Alussa oli muna

Alkukesän satoi. Kanat kyyhöttivät kosteanoloisessa kesäpesässään. Kalju kana sai kyytiä kateellisilta siskoiltaan, kun osoittautui, että kaljuus johtui pitkälti siitä, kuinka paljon kukko sitä rakastaa.

Jokaisella rouvalla on oma erityisluonteensa. Pouta on hieman salakavala, nokkava eukko, joka käy ajoittain Talvikkiin käsiksi. Pippuri on yhtä tasaisen kipakka kuin nimensä. Jos Talvikki olisi ihminen, psykologina sanoisin hänen olevan hieman hermostunutta, neuroottista laatua. Tosin vaivalle on selvät syynsä, elämä kukon intohimon ja siskojen kateuden ristitulessa ei liene aina aivan helppoa.

Helmi, jota myös Lempi-rouvaksi välistä erheellisesti kutsutaan, on miehen mielestä aivan kuin minä, kun kaakottaa kukkorukalle koko ajan. Sanomattakin lienee selvää, että olen asiasta eri mieltä.

Musta Sade on yksinäinen susi, itsenäinen eläjä, joka laatii omat lakinsa. Nukkuukin mielellään erillään muista, jos se suinkin on mahdollista. Hän on myös yleensä se, jota pisimpään saa odottaa takaisin kanalaan päivän vapaan retkeilyn päättyessä tai se, jota miehissä metsästetään tattaripuskasta. Toisaalta Sade on myös lempeä sielu, antaa ihmisen ottaa syliin ja rapsutella höyheniään.

Fjodor on Fjodor. Nuori kukko, joka astelee ylväästi laumansa edellä ja hämmentyy jos, ja kun, itsepäiset rouvat eivät aina tottele sen auliisti matalalla äänellä jakelemiaan neuvoja ja ohjeita. Kohteliaskin hän on, antaa rouville ruokaa ja ottaa itse vasta kun kaikki emäntäiset ovat saaneet herkkupaloja syödäkseen. ​

Muniminen on kanalassamme aina kova yhteisponnistus, joka taatusti kuuluu Rantalasta Kivelään, ja tuulista riippuen mahdollisesti jopa Aatamilan pelloille saakka.

Kun joku rouvista asettuu munintapesään, alkaa armoton kaakotus. Kaikki rouvat osallistuvat synnytystalkoisiin kannustushuudoin. Lopulta seuraa hetken kestävä syvä hiljaisuus, jonka jälkeen Fjodor loilottaa kuin viimeistä päivää: ”Poika tuli, tuokaa sikarit, tarjotkaa kaikille ryyppy viinaa…!”

Siltä se ainakin ihmiskorviin kuulostaa. Kanat yhtyvät syntymän riemua juhlivaan moniääniseen kuoroon, jonka sointi ei lakkaa ennen kuin astelen munintapesän äärelle, poimin käteeni pienen pyöreän - tai mikäli asialla on ollut Talvikki, pitkänomaisen ja soukan­­­ - 40-grammaisen vaaleanrusehtavan munan, kumarran syvään ja lausun kunnioittavasti ”Kiitos hyvät rouvat ja Fjodor päivän työstä”.

Tosin viime aikoina, sen jälkeen, kun kanoille on kanalan lisäksi auennut oikeus vapaaseen liikkumiseen piha-alueella, munia on saattanut löytyä myös viereisen rakennuksen seinustalla kasvavan ruttojuuren alta. ​ Ruoan kallistumisesta puhutaan vakavasti. Niille, jotka suunnittelevat kotikanalan perustamista taloudellisessa hyötymismielessä seuraa varoituksen sana. Olemme laskeneet, että tällä tahdilla, siis 2 ̶ 3 munaa päivässä, meiltä menee vielä tovi ennen kuin pääsemme perustamiskustannuksista edes omillemme.

Laskujeni mukaan tarvitsemme vielä ainakin 930 munaa ennen kuin olemme edes euron kappalehinnassa. Kanat eivät ole ilmaisia, rehut ja pehkut maksavat, kanalan rakennuskustannukset paisuvat sitä mukaa, kun talvikanalaa ja sen komentokeskusta kehitetään. ​ Toisaalta, on niitä hullumpiakin harrastuksia, niin kuin vaikka ratamoottoripyöräily, kaljakellunta tai vesijetillä ajelu. Jotkut maksavat maltaita joogaretriiteistä, jotkut muhkeita summia maltaista vuosikertaviskiksi tislattuna.

Me istumme kanalan edessä ajatuksiamme selvittelemässä. Katselemme Fjodorin tepastelua ja kanarouvien touhotusta niiden kuopsuttaessa maasta matoja ja voikukan lehtiä, tai yhteiskylpyjä auringonkilossa syysleimupenkin varjossa Mustilan hortensian alla. Siellä ovat istuskelleet pikkuiset tyttärenpojat Siilinjärveltä, hetken aikaa aivan yhtä seestyneinä kuin miehen Helsingissä asuva veli, joka alkuun väitti, että kanat haisevat.

No, rehellisesti sanottuna, kosteina päivinä kanalassa on oma luonteikas arominsa. Ruusupensas tosin pitää juurilleen kannetuista käytetyistä pehkuista.

Joten kaikessa on siis puolensa.

Kevättalvella Kopraksessa

”Lampaita” sanoin hiljaa eräänä pimeänä maaliskuisena iltana. ”Ei herran tähden. Vain kuolleen ruumiini ylitse. Nehän paskoo joka paikkaan”, tuhahti mies lehtensä takaa. ”Kanoja sitten”, jupisin itsekseni. ​ Keskustelu jatkui huhtikuun alun aurinkoisina päivinä. Toukokuuhun mennessä mies oli puhuttu ympäri. Lupasi rakentaa kesäkanalan, jos hankkisin tarpeet. Tein työtä käskettyä. Pihalle kohosi komea katos, mutta kanat olivat kiven alla. Saatavilla olevat olivat maineeltaan arveluttavia. ”Saat pestä kananperseitä koko kesän ja poimia öttiäisiä sulista vielä syksylläkin”, sanoi kokenut tuttava.

Facebookista löytyi yhteisö: Eläköön maatiaiskana! Oli iittiläistä, tyrnäväläistä, alholaista, piikkiöläistä ja kiuruvetistä kantaa. Kaikki pienkanalat tuntuivat kuitenkin olevan kovin kaukana tai hautomiset epäonnistuneet tänä keväänä. Ehkä kanojaan rakastavat tipumammat eivät raaskineet luopua lemmikkinuorikoistaan. Lopulta löysimme hornionkanan. ​

”Haa, hornankana”, sanoi Tampereella informaatiotieteitä opiskeleva täysi-ikäinen tytär. ”Se sopii teille”. Lähimmät horniolaiset löytyivät Vuonislahdelta, jossa Kettusen Erkki on niitä kasvatellut vaimonsa kanssa jo vuosikymmenten ajan.

Teimme toukokuun puolessa välissä toivioretken Erkin ja Birgitin luokse. Mies tutkaili vahvan kanalan rakenteita, valokatteita ja verkotuksien maaupotuksia, Minä silmäilin hyväluontoisen näköisiä mustan- ja ruskeankirjavia kanarouvia. ​ Hornionkannan kanoja on maassamme arviolta 200 ̶ 300 kappaletta noin parinkymmenen Luonnonvarakeskuksen säilyttäjäohjelmaan kuuluvan kanaharrastajan hoivissa. Erkki totesikin ykskantaan, että tämä kana on sen verran harvinainen, että kesäkanoiksi niitä ei sovi jaella. Kanoihin on parasta sitoutua ympärivuotisesti.

Kanta ehti näes kuolla lähes sukupuuttoon ennen vuosituhannen vaihdetta, jolloin sen viimeiset edustajat löytyivät Karkun pitäjän Hornionkylästä. Siellä, emäntä Anna-Liisa Koivusen hellässä hoivassa, ne olivat luontaisesti lisääntyneet ja eläneet luonnonmukaista elämää kotovaraisesti ruokittuna rotupuhtaana kantana vuodesta 1939 saakka.

Kesäisin pesän virkaa oli ajanut vanha viljatynnyri, talvisin Koivunen ja kanat olivat jakaneet tupansa sopuisasti keskenään. Suomen ainoaksi viidakkokanaksikin kutsutut horniolaiset olivat oppineet selviytymään leudommissa talvipakkasissa myös ulkosalla.

Kylmissä oloissa elämisen perua kanojen heltat ja harjat ovat pieniä. Niiden kehonmuoto on siro ja linjakas, kaula soukka, siivet vahvat, yleissävy tumma, mutta kauniin vaaleitakin yksilöitä löytyy joukosta. Vahvat jalat ovat joko harmaat tai vaaleansävyiset, eivät kirkkaankeltaiset kuten useimmilla kanoilla. Munivatkin ne joskus, eivät tosin mitenkään innokkaasti. ​

Itsellemmekin yllätykseksi meistä sukeutui kesäkanalan pitäjien sijasta säilyttäjäkokelaita. Viralliset ilmoitukset kunnan elinkeinoviranomaisille tehtiin kuudesta kanasta ja kukosta toukokuussa, säilyttäjäohjelmaan liittymistä voimme miettiä syksyyn asti kuuden kuukauden ajan. Omat horniolaisemme löytyivät kahdelta eri säilyttäjäohjelmaan kuuluvalta kasvattajalta Joensuun seudulta. Kouvolasta kesälomalle Kopraslahdelle ajellut tytär poimi tullessaan kahteen pahvilaatikkoon kolme kanaa Keskijärveltä ja kukon ja kaksi kanarouvaa Kontiolahdelta.

Kesäkuun toisen päivän iltana autosta purettiin Rantalan pihalle raskaana oleva aikuinen tytär, kaksivuotiaat ja yksivuotiaat puoliksi meksikolaiset lapsenlapsemme, ja viisi pöllämystynyttä kanarouvaa: sinimusta Pippuri, ruskeanmusta Musta Sade, kultapäinen Pouta, punervanvaalea Helmi, kalju Talvikki ja uljas, nuori kukko, jonka mustissa siivissä läikehti turkoosia ja tiilenpunaa.

”Fjodor”, sanoi Dostojevskinsä lukenut tamperelainen opiskelijatytär. ”Ilmiselvä Fjodor”.

Fjodorina kukko siis kulkee ja polkee.