Odotusta ennen joulua

Viimeinen muuttolintumme, tyttären anoppi Atzcapotzalcosta hyppäsi eilen Helsinki-Vantaan kentällä lentokoneeseen ja lähti Madridin kautta kohti Mexico Cityä. Tytär miehineen kaitsi syksyn mittaan potralla poikavauvalla kasvaneen pesueensa kokoon ja lähti Bulgariaan joulun viettoon. Tampereen tytär potee suvussamme väistyvästi perinnöllisenä ilmenevää joulukauhua ja Australian tytär on tällä haavaa Intiassa.

Kun joutsenetkin jo ovat aikaa sitten kadonneet maisemista, tulee rannoillamme tänä jouluna olemaan harvinaisen rauhallista. Mitä nyt Savonmaan lapsukaiset ja Helsingin setä täällä pyörähtänevät talven tuoksua nuuhkimassa.

Minulle sanoi lääkäri viime viikolla, että noilla nivelillä talvet kannattaisi viettää jossain kuivassa ja lämpimässä paikassa, esimerkiksi Australiassa. Matkasta ei kuitenkaan saisi omavastuun ylittävältä osalta KELA-korvausta, vaikka se lääkärin määräämä olisikin. Niinpä minä siis edelleen jatkan kärvistelyä takan ääressä lampaanvillakynsikkäisiin, villasukkiin ja -takkiin tiiviisti kääriytyneenä.

Jo kuukausia olen tuttuun tapaani vannonut ja vakuuttanut, että kinkkua ei meille tule ja jouluhössötykseen en osallistu. Mies paketoi viime viikolla kiltisti lahjat ja hymyili viistosti synkkää yksinpuheluani kuunnellessaan. Ja niinhän siinä tietysti taas kävi, aivan samoin kuin kaikkina muinakin vuosina. Tänä vuonna tosin sillä erotuksella, että lanttu-, porkkana-, ja naurislaatikot on aloitettu jo keväällä siemenestä. En millään malttanut pitää näppejäni irti perinneruoista, kun olen ensi kertaa elämässäni ainekset niihin omassa puutarhassani kasvattanut. Eilen osallistuin kansallisiin sähkönsäästötalkoisiin lämmittämällä puu-uunin, jossa hauduttelin juurekset pikkuhiljaa kypsiksi. Illalla soseutin ne valmiiksi ja tänä päivänä paistoin hikipäässä laatikoita Niitä tulikin koko uunin täydeltä. Illan tullen talo tuoksui niin kovasti joululle, että jopa minunlaiseni joulua vieroksuva hapannaama alkoi väkisinkin löytää sisäisen lapsensa. Menin hetki sitten jopa niin pitkälle, että lupasin miehelle, että jos sinä sen kinkun nyt aivan välttämättä haluat, niin minä paistan sen aattoyönä ruiskuoressa. Ilmeisesti alan tosiaan taas kerran pehmetä, laitoinhan jo ensimmäiset joulutontutkin olohuoneen pöydälle. Vuosi vuodelta ne näyttävät yhä enemmän näköiskuvilta minusta ja miehestä.

Joululahjat hankimme jo alkusyksystä, joten niiden perässä ei onneksi tarvitse enää juosta. Vähän jännittää, miten perhe niihin suhtautuu. Saavat näet kaikki samanlaisen paketin vauvasta vaariin. Se voisi muuten olla hyvä idea myös tulevina vuosina. On paljon helpompi muistaa mitä kukin viimeksi sai, jos aina kaikille olisi sama paketti.

Kanalassa joulun odotuksella, adventilla ja sinivalkoisilla itsenäisyyskynttilöillä ei liene Fjodorille ja rouville suurta merkitystä. Kun aamulla tulee puuro, päivällä satunnaisesti herkkuja ja illalla popsitaan viljaa, se riittää heille. Yöt he kasvavista kanankakkamääristä päätellen käyttävät aktiiviseen luovaan työhön. Kalju Talvikki, joka ei enää ole kalju, sai viime viikolla uusin sulin koristettuun päähänsä, että se haluaa tulla äidiksi. Kaksi päivää se istui hievahtamatta yhden puisen ja toisen itse pusaamansa munan päällä. Yleensä Talvikki on kovin arka kosketukselle, mutta nyt sitä sai vaikka kutitella, eikä se hievahtanut piiruakaan pesältä.

Mietimme mitä tehdä. Toki kanalassa on lämmitys, mutta sitä ei ollut tarkoitus pitää tipujen vaatimassa lämpötilassa tammikuun paukkupakkasilla. Aikuisille horniolaisille kun riittää, ettei vesi kupissa jäädy.

Lopulta päätimme siirtää pesää varovasti suojaisampaan nurkkaan kanalassa. Jos Talvikki ei silloin innostuisi hyppäämään pois pesältä, niin sitten olisi tosi kyseessä ja pitäisi ryhtyä miettimään lastenhuoneen eristämistä tulevalle perilliselle.

Suureksi helpotukseksemme Talvikki päätti kuin päättikin lähteä liikkeelle tarttuessamme pesään. Sen kummemmin surematta se näytti unohtavan oitis munassa uinuvan alkion, hyppäsi viereiseen kylpypaljuun ja alkoi pontevasti peseytyä ensimmäisen kerran kahteen päivään. Ruokakin näytti maistuvan pätkäpaaston jälkeen.

Me olimme tyytyväisiä. Joulunlapsi kanalassa olisi ollut suurehko lämpötaloudellinen ongelma.

Viisaampaa olisi edelleen harjoittaa tarkkaa perhesuunnittelua ja jatkaa Ginnungagapin kanojen sukua lähempänä pääsiäistä.

Enemmän Valoa

”Enemmän valoa” ovat sanat, jotka vuosien saatossa on istutettu yhtä lailla Johann Wolfgang von Goethen kuin Aleksis Kiven suuhun. Tarinan mukaan kumpikin olisi tahollaan hieman ennen viimeisen esiripun laskua huokaissut kuuluvasti nämä kaksi sanaa, ensimmäinen saksaksi ja toinen selvällä suomen kielellä.

Kun katson ulos ikkunasta ei tarvitse paljoa miettiä, miksi nämä sanat tulevat mieleeni joka vuosi marraskuisen hämärän hiipiessä Pohjois-Karjalaisen maiseman ylle.

Marraskuussa valo alkaa vaivihkaa kadota. Lankamaailmasta vihertävinä tilatut villapaitalangat näyttävät hehkulampun kelmeässä loisteessa tyystin harmailta, vaikka kaihi silmissä onkin lääkärin mukaan vasta aluillaan.

Valjulta näyttää myös oma naamataulu kylpyhuoneen peilissä. Kesän armeliaasta rusketuksesta on vain hauras muisto jäljellä. Mieltä virkistääkseni sytyttelen kynttilöitä ja virittelen valopisteitä ympäri taloa. Niistä huolimatta pimeys hiipii nurkista hyhmäisenä kuin Ankeuttajat Harry Potter -kirjoissa.

Eilen avasimme miehen kanssa Googlemapsin olohuoneen 75-tuumaiseen televisioon ja virittelimme tyttären vanhoja Meksikon osoitteita kartalle. Oli mukava kävellä Onnenkaupan (Tienda la Fortuna) edessä Morelos-kadulla Atzcpotzalcossa ja miettiä onko lapsenlapsieni toinen ukki mahdollisesti ollut kuvaa otettaessa kauppansa tiskin takana.

Sitten suhahdimme digitaalisesti tyttären anopin kotikadulle parin korttelin päähän pähkäilemään talon kapeaa korkeutta ja taivaan syvää sineä. Matka päättyi isomummovainaan talon eteen Tlalnepantlaan. Siinä tovi muisteltiin mummon pihalla asuvia taistelukukkoja ja papukaijaa, joka oli nimeltään Cotorro eli suomeksi Lörppö, vaikka ei koskaan sanonut sanaakaan. Samalla tulvahtivat kutsumatta mieleen valo valtameren yllä Puerto Escondidossa Oaxacassa ja aallot, jotka kutittivat varpaita Meksikon lahdella Meridassa keväällä 2019. Upeaa koboltin sineä Campechen kattojen yllä emme tule koskaan unohtamaan, se on varma.

Silloin tuumasimme, että jatkossa vietetään pimeä vuoden aika Meksikossa ja Nurmeksessa nautitaan rusinat pullasta: keväät, kesät ja alkusyksyt. Vaan toisin kävi. Korona muutti maailmanjärjestystä ja tytär perheineen palasi Suomeen. Myös lentoliput kallistuivat ja mahdollisuus reissaamiseen tuli työläämmäksi.

Nyt sitten pidetään hämärän hyssyä Pielisen rannalla ja odotellaan helmikuun alkua. Pimein hetki on siinä joulun jälkeen. Silloin siirrymme Technicolorista mustavalkoiseen ja luonnossa vallitsevat värien sijaan kaikki harmaan eri sävyt. Valoisampina päivinä, joita on niukalti, ne toki saattavat olla aavistuksen ruusuun tai liilaan taittuvia.

Maa on valkoista, taivas tasaisen harmaa, puut ja pensaat kaikkea siltä väliltä. Ainoastaan rannassa nyyköttävä vanha venevaja taistelee uhmakkaan punaisena ympäröivää harmautta vastaan. Siksi sitä ei ole tohdittu purkaa, vaikka se onkin jo puoliksi lyyhistynyt Pielisen syliin. Sitäkin huikeammalta tuntuu helmikuun aurinko, kun se lopulta valaisee maan ja palauttaa taivaalle saman sinisen värin, jonka kaikki lapset osaavat värityskirjaansa kirjoa.

Ensin on kuitenkin edessä kolme kuukautta tasaista harmautta lusittavana. Mikäs meillä ihmisillä, meillä on googlemaps, muistot ja valokuvat. Niiden myötä meillä on myös toivo ja tietoisuus tulevasta. Mutta entäpä kanaparat, jotka eivät tiedä kuluvaa hetkeä kummemmasta? Niiltä on kadonnut valo pysyvästi.

Mies on koettanut parhaansa mukaan pitää pienet ystävämme järjissään ja viritellyt (toim.huom. asentajan avustamana) kanalaan jo kesällä kunnon valaistusjärjestelmän. Näppäränä keksijäluonteena hän toteutti sen veljensä kesämökin, Joutenolon vanhoista 1980-lukulaisista ulkovalopylvään raadoista ja kahdesta auton lämmityksestä tutusta ajastinkellosta.

Aamuviideltä, kun me vielä unisina käännämme vuoteissamme kylkeä, syttyy ensimmäinen lempeä herättelyvalo kanalan seinälle. Tunnin päästä laukeaa päälle kirkkaampi ja aktivoivampi lamppu.

Hyvällä tuurilla kalpea luonnonvalo kurkistaa ikkunasta hetkisen kymmenen ja kolmen välissä. Neljältä taas alkavat tuikut pikkuhiljaa himmetä sammuakseen itsekseen viiden tienoossa kokonaan. Silloin Fjodor ja rouvat ovat jo yleensä orrella sukimassa sulkiaan, ja me nautimme ilta-ateriaamme keittiön pöydän ääressä.

Talvi on rutiinien kulta-aikaa.

Elämän koreus

Sulkasato vei Fjodorista puhdin. Kun pyrstökin sen suureksi häpeäksi tyystin putosi, uljaasta kiekujasta ja uteliaasta kuikoilijasta sukeutui seinivieriä pitkin luihuileva laiha rääpäle, jota pieniä pitkäkaulaisia punkkareita muistuttava rouvalauma seuraili vaitonaisena.

Kesäisen rupattelevan kotkottelun jälkeen kanalan pysähtynyt kuolemanhiljaisuus oli suorastaan ahdistava. Kun edes ruoka ei enää näyttänyt kenellekään maistuvan, olimme jo niin huolissamme, että alistimme kiinni saamamme rouvat tarkempaan syyniin.

Kun tarkastuksessa löytyi yksi vipeltävä väive ja muutama iljettävä munarypäs kahden rouvan harventuneiden pershöyhenten ja niskasulkien alta, kanat ja kanala joutuivat alistumaan kahdesti toistettuun pyretriinikäsittelyyn.

Satuin onnekseni olemaan Kouvolassa lapsenlapsia laskemassa (joita on nyt sitten pienimmän pojan synnyttyä viisi), kun ensimmäisen ruiskutuksen toteutti mies. Vanhan sanonnan mukaan lapsen kasvatukseen tarvitaan koko kylä. Sama viisaus näyttää pätevän myös kanoihin.

Yrittäkääpä vain yksin ottaa räpiköivää kukkoa kiinni ja varoa sen kannuksia, roikottaa reilusti kolme- tai nelikiloista ja lihaksikasta otusta alassuin, suojata sen päätä ja silmiä, ja samalla ruiskuttaa hyönteistuhoa auki levitettyjen siipi- ja perssulkien alle.

Tehtävä olisi mahdoton Tom Cruisellekin.

Mies saikin onnekseen jälleen kerran apua naapurista, josta vanhaisäntä tuli pitelemään pakoon pyrkiviä potilaita paikoillaan, emäntä suojaamaan niiden päätä myrkkysuihkauksilta, ja mies ruiskutteli hajusteet kanoille kainaloihin. Kunhan ensin olivat yhdessä juosseet yksitellen koko porukan kiinni.

Toisen ruiskutuksen teimme kaksin ja se sujuikin jo kuin ammattilaisilta. Orrella istuvaa kanaa kintuista, pikainen kipaisu viereiseen hoitohuoneeseen, nuppi ja nokka alaspäin, käsi (kanan) silmien eteen, siivet auki ja suihkaus.

Ötökät näyttivät jo hävinneen ja saatoimme rauhoittua. Kun sulkasatokin alkoi pikkuhiljaa väistyä ja uudet kynät puskivat piikikkäinä paljaiksi käyneistä kauloista, kanojen mieliala alkoi selvästi virkistyä. Puurokupille tuli jo enemmän asiaa ja ajoin kanalasta kuului jo pienoista, tosin vielä vaimeaa, puheen pulputusta.

Lopulta sitten tuli se päivä, kun Fjodorin mieskunto palasi ja kahden kuukauden selibaatti päättyi. Ensimmäinen täydellisen soikea, kermanvaalea muna tupsahti pesään lokakuun viimeisen viikon alussa, ja siitä lähtien tahti on ollut yksi, yksissä tuumin tikistetty, muna per päivä. Sulkien alla kasvaa tätä nykyä niin tiivis höyhenpeite, että talvi ja paukkupakkaset voivat rauhassa tulla vieraaksemme.

Kanalassa on lämmin. Mies asensi sinne lokakuun alussa karjasuojiin tarkoitetun ylläpitolämmittimen, ruuvasi kattoon pari lämpölamppua, ja tiivisti ovet ja ikkunanraot. Eilen satoi ensilumen. Avasimme kanalan luukun, että rouvat pääsisivät ihmettelemään valkoisenhärmeistä maanpintaa.

Kuten aina, Fjodor piipahti ensimmäisenä tarkastamaan olosuhteet pihalla. Tällä kertaa, sen sijaan, että olisi jäänyt tapansa mukaan kuopsuttelemaan katoksen alla olevaa kylpyhiekkaa, se palasi pikajuoksua takaisin sisälle.

Seurasin kahvikuppi kädessä keittiön ikkunalle sijoitetusta tabletista valvontakameran kuvaa, joka todisti, kuinka Fjodor kauhistuneena kerta toisensa jälkeen puisteli höyheniään ja marmatteli suureen ääneen rouvilleen, että älkää vain missään ihmeessä astuko tuosta ovesta ulos, orrelle siitä ja äkkiä, hopi hopi.

Meillä tosiaan on nyt lopultakin se talon Wifi-verkkoon kytketty valvontakamera kanalan seinällä. Siitä on mukava päivän mittaan seurata ja kuulostella, mitä kanalassa kulloinkin tapahtuu.

Ja tapahtuuhan siellä, katosta roikkuvat virikekaalit saavat kyytiä, orren alla kylvetään yhdessä hiekassa ja tuhkassa, kukko hoitaa toimensa tarmokkaasti, aterioidaan ja kuopsutellaan.

Kaikkein onnellisimmiltä rouvat näyttävät, kun syksyisen aamupäivän valo kohdistuu ikkunan eteen sijoitettuihin loiviin tikkaisiin, joiden askelmille ne ovat yksissä tuumin asettuneet nyppimään höyheniään. Puhtaus on puoli ruokaa ja entiseen loistoonsa palanneelle kukolle pyrstön koreus ja kaulan komeus ainakin kaksi kolmannesta. PS. Valvontakamerasta vielä sen verran, että aika hauskaa on myös se, että kanat kulkevat sen myötä mukana reaaliajassa myös omassa kännykässä. Junassa tosin kannattaa pitää äänet hiljaisella, mikäli ajankulukseen katselee rouvien touhuilua, muutoin voi saada oudoksuvia katseita osakseen.

Nimim. ”Kokemuksesta oppinut”.