Suurten tarinoiden maa

Talven tullen huomaan yhä useammin löytäväni itseni liimautuneena TV-ruudun äärelle iltaisin. Käsityö polvilla sohvannurkassa takkatulen lämmössä istuessa kuluu tunti, jos toinenkin, katsellen sarjafilmejä tuotantokausi toisensa perään.

Tyttären avulla olen tutustunut moneen sellaiseen tarinaan, joka omalta sukupolveltani olisi mennyt ohitse. Sellaisia ovat vaikkapa tietokonepelistä innoituksensa saanut apokalyptinen Last of Us tai fantasiakirjallisuuteen perustuva myyttinen sankaritarina Noituri.

Mies, joka istuttuaan kanssamme tuijottamassa Kevin Costnerin tähdittämää, mutta jakso jaksolta puuduttavammaksi muuttuvaa, Montanan karjatilallisten koettelemuksista kertovaa Yellowstonea, taitaa joskus olla huolissaan siitä, että muutumme kokonaan sohvaperunoiksi.

Ehkäistäkseen uhkaavan prosessin toteutumista hän antoi taannoin minulle syntymäpäivälahjaksi kirjan ̶ todennäköisesti pieneksi vihjeeksi, että voisi sitä aivojaan muullakin ruokkia kuin fiktiivisillä murhilla tai mysteereillä.

Lahjakirja oli hyvin valittu, niin kuin entiseltä kirjakauppiaalta voi toki olettaa. Historioitsija Jukka Korpelan Muinais-Venäjän myytti kokoaa yksiin kansiin kirjoittajansa pitkän tutkijantyön keskeisiä teemoja.

Aihekin on kovin ajankohtainen, kun Ukrainan sota on rikkonut turvallisuuden illuusion ympäriltämme ja sodasta kerrotaan kahta täysin eri tarinaa, riippuen siitä kummalla puolen jälleen kerran railona aukeavaa rajaa asumme.

Korpelan teos avaa vuosisadat muuttumattomana säilynyttä venäläistä mielenmaisemaa ja idän ja lännen vaikeutta löytää yhteisesti ymmärrettävää kieltä. Yksi keskeinen kompastuskivi näyttäisi olevan tyystin erilainen logiikka.

1600-luvun Valistuksen vuosisadasta saakka läntisessä Euroopassa on vallinnut rationaalinen, järkeen perustuva ajattelu, kun taas Venäjällä rationalismi ei koskaan kyennyt tyystin kumoamaan kirkollisista perinteistä kumpuavaa mystiikkaa.

Myös lait ja säädökset ovat rönsyilleet Venäjällä pikkutarkoiksi säännöiksi ja yksityiskohtaisiksi määräyksiksi, ja jääneet vaille länsieurooppalaiselle lainsäädännölle tyypillisiä yhteen sitovia ja yleisesti ohjaavia oikeusperiaatteita.

”Venäläinen argumentaatio ei tukeudu järkeen vaan mystiseen retoriikkaan, jossa [menneisyyydestä poimitusta] opista luodaan visioita tähän päivään”, sanoo Korpela. Hänen mukaansa lännessä usein varomattomasti mieleltään järkkyneen harhoiksi, kieroiksi poliittisiksi sumuverhoiksi, tai tekosyiksi tulkitut selitykset ovat venäläiselle aitoja, todellisia ja kiistattomia argumentteja.

Näitä kulloiseenkin tilanteeseen sopivia teemoja poimitaan historiasta ja tulkitaan uskoen aidosti niiden tämänhetkiseen oikeutukseen. Äiti Venäjä nähdään puhtaan oikeauskoisuuden puolustajana ja yhtenäisyyden vartijana, jota lännen kaaos ja uhka koettelevat.

Loogiset ja rationaaliset ristiriidat, joita läntinen maailma näissä selityksissä ja yhteenvedoissa on havaitsevinaan, venäläinen reaalipoliitikko tai jokamies sivuuttaa merkityksettöminä.

Läntinen maailma vartioi yksilön vapautta olla ja toteuttaa omaa ainoalaatuista itseyttään. Yhteiskunnan tehtävä on kollektiivisesti turvata yksilölle hänen oikeutensa.

Venäjällä Venäjä itsessään on pelastava missio ja kollektiivin merkitys aina yksilöä suurempi. Yksilö on aina sieluineen ruumiineen äiti Venäjän palveluksessa, hallitsipa tuota Venäjää sitten tsaari, presidentti tai puolueen pääsihteeri.

”Venäläisen kulttuurin vuosisatainen kollektiivisuus on arvo, joka kasvottomana ja ehdottomana voimana jyrää tieltään aina yksilön ja tämän onnen vihollisten mukana… Siksi taistelussa väkivalta tai julmuus on pidäkkeetöntä eikä säästä omiakaan vaan uhraa ne säälittä sankareina mielikuvituksellisen kollektiivisen totuuden puolesta”, tiivistää Korpela ja tekee kerralla ymmärrettäväksi ne järjettömät vihollisiin kohdistuvat julmuudet ja omiin taistelutovereihin tai ihmiselämän ainutlaatuisuuteen suuntautuvan välinpitämättömyyden, joista olemme Ukrainan sodan aikana saaneet toistuvasti lukea.

Venäjä on suurten tarinoiden ja tulkintojen maa. Korpelan mukaan Venäjä kertoo, luo ja tulkitsee omaa tarinaansa riippumatta läntisestä historiaperinteen logiikasta ja Suomenkin kohtalo Venäjän rinnalla riippuu pitkälti siitä, millaisia kertomuksia ja niiden tulkintoja Suomen toiminta saa Venäjällä aikaan.

Pulmallista näissä tarinoissa on, että niihin ei voi mitenkään ulkopuolisella järkeen perustuvilla väitteillä tai tiedotus- tai valistustoimilla vaikuttaa, saati niissä olevia virheitä oikaista.

Sen verran slaavilaista kohtalonuskoa tutkijaan tuntuu tarttuneen, että lähes aitovenäläiseen tapaan hän päätyy tavallaan toteamaan, että eipä asiaa siis kannata paljon murehtiakaan. Ennen kuin, tai jos on pakko.

Siltä varalta on hyvä pitää silmänsä ja korvansa auki.

Isänpäivää odotellessa

Ensi sunnuntai on kolmas isänpäivä ilman isää. Isän maalliset jäännökset lepäävät veljen veistämän grobun alla Nurmeksen ortodoksisella hautausmaalla. En osannut etukäteen uskoa, kuinka iso ja monikerroksinen voi isän ikävä vielä 65-vuotiaanakin olla.

Hassua siinä on, että ikävä ei kohdistu niinkään isään, joka lähti täältä Aleksis Kiven päivänä 2021, vaan siihen, joka vuonna 1965 oli mopolla vastassa pientä ekaluokkalaista lettipäätä tai opetti tätä leikin varjolla yhdistämään toisiinsa maailman maita ja niiden pääkaupunkeja. Isään, joka oli aina olemassa.

Isä oli kaunis. Nuoruuden kuvissaan hän näytti filmitähdeltä. Musta tukka suittuna tiiviisti päätä myöten, salskea yli 190 senttinen urheilijan vartalo ja siniset silmät. Puutteena hänellä oli evakkomatkasta talvella 1939 muistoksi saatu kuulovamma.

Vielä lipo kahdeksankymppisenä hän havahdutti yläkerran leskirouvan tuumailemaan, kuka oli tuo charmantti valkotukkainen mies, joka sydänleikkauksensa jälkeen istuskeli pihallamme toipumassa.

Isään kohdistui aikanaan paljon odotuksia ja myös pettymyksiä. Jossain vaiheessa elämää tuntui, että kuulumiseni eivät häntä kauheasti kiinnostaneet. Sitten selvisi, että kyllähän ne kiinnostivat, mutta jonkinlaisen hupsun hienotunteisuuden vuoksi isä oli arka suoraan kysymään, mitä elämässäni oli meneillään. Enemmänkin hän varovaisena odotteli, mitä kerron hänelle.

Joskus hermostuin, kun isä ei soittanut minulle vaan odotti minun soittavan hänelle. Tokaisin, että kyllä tietä pääsee molempiin suuntiin. Isä ei sanonut mitään, mutta soitti jo viikon päästä: ”Täällä minä nyt soitan, kun pyysit”. Rauhoittuneena ja nolostuneena ajattelin, että puhelin ei oikein ollut huonokuuloisen isän elementti. Mutta hän soitti, kun pyysin.

Isällä oli usein myös kurja tapa ohittaa se, mitä olin sanonut ja puhua jostain ihan muusta. Kesti vuosia, ennen kuin hämmästyneenä tajusin, että hän oli kuin olikin kuunnellut ja painanut mieleensä monta asiaa, jotka olin luullut hänen jättäneen huomiotta.

Karjalainen kun oli, isä höpötti paljon, mutta hänen sanansa olivat silti merkityksellisiä. Kun isä sanoi, että lukion ja kansanopiston jälkeiset opinnot on sitten kunkin itse kustannettava, ei tullut mieleenkään kysyä apua myöhemmin.

Matkustettuani Amerikkaan ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen isältä lainatuilla rahoilla, lähetin puolen vuoden päästä aupairin palkasta säästetyt lentolippurahat takaisin.

Hankaluuttahan siitä oli pankissa tullut ja myöhemmin isä totesi, ettei hän ollut niitä rahoja odottanut. Hän oli kuitenkin opettanut, että velkojaan ei saa jättää maksamatta, enkä minä osannut kuvitella muuta.

Isä itse oli tarkka mies. Nuorin veljeni kertoi taannoin, että isä oli joskus eläkkeelle jäätyään laskeskellut, että jos hän elää 88-vuotiaaksi, niin siihen mennessä hän on saanut takaisin maksamansa työ- ja yrittäjäeläkemaksut. Loppuaika menee sitten yhteiskunnan piikkiin. Isä kuoli viitisen viikkoa 88-vuotispäivänsä jälkeen. Yhteiskunta elätti häntä siis yhden vuosiloman verran.

Vastikkeellisuus välillämme ei merkinnyt rakkaudettomuutta, ehkä enemmänkin tasavertaisuutta, luottamusta ja toisen arvostusta. Kun jäin yksinhuoltajaksi kahden reilusti alaikäisen ja yhden vihaisen teinin kanssa, isä ei tarjonnut taloudellista apua tai kysynyt selviydynkö velvoitteistani.

Vaikka hän tuskin mikään tekstiilikäsityön ystävä oli, hän sen sijaan osteli siihen aikaan valmistamiani seinätekstiilejä itselleen ja lahjoiksi tuttavilleen. Voisin tietysti otaksua, että hän ei välittänyt, mutta pyrin kallistumaan siihen, että hän uskoi ja luotti minun pärjäävän omillani.

Toisaalta se kertoo varmaan myös siitä, että jo aika pienestä asti joissain asioissa minä olin enemmän aikuinen kuin isä ikinä. Tunsin jo varhain, että isästä piti pitää huolta ja ehkä häntä piti myös vähän suojella. Äiti kesti enemmän vastaan potkimista. Isän tunteiden satuttamista varoin.

Isä oli meluisa ja tilaa viepä, joskus rasittava mutta aina rakastettava, vähän kuin iso lapsi. Tunteellinen ja hellä. Teki rakkautensa aina häpeilemättä tiettäväksi. Lapset ja eläimet rakastivat häntä ehdoitta. Ei ollut vauvaa, joka ei olisi rauhoittunut hänen syliinsä tai taaperoa, joka ei olisi riemusta kiljuen hyppinyt hänen kimpussaan. Keskimmäinen tyttäristäni on perinyt tuon saman lahjan.

Sen lisäksi isä oli myös ajattelematon ja usein onnettoman tilannetajuton. Ja mitä minä antaisinkaan, jos vielä edes kerran saisin nolona seisoa vieressä, kun hän kertoo tuhman vitsin metropoliitalle, repäisee paitansa julkisesti auki ja esittelee sydänleikkausarpeaan kassajonossa, tai kutsuu tyystin tuntematonta R-kioskin myyjää kauniiksi kultasekseen.

Isä olisi taatusti canceloitu, jos hän olisi ollut yhtään tunnetumpi henkilö.

Isäni Nestori ennen minua

Isä, Jawa ja äiti

Moottorit elävät ajassa

Vauvakuiskaaja

Äänetön yhtiökumppani

Hyvin alkoi tämäkin päivä. Avasin silmäni ja totesin, että viimeviikkoinen flunssa oli pois lähtiessään vienyt ääneni mukanaan. Iltapäivällä oli tiedossa Itäkauppalan tyttö -näyttelyn päättäjäiskahvit ja kirjan julkistus Kötsin museolla. Minun pitäisi pitää siellä lyhyt puheenvuoro ja vastata sitä ennen paikallislehden toimittajan kysymyksiin.

Tytär keitti kattilallisen kiinalaista ihmelääkettä inkivääristä, sitruunasta ja hunajasta, jota aloin litkiä litra/tunti nopeudella. Ainoa seuraus oli, että aineenvaihdunta otti pikaisen buustin. Ääni tuntui katoavan yhä kauemmas tietoisesta hallinnasta.

Oletteko muuten huomanneet, että silloin, kun jokin alkaa mennä pieleen, kaikki muu seuraa yleensä perässä. Eikä tämäkään aamu ollut poikkeus. Ei kulunut tuntiakaan, kun kanalasta jo kajahti: Rva Talvikilla oli akuutti kynnenmurtuma!

Tytär syöstyi tuulispäänä tupaan vertavuotava kana kainalossa. Kynsi leikattiin asianmukaisesti kissan kynsisaksilla ja vuotavaa aihiota tilkittiin perunajauhoilla, suihkeella liimaa ja sitten vielä vedenkestävällä laastarilla, ennen kuin rouvarukka voitiin palauttaa takaisin armaan kukkonsa hoiviin.

Seuraavaksi minä huomasin kulkevani vielä kesäajassa. Tai en huomannut, vaan tormuutin pesueeni autoon tuntia liian aikaisin. Vasta kuskinpenkillä havahduin, että Ptruuu, takaisin. Kellohan on vasta puoli kaksitoista, kun sen minun mielestäni piti olla puoli yksi! Viikonlopun kellojen kääntö oli päässyt oman rannekelloni kohdalla unohtumaan. Muut olivat tuumineet, että kai sillä joku syy on, kun noin aikaisin on lähdössä…

Kun lopulta lähdimme oikeaan aikaan liikkeelle tytär jurputti taukoamatta takapenkiltä: ”Ole hiljaa, sinä et saa puhua, juo sitä litkua, ole hiljaa… miksi sinulla on kananhöyheniä olkapäälläsi?” No miksiköhän?

Kananhöyhenistä viis, vaan mitenkäs olet hiljaa, kun on koko ajan asiaa.

Lopulta olimme kuitenkin ihan oikeaan aikaan perillä Kötsin museolla. Paikallislehden toimittaja ja kuvaaja saapuivat paikalle ja haastattelu saatiin pakettiin, vaikka haastateltavan ääni viskibassoa muistuttikin. Mies tuumi, että enemmän kuulostan kyllä siltä kuin olisin viime vuodet asustellut Mikonsalmen sillan alla kuin syntynyt samaisen sillan kupeessa.

Minun on aina niin sääli kuvaajia, sillä olen kuvissa aina yhtä luonnollinen kuin peura ajovaloissa, silmät täynnä kauhua, ikään kuin luulisin, että joku yrittää kameralla varastaa sieluni. Eikä siinä ikinä mitkään vakuuttelut auta.

Siinä vaiheessa, kun näyttelyn päättäjäistilaisuus alkoi, ääni oli käytetty. Onneksi avioliittolupauksessa puhutaan jotain myötä- vastamäestä ja Mies on ottanut asian tosissaan. Hän siis luki puheeni ja minä yritin elehtiä vieressä.

Kiitoksia kaikille paikalla olleille lämpimästä tunnelmasta ja keskustelusta, joka kuljeskeli muistojen merkityksestä tähän päivään, ja pohdintoihin siitä, mikä olisi viisas tapa jatkossa elävöittää Itäkauppalaa. Sulautuminen vanhan kauppalan asukasyhdistykseen tai ainakin tiiviimpi yhteistyö yhdistyksen kanssa nähtiin yhtenä ratkaisuna.

Esille tuli, että vaikka Itäkauppala oma alueensa olikin, on se aina asukkaidensa mielestä kuitenkin ollut selvästi osa entistä kauppalaa ja nykyistä kaupunkia. Niinhän se toki oli, Lehtovaaralla kulkeva maalaiskunnan raja oli lapsuudessani isompi ylitettävä, kuin silta Mikonsalmen kohdalla.

Jos sillan takana ja keskustassa asumisessa jokin pieni ero olikin - niin kuin itse jollain tapaa muistan - oli niitä eroja myös Itäkauppalan osien sisällä. Eikä niillä viidenkymmenen vuoden takaisilla veteen piirretyillä viivoilla luulisi tänä päivänä olevan merkitystä, kun mietitään, mikä on kokonaisuuden edistämisen kannalta järkevintä.

Hulluinta varmaan olisi näin pienissä ympyröissä harrastaa toisensa poissulkevaa kuppikuntaisuutta ja viisautta puolestaan on liittää voimat ja kerätty tieto yhteen.

PS. Kirja on saatavilla Kötsin museon kaupasta ja kirjakauppa Sananhelinästä ynnä Sananhelinän verkkokaupasta. Ei muuten hassumpi idea vaikkapa isänpäivälahjaksi jollekin suurten ikäluokkien edustajalle!

Kuva: Airi Kontro