Pitkä kuuma kesä

No voi, kun olisikin ollut. Mutta ei. Auringonpaisteen sijasta Kopraslahdella on sataa lotuuttanut niin, että loppukesästä pellot muistuttivat Macondon banaanivainioita. Tarvoimme mutavellissä polviamme myöten kerätessämme pieniksi jääneitä perunanrupuja talvisäilytykseen.

Porkkanat kasvoivat tänä kesänä kartionmuotoisiksi ja muistuttivat oikeastaan enemmän turnipseja. Nauriit ja lantunlehdet söi tuttuun tapaan kirva. Ruusukaalit unohdin latvoa, mutta niiden alalehtien uljas purppura korvasi runsaan sadon puuttumisen. Lehtikaaliin panen aina toivoni, enkä tarvinnut tänäkään kesänä pettyä.

Kasvihuone täytti toisena vuotenaan kaikki odotukset. Kasvatin kahta lajia chiliä. pikkuruinen Etna on nimensä veroinen ja habaneron haukkaaminen pakottaa haukkomaan henkeä. Tomaatteja ja paprikoita on syöty ja säilötty, sekä öljyyn että ketsupiksi.

Viisaasti kasvatin tänä vuonna myös osan daikoneista ja pak choista kasvihuoneessa. Ähäpiti mustat kirvat! Tavallinen lehtisalaatti ei vesisateissa pärjännyt mutta myöhempään syksyllä kasvanut roomansalaatti takasi meille moniaat ihananrapeat Caesar-salaatit.

Lehtikaalin ja jättikurpitsoiden lisäksi poropeukalopuutarhurin varma nakki on aina kesäkurpitsa. Aikoinaan Amerikoissa asuessani kuulin, että syksyllä ei kesäkurpitsan kasvuvyöhykkeellä kannata jättää autonsa ovia auki, jos poistuu ajoneuvonsa luota pidemmäksi aikaa.

Ei sitä autoa maaseudulla niinkään varasteta, mutta sen takapenkki saattaa omistajan palatessa tulvia vihreitä zucchineja ja keltaisia squasheja! Samaa varovaisuutta voisin hyvällä syyllä suositella vieraillemme!

Kurpitsoista keitämme taas hilloa. Ensimmäinen erä sitruunalla ja kardemummalla maustettua ”Lemony Snicket” -nimellä kulkevaa herkkua on jo porissut padassa. Ensi viikolla kattilaan pääsee kiehumaan inkiväärin makuinen ”Slice the Ginger”. Kummatkin syvän keltaiset hillot ovat laajennetun ydinperheemme suuressa suosiossa.

Puolukat on mehustettu, sienet kerätty talteen ja omenat käytetty Kelovaarantiellä Peten marjatilan tuorepuristamossa. On jälleen kerran se hetki, kun voi tyytyväisenä istua takan viereen ja ottaa kesän toimettomana odotelleen neuleen käsiinsä. Talvi voi tulla mutta varastojemme turvin me selviämme siitä jälleen kerran.

Viime viikolla vietimme etukäteen suurta sadonkorjuu- ja Halloweenjuhlaa yhdessä lähes koko perheen kanssa. Vain kolme oli joukosta poissa. Yhden syy oli hyväksyttävä. Kaksi muuta saattaa saada sapiskaa paikalla ollelta "likaiselta tusinalta".

Koristelimme syksyllä Nurmekseen pysyvästi muuttaneen Tampereen tyttären kanssa olohuoneen jo paria viikkoa aikaisemmin. Ripustelimme vilkkuvia valoja ja kurpitsankuvia, noitia ja lentäviä lepakoita katoista ja ovenpielistä.

Vanhin tytär tuli juhliimme lapsineen ja miehineen Romaniasta autolla. Pitkä matka läpi itäisen Euroopan, kolme alle nelivuotiasta takapenkillä, oli kuulemma jälleen kerran suuri seikkailu. Pikkutytöt nauttivat päästessään telmimään Siilinjärven serkkujen kanssa.

Juhlantuntua lisäsi se, että olimme pukeutuneet Halloweenin vaatimalla pieteetillä. Joukostamme löytyivät Hämähäkkimies, Masi Pallopää, Ninja, koko Super Mario -perhe: Prinsessa Peach, Super Mario, Luigi, Toad ja Yoshi. Paikalle saapuivat myös hurja merirosvo Mustaparta, hyvä haltiatar Glinda (joka saattoi oikeasti olla Idän paha noita, ken tietää, emme laittaneet häntä vesitestiin) ja Noita Kotkannokka ja hänen uskollinen kissansa Shimba.

Lasten riemua katsellessa tuli väistämättä mieleen, että me aikuiset olemme yleensä ihan liian totisia torvensoittajia. Elämä vaatii useammin ja rohkeampaa heittäytymistä!

Nuorimmainen lapsenlapsista juhli yksivuotissyntymäpäiväänsä ja ahmi kaksin käsin kurpitsapiirakkaa. Olisittepa nähneet minkä miehisen örinän hän päästi saatuaan vuosipäivänsä kunniaksi elämänsä ensimmäisen kinkkuvoileivän.

Omaa kesääni on sateen lisäksi värittänyt keväällä alkanut Itäkauppalan tyttö -näyttely. Olin jotenkin ajatellut, ettei sitä kukaan varmaan huomaakaan, mutta toisin kävi. Museoväen mukaan näyttelyssä on käynyt ennätysmäärä väkeä.

Pieni kertomukseni on herättänyt tunteita ja muistoja, joita he ovat jakaneet toisilleen ja jättäneet muistoksi näyttelyn interaktiiviseen karttaan. Minulle asti on kantautunut pyyntöjä kehyskertomuksen julkaisemisesta kirjan muodossa.

Alkuun en kirja-ajatuksesta kovin innostunut, omien muistojen ja lapsuuden valokuvien esittäminen julkisesti oli jo näyttelyssä ollut omanlaisensa voimankoitos. Mieheni ja Tampereen tytär kuitenkin painostivat viilaamaan vielä kerran pilkkuja, ja pieni kirjanenhan siitä sitten lopulta syntyi. Kun nurmekselainen graafikko Katja Kuittinen suunnitteli kauniit kannet ja viimeisteli taiton, en enää voi olla muuta kuin tyytyväinen lopputulokseen. Parempaan en olisi pystynyt.

Ensi maanantaina, 30.10. klo 14:00, vietetään Nurmeksen Kötsin museolla näyttelyn päättäjäisiä ja juhlitaan kirjanjulkistusta. Jatkossa kirja on myynnissä Kötsin museolla ja Kirjakauppa Sananhelinässä, Porokylässä.

PS. Lapsuuden kesät olivat aina pitkiä ja kuumia. Muistot ovat aina yksityisiä. Kuten aiemmin olen pohtinut, ne rakentavat sisintä mielenmaisemaamme ja muovaavat meistä sen, mitä me olemme. Monet parhaista muistoistamme ovat yksityisyytensä lisäksi myös jaettuja ja siten rakentavat yhteistä sukupolvikokemusta - ja joskus jopa ylisukupolvista kokemusta.

Näyttää siltä, että pikku tarinani tavoitti jotain viimeksi mainituista.

Kansi: Katja Kuittinen

Realiteettiterapiaa

Kanojen kanssa eläminen palauttaa ihmisen sopivasti mietteiden korkeista sfääreistä takaisin jalat maassa kiinni pitävään arkeen. Aamu alkaa kakkalaarin siivouksella ja suloisessa odotuksessa alkanut vuosi saattaa päätyä sen lajin ötökkäinvaasioon, että kapiset kanaressut on vietävä naapurin navetan vessaan evakkoon ja alettava kanalan peruskuuraukseen lokakuun viluilla. Näin kävi meillä.

Sitä ennen elettiin pitkä onnen aika. Keväällä äitienpäivän aikaan sain mieheltä lahjaksi hautomakoneen. Latasimme suurin odotuksin kahdeksan munaa kaukaloon, ja juhannuksen jälkeen, miehen veljen syntymäpäivänä muuten, kuoriutuivat ensimmäiset kolme eloon jäänyttä poikasta.

Tampereen tytär, joka kesän aikana kyllästyi kaupunkielämään ja siirsi kirjansa Nurmekseen, nimesi kuoristaan purkautuneet mustat untuvikot Iku-Tursoksi, Antero Vipuseksi ja Wellamoksi. Ensimmäinen vaikutti heti kukolta, mutta emme osanneet kuvitella, että myös kaksi muuta alkaisivat loppukesästä kiekua.

Yritimme uudestaan. Nyt kahdeksasta hedelmöityneestä munasta selvisi elämälle kaksi. Kullankeltainen on Kullervo ja musta Louhi, sanoi tytär. Kanoja molemmat. Ha, ha. Louhi paljastui länkisääriseksi araksi kukoksi. Kullervossa, joka heti ensimmäisenä elinpäivänään oli katkaista kapalovyönsä räpiköidessään käsistäni maahan, lepää ainoa toivoni munijasta. Eikä sekään ole varmaa.

Alkuun vastasyntyneet asustelivat lämpölampun alla keittiöön rakennetussa vauvapesässä. Sen voin sanoa, että kolmannella viikolla ne alkoivat suloisen sirkutuksen lisäksi tuottaa sen verran hajuhaittaa, että viimeistään viidennellä viikolla muutto kanalaan eristettyyn nuoriso-osastoon oli edessä.

Meillä on nyt sitten kanalassa viisi kukkoa ja kuusi kanaa ja meno sen mukaista. Teini-ikäiset Vipsukka, Weltsu ja Iku kailottavat murrosikäisillä raspikurkuillaan kilpaa Fjodorin rauhallisemman ääntelyn varjossa. Louhi piipittää - toistaiseksi. Mutta kukko se on. Se on varma.

Mies ja, entinen Tampereen, nykyinen Nurmeksen tytär punnitsevat ja mittaavat kanat päivittäin ja ovat tehneet Exceliin semmoiset kasvukäyrät, että Luonnonvarakeskuksen kanatutkijat antavat heille varmaan kultatähden tai vähintään papukaijan merkin kummallekin, kunhan lataan vuosiraporttini hornankanoistammme Luken sivuille.

Punnitusten ja päivittäisen leikkituokion myötä myös isoista kanoista on tullut kovin kesyjä. Siitä on ollut kovasti apua, varsinkin nyt syksyn mittaan, kun kanalan arkea on värittänyt tuo alussa mainitsemani kaamea katastrofi: kostean kesän pikkulintujen ulkokanalaan levittämä väiveinvaasio ja Fjodorin harjaan iskenyt kalkkijalkapunkki.

Ensin yritettiin kotikonsteja: kylvetettiin ja rasvattiin koipia ja harjoja, jotka varsinkin Fjodorrukalla olivat jo arpeutumassa kalkkikerroksen alle. Aluksi hoito näytti tepsivän ja kukkokin nautti toimenpiteestä. Sitten ne penteleen mikroskooppiset ötökät iskivät vastahyökkäykseen. Meidän oli lopulta pakko tarttua puhelimeen ja soittaa paikalliselle eläinlääkärille.

Asiansa tuntevan lääkärin määräämät tujut tropit eivät yksin riittäneet hoidoksi. Vasta keskikesällä huolellisesti pesty ja kalkittu kanala oli tyhjennettävä, puunattava ja kalkittava uudestaan. Kanat muuttivat siksi aikaa naapuriin evakkoon. ”Karjalaiset kanasemme”, sanoi kolmannen polven Suojärven evakko, Nurmeksen tytär hellästi konsonanttejaan liudentaen.

Nyt olemme jo voiton puolella. Kanat ja kukot ovat tottuneet päivittäiseen käsittelyyn. Alun hätäinen räpiköinti on poissa ja Fjodor istuu tyytyväisenä vasemmalla käsivarrellani, kun oikealla kädellä harjaan sen niskasta kuivaa ihoa pehmeällä hammasharjalla. Kookosöljystä on siirrytty parafiiniöljyyn, joka tuntuu tepsivän.

Ei siis mitään niin pahaa, ettei siitä seuraisi jotain hyvääkin.

Kullervo vuorokauden vanhana.

Vertailukelpoista dataa

Puolitoista kiloa kukkoa!

Evakkomatka on ohi!

Rattaat ratisevat

Ajattelu virittää ajattelua, niin se vain on. Jäin miettimään viimeisimmässä blogitekstissäni kertomaani ensimmäistä muistoani itsestäni 2-vuotiaana yksin kaupassa. Tuo muistikuva on kantanut minua elämässäni, virittäen jo varhain uskon itseeni selviytyvänä ja itsenäisenä otuksena.

En ole kertonut muistosta äidilleni ennen kuin kirjoittaessani muistelmatekstiä ”Itäkauppalan tyttö” -näyttelyä varten. Yllätykseni oli melkoinen äidin kertoessa olleensa paikalla selkäni takana.

Muistostani en voi edelleenkään luopua, se on minun ja ollut rakentamassa kuvaa, joka minulla on itsestäni tänään. Sen avulla olen selvinnyt monesta pahasta paikasta. Tosin sen vuoksi olen myös varmasti monesti jäänyt myös ulkopuolelle ja yksin.

Äidin läsnäolo tilanteessa asettaa miettimään asiaa uudesta tulokulmasta.

Lapsuudessani elettiin aikaa, jolloin koko Suomi katsoi eteenpäin, raskaat sotakorvaukset oli saatu kymmenkunta vuotta aiemmin maksettua ja maata rakennettiin vimmatusti etenpäin.

Karjalalaisjuurinen kotinsa, ja jollain tapaa lapsuutensakin, rajan siirtyessä menettänyt isäni nieli ikävänsä ja pyrki antamaan omille lapsilleen turvallisen elämän. Köyhyydessä kasvanut ja tahdostaan huolimatta korkeampaa koulutusta vaille jäänyt äiti puski meitä vastaanväitteitä kuuntelematta koulupolulla eteenpäin. Menneitä ei muisteltu, eikä vanhoja tavaroita paljoa arvostettu, kun elämässä pyrittiin uuteen, moderniin ja kiiltävään.

Jäin miettimään kuinka paljon tuo aika ja ympäristö vaikuttivat muistikuvani syntymiseen. Toisaalta pohdin sitä, kuinka edelleen on kovin yleisinhmillistä pienen lapsen lailla katsoa vain eteenpäin, sinne minne oma näkökenttä yltää, ja unohtaa se, mitä peruutuspeilissä selän takana ja sivuilla mahdollisesti näkyisi.

Jokaisen eteenpäin kurkottavan ihmistaimen ja hänen tekojensa takana seisoo kuitenkin aina joku toinen, jolla on jo historia. Jotkut heistä ovat turvallisia, tukevia ja kunnioittavasti varuillaan, antaen lapselle illuusion vapaudesta ja itsenäisyydestä, mutta ottavat tarvittaessa kiinni jos kokematon lapsonen alkaa kaatua eteen, taakse tai sivulle.

Joidenkin takana seisova on vähemmän varuillaan, enemmän omissa ajatuksissaan, ja joku kenties jopa tahattoman huoleton tai tietoisen huolimaton. Välinpitämättömiä ja tuhoaviakin joukossa löytyy.

Ihmiskunnan säilymisen kannalta on oleellista, että useimpien takana valvoo edes yksi, joka kantaa huolta sekä pikku hiljaa siirtää aiemmilta sukupolvilta imemäänsä tietoa ja viisautta eteenpäin edessään seisovalle. Ja jakaa samalla käytännöllisiä neuvoja alkaen siitä, että älä kävele rapakkoon kangaskengillä, koirankakka kengänpohjassa haisee, äläkä missään nimessä syö keltaista lunta.

Elämme nyt tietoyhteiskunnassa, jossa tekoälyä ja sen sovelluksia kehitetään valtaisalla vauhdilla. Eteenpäin mennään joka mantereella laput silmien sivuilla kuin voittamaan ohjelmoidut ja äärimmilleen viritetyt kilpahevoset.

Tämmöisestä vanhasta pierusta tuntuu joskus, että vauhtisokeus on yllättänyt koko maailman. Kehityksen tuulten vonkuessa korvissamme emme muista katsoa taaksemme, että muistaisimme, miten tähän on tultu, mitä on ehkä menetetty, mitä pitäisi tehdä toisin tai mitä pitäisi varoa jatkossa. Taakseen kun pitäisi katsoa myös siksi, että oppisimme historiastamme jotakin.

Asiantuntija TV:n asiaohjelmassa sanoi jokunen ilta sitten, että ei meidän tarvitse olla huolissamme, tekoäly ei voi tietoisesti alkaa hallita meitä ja maailmaa, sillä tekoäly toimii ainoastaan niiden syötteiden varassa, mitä ihminen sille antaa.

Asiantuntijan mukaan tekoäly ei ymmärrä asioita vaan yhdistelee toisiinsa sopivia tietoja järkevältä vaikuttaviksi kokonaisuuksiksi. Ei sillä ole kykyä empatiaan ja eläytymiseen, eikä se voi myöskään suunnitelmallisesti ajatella, että nytpä alan tuhota ihmiskuntaa.

Ajattelin, että tuonko nyt pitäisi lohduttaa minua? Siis sen, että kyselemme vastauksia ja annamme valtuuksia apparaatille, jolla on vain satunnaisotannalla kerättyä knoppitietoa, ei inhmillistä ymmärrystä hahmottaa syvempiä merkityksiä.

Kuinka usein tässä ja menneessä maailmanajassa satunnaiset, sillä hetkellä hyväksyttyyn tietoon perustuvat teot ja syvemmän ymmärryksen, eläytymisen ja empatian puute ovat ajaneet ihmiskunnan tai sen osia tuhon partaalle? Tiedon nimissä ihmisiä on lobotomisoitu, kastroitu ja jopa kokonaisia kansakuntia tuhottu. Kunnes tieto on osoittautunut vääräksi.

Filosofi G.H. von Wright oli jo vuosikymmeniä sitten huolissaan siitä, että elämme ajassa, jossa tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta ymmärrystä puuttuu sitäkin enemmän.

Mitähän von Wright mahtaisi sanoa nyt? Historiaan ja menneisyyteen syvällä ymmärryksellä soisi myös valtaa käyttävien poliitikkojen katsovan, sen sijaan että he tavoittelevat lyhytnäköistä muutosta, omaa mainetta ja satunnaisia taloudellisia pikavoittoja.

Kaikkeahan sitä saa toivoa.

Pohdiskelu alkoi jo varhain...