun vierailla veräjillä osoittautuessa vesiperäksi. Ainakaan se mahdollisuus ei näytä hänelle nyt yhtä helpolta kuin kissalle, jota varten isoäitini auliisti iltaisin laittoi maitokupin oven viereen silloinkin, kun tästä ei päivällä näkynyt vilaustakaan.

Mietin erityisesti anteeksipyytämisen ja -antamisen teemaa, joka nousi esiin haastattelusta. Se kolahti minuun kovin omakohtaisesti. Onhan se mahdottoman loukkaavaa, jos on annettava jollekin anteeksi jotain mikä on itseä pohjamutia myöten satuttanut, mutta mitä tuo toinen ei ole edes tajunnut tehneensä, saati sitten suostu pyytämään anteeksi.

Pahahan se on toki toisen myös anteeksi pyytää, jos ei ymmärrä mitä on rikkonut. Toisen taas lienee vielä vaikeampaa antaa anteeksi, jos hänen yritystään ei anteeksipyynnöllä siunata.

Aikamoinen umpikuja, eikö vain. Eikä yhtään auta, vaikka omistaisi talon vuoren rinteessä meren rannalla, olisi yllin kyllin maallista mammonaa ja Netflix-sopimuksia, tallissa Tesla ja ranteessa Rolex.

Kysymys on nähdyksi tulemisesta. Ilman kokemusta siitä, että olemme eläviä ja tosia rakkaidemme silmissä emme koe olevamme yhtään mitään, olimmepa sitten potan täyttäjiä tai tyhjentäjiä. Sydämemme huutaa hiljaa: Näetkö sinä minut, veljesi, sisaresi, näetkö minun tuskani ̶ sillä jos sinä näet minut, voin minäkin uskaltaa nähdä sinut ja sinun kipusi.

​ Useimmiten juuri nähdyksi tulemisen hetkellä tapahtuu se ihme, että molemmat osapuolet unohtavat itsensä ja sen, mistä oikeastaan alun perin kinasteltiin, riideltiin tai tapeltiin.

Viha menettää voimansa, sillä rakkaus ja anteeksianto asuvat nähdyksi tulemisessa ja yhteydessä toiseen. Ilman niitä kuihdumme janoon veden äärelle kuten Narcissos, jolle toisen katseen ja nähdyksi tulemisen korvasi oma heijastus veden pettävässä kalvossa.

Kuka katsoo ensin avoimin ja näkevin silmin?

Loitsijan lapsenlapsi

Tänään ei puhuta kanoista. Vuoden ajan hauduttelemani sukukronikka ”Shemeikasta Pöppöseen, Ukko Gauroista Garciaan – Nurmeksen Kainulaisten tarina Aunuksesta Azcapotzalcoon” on lopultakin valmis. Ennen joulua laitoin korjausvedoksen esilukijoille. Olin jo aiemminkin jo ollut sukututkimuksesta kiinnostunut, mutta isäni lähtö tuon ilmaisiin syksyllä 2021 sysäsi projektin liikkeelle. Tässä teille vähän maistiaisia.

​ Olen jo aiemmin kertonut, että äitini suku on yksi Lipinlahden varhaisista asuttajasuvuista. Suvun omistamasta kantatilasta irrotettiin ensin kolme tilaa, jotka sitten pikkuhiljaa jaettiin kymmenkuntaan pienempään osaan. Lipinsaaresta tulleista esi-isistäni muistuttavat edelleen paikannimet kuten Honkalan suora ja Honkalanjoki.

Äitini on kymmenlapsisen perheen toiseksi vanhin tytär pitkässä nuorempien poikien sukupolviketjussa. Maaomistuksia ei hänen esi-isillään ole Lipinlahdella ollut viimeistään sen jälkeen, kun Pekkala myytiin Lipinlahden koulun paikaksi pitkälti toistasataa vuotta sitten.

Isäni Nestori oli omien sanojensa mukaan pakolainen luovutetusta Karjalasta. Yksi niistä 500 000 asutetusta, joiden oli lähdettävä yön selkään pelkkä paita päällään, kun Neuvostoliitto näytti todelliset kasvonsa marraskuussa 1939.

Tarinan mukaan isän äidiltä jäivät leivät liinan alle kohoamaan, kun hän kaappasi kolme pientä poikaansa ja tuvan ovensuussa riippuneen perintöristin mukaansa syöksyessään Suojärven Annantehtaan kodistaan kohti emämaata.

Vanhin pojista hiihti jo itse, keskimmäinen roikkui isänsä selässä ja nuorinta, kuusivuotiasta isääni isoäitini työnsi vesikelkassa. Takana paloi Annantehtaan silta.

Takaisin kotiin perhe pääsi luvan perästä välirauhan aikaan. Jatkosodan jälkeen heidän oli luovuttava kodistaan lopullisesti ja asetuttava pysyvästi Pohjois-Karjalan Höljäkkään, jonne he raivasivat kylmän tilan asuttavakseen. Rajalassa katseet suunnattiin vuosikausiksi ainoastaan eteenpäin.

Menneistä puhuminen ei lapsuudessani ollut kovin suotavaa. Tietääkseni isovanhempani eivät edes tunteneet taustaansa omia isovanhempiaan pidemmälle. Isäni isän isä Juho ja hänen isänsä Ukko Gauroi olivat Suojärvellä ”ruotseja” eli luterilaisia, muualta tulleita. Mistä he olivat tulleet, sitä eivät isäni ja hänen vanhempansa tienneet.

Isäni äidin isästä tiedettiin vähän enemmän ̶ hänestä oli jopa valokuva. Iivana Danilanpoika oli ollut talollinen, kyläseppä ja kauppias Huttulassa Hantsakanniemellä. Huttulassa myös isoäitini syntyi ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa.

Isoäitini äidinpuoleinen isoisä Lari Karhunen sen sijaan oli maaton suutari ja räätäli. ”Semmoin mies oli se miun ukki, populi, osasi tehä kengät ja vuatteet”, sanoi isoäitini Martta. Jelena-äitinsä äidin puoleisesta suvusta ei isoäitini tiennyt kertoa enempää.

Kiitos laajan Suojärven ja Karjalan sukuja koskevan sukututkimusprojektin ja sen myötä digitoitujen tietojen, olen näissä asioissa heitä viisaampi. Tiedän isänisäni esi-isien olevan lähtöisin Kiteen Juurikkajärven ja Potoskavaaran pontikkapitäjistä. Sieltä he 1700-luvulla siirtyivät marmorikaivoksistaan kuuluun Ruskealaan ja siellä Ruisselän kylään.

Suojärven Karatsalmelle Kainulaiset muuttivat 1800-luvun alkupuolella, jossa alkuun työskentelivät ruukinrenkeinä Annantehtaalle perustetussa rautaruukissa. Ruukin lopetettua toimintansa 1900-luvun alussa he siirtyivät malminnostosta metsäyhtiöiden palvelukseen ja hankkivat elantonsa metsänvartijoina, uitto- ja metsämiehinä.

Kainulaiset olivat kaikki myös taitavia ”puumiehiä” ja kirkonrakentajia, joiden työn jälki näkyi muun muassa Suojärven ja Varpakylän sittemmin sodan melskeissä tuhoutuneiden kirkkojen rakenteissa ja koristeluissa.

Tiedän nyt myös isoäitini isän, seppä Iivana Danilanpojan olleen Hantsakanniemellä jo 1700-luvun Isojaon aikaan asuneen Ukko Pöpön jälkeläinen. Ukko Pöppö oli aikanaan kuulu kaskeaja ja voimauros.

Iivana Danilanpoika oli iloinen, nuorten ihmisten parissa viihtyvä toimen mies, joka veljiensä kanssa rakensi Huttulaan koulutalon. Koulussa ehdittiin opiskella puolenkymmentä vuotta venäjänkielisten opettajien johdolla ennen Venäjän vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä.

Iivanan äiti Darja Pedrintytär taisi edelleen muinaiset itkuvirret ja saatteli perinteisin säkein pojantyttärensä (minun isoäitini) miehelään vuonna 1927.

isoäitini äidin, Jelenan, isä paljastui aviottomana syntyneen Mihail Bogdanovin pojaksi, suutari Lari Karhusen tausta jää minulta edelleen hämärän peittoon. Hänen tyttärensä Jelena sen sijaan paljastui vesaksi, joka versoi maineeltaan suuremmasta sukupuusta.

Isomummo Jelenan isoäidin isoäiti oli nimittäin Jeudokia Shemeikka, n. 1721 ̶ 1810 Suistamon Muuannossa eläneen loitsija Filip Semenipoika Shemeikan tytär. Loitsija Filipin, tai Hilipan kuten häntä Karjalassa kutsuttiin, isoisän isä oli Aunuksesta tullut myyttinen Tuli-Lapin kävijä ja suurtietäjä Miihkali Hoshkonen.

Jeudokian veljiä puolestaan olivat runonlaulajat ja peuravirsien taitajat Jaakko ja Iivana Shemeikka. Heidän luokseen Shemeikan sukukylään tultiin matkojen takaa apua ja viisautta hakemaan. Myös Jaakon ja Iivanan pojanpojat, Jehkin Iivana ja Pedri (vanh.) Iivananpoika Shemeikka, olivat aikanaan maankuuluja.

Ensimmäinen heistä kiersi Suomen turuilla ja toreilla rakastettuna sadunkertojana. Jälkimmäistä pidettiin yleisesti kalevalaisuuden symbolina, jota Inha ja Sailo kuvasivat ja jolta itse Sibelius haki innoitusta Karelia-sarjansa sävellystyöhön.

Shemeikat tunnettiinkin Salmin kihlakunnan parhaana laulajasukuna ja runojen ja kansanperinteen kerääjät tallensivat näiltä Hilipan pojilta ja tyttäriltä kymmeniä runoja ja alkuloitsuja, yksin Pedri Shemeikalta kuutisenkymmentä.

Jeudokiamummon laulutaidoista ei ole tietoa, eikä omalla isälläni ollut nuottikorvaa ollenkaan. Iso ja raamikas hän oli ja eli vanhaksi, kuten tekivät myös koostaan ja pitkästä iästään kuulut muinaiset Shemeikat. Eivät tosin pieniä ja vaivaisia olleet voimiltaan karhumaiset Pöppösetkään.

Runoja suvussamme on ennen minua rustaillut tietämäni mukaan kuitenkin ainoastaan isäni Sergei-isä, jonka esi-isät ovat Kiteen pontikkapitäjistä, eivät Aunuksen Karjalasta.

Olen aina ylpeästi pitänyt itseäni kirvesmiehen tyttärenä, eikä se tunne näiden löytöjen jälkeen muuksi muutu. Sen lisäksi, että olen puumiesten poikien sukua, olen näköjään kuitenkin myös loitsijan tyttären tyttären tyttären tyttären tyttären tyttären pojantytär.

Mieleeni hiipii muisto takavuosilta, kun psykoterapeuttikoulutuksessa ollessani kohautin lukupiiriäni assosioimalla, että muinaisina aikoina ympyrässämme istujia taisivat vastata loitsijat, tietäjät ja shamaanit.

Tuumasin, että kun me tässä nyt nykytieteen valossa työstämme tietoista ja tiedostamatonta, he toimivat omana aikanaan elävänä siltana näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Sekin meillä mielestäni oli yhteistä, että myös tietäjien luokse mentiin hakemaan apua ja lohtua elämän vaikeissa paikoissa.

Silloin nauroimme huomiolleni, vaan eipäs se oikeastaan kauas osunutkaan tuo pilailumielessä heitetty havainto.

Ainakaan omalla kohdallani.