HAKU

Olen nostanut Ginnungagapin edustalle kaksi valkoista kokoontaitettavaa puutuolia. Kaksi isompaa on talomme pääoven edessä, ja kaksi istumamukavuudeltaan laatuisampaa omenapuun alla, suunnattuina kohti näkymää Kopraslahdelta Pielisen suulle. Neljä tuolia on kesämökin edessä saunapolun suunnalla. Vuodesta toiseen siirrän tuolit kesäksi paikoilleen ja syksyllä kannan ne takaisin aittaan. Aika ajoin teen huoltomaalaukset auringon ja sateen hilsehtimiin pintoihin ja pesen linnunkakat istuimilta. Koskaan en tunnu ehtivän tuolille istumaan. Harvoin niissä tosin näkyy ketään muutakaan lorvehtimassa. Maalaistalossa on maalaistalon henki, vaikka siinä kaupunkilaisia asuisikin. ​ Yhtä käyttämättöminä lojuvat tuolit auringon paahteessa, tuulen tuiverruksessa ja sateen ropinassa kuin Meksikosta tuotu riippumatto, joka on pingotettu parhaalle paikalle kotikoivujen väliin. Aina tuntuu olevat jotain muuta tehtävää, toimitettavaa tai kuopsutettavaa: on ripustettava pyykkiä, alustettava leipätaikina, nypittävä rikkaruohoja, käännettävä maata, leikattava ruohoa, pestävä sauna… Ihminen tuntuu luovan kiirettä sinnekin, mistä sitä luontaisesti puuttuu. Elämme niin helposti ohjelmoituna ajatukseen, joka takoo kiivaasti aivoissa: ”kohtakohtakohta”, ei koskaan ”tässä ja nyt”. Mies on hetkeen asettumisen kyvyssään edistyneempi kuin minä. Vaan kiitänkö häntä siitä. Kattia kanssa. Onkin yllättävää, että toisin kuin muissa, Ginnungagapin edessä olevissa kiikkerissä tuoleissa oikeasti istutaan. Jopa minä pysähdyn ajoittain niille sijoilleni, lasken haravan tai kanankakkalapion kädestäni ja jään katselemaan kanojen touhuilua. Käsitys kananaivoista on saanut aivan uuden sisällön. Eivät ne ole ollenkaan pienet tai mitättömät. Kanat ovat hurmaavan sosiaalisia ja nauttivat kaiken tekemisestä yhdessä. Ruokakin näyttää maistuvan huomattavasti paremmalta syötynä pyöreältä keraamiselta lautaselta, jonka ääreen kaikki mahtuvat, kuin muovikaukalosta, josta nokitaan jyviä peräperää. Useammin kuin kerran olen tullut asioiltani kellarista, rannasta tai puutarhasta, ja päässyt todistamaan, sitä kuinka kaksi yli kuusikymmentävuotiasta ̶ näillä tanhuvilla jo poikasina kinastelleet mies ja hänen veljensä ̶ ovat pysähtyneet sulassa sovussa, harvenneet päälaet toisiaan kohti kallellaan, tuumailemaan jotain minulle arvoitukseksi jäävää. Myös iltapäiväolut näyttää maistuvan kuumana päivänä paremmalta varjoisan kanalan edustalla kuin talon eteläpuolisen terassin paahteessa. Eräänä kesäkuisena päivänä istuin kyseisillä tuoleilla juuri kolmevuotta täyttäneen tyttärentyttäreni, Celeste Taivaanlahjan kanssa. En enää tarkoin muista mistä keskustelimme. Muistan ajatelleeni, kuinka hauskaa on kun kolmea kieltä ̶ espanjaa, englantia ja suomea ̶ hyvin ymmärtävä lapsukainen on alkanut puhua kaunista ja kieliopillisesti puhdasta suomea, ja hänen kanssaan voi jutella muustakin kuin konkreettisesti näkyvillä olevista asioista. Pienessä, sankan tumman tukan verhoamassa päässä ovat alkaneet elää eilinen, huominen ja sellaiset kummalliset asiat kuten tunteet ja abstraktiot, joihin pitää yhdessä hakea selvyyttä. Olimme siinä pitkän aikaa ihan hiljaa, katselimme kukkoa ja kanoja, jotka sukivat toisiaan ja kellivät kylki kyljessä auringonkilossa pensaan alla. Lopulta Celeste sanoi kirkkaalla äänellä: ”Äidin massussa on vauva. Se on minun siskoni.” Totesin, että niinhän se on: sisko, tai kenties pikkuinen veli. ”Sisko”, sanoi Celeste, jonka tapahtuma-avaruuteen ei sovi muita poikia kuin serkkupojat, Lauri ja Jaakko. Myös Celesten isä, Isaac, on tuumannut, että lentäjien parissa on hyvin tiedetty ammatillinen tosiseikka, että pilotit saavat enemmän tyttölapsia, kuin poikia. Sillä on kai jotain tekemistä lentäjien korkealla, lähes avaruuden rajalla saaman ylimääräisen ja jatkuvan avaruussäteilyn kanssa. ”Kuule Mamma”, jatkoi Celeste ja oli taas tovin hiljaa. ”Niin”, sanoin minä. Molemminpuolinen, syvä hiljaisuus jatkui vielä pakahduttavan hetken. Sitten lapsi huokasi syvään ja totesi: ”Kun toista rakastaa, niin sitten halitaan”. ​ Mitäpä siihen enää enempää. Kuin sinetiksi kalju kana, Talvikki, kiepsahti kukon kylkeen ja levitti siipisulkansa hehkuvaa aurinkoa kohti. Minä kiersin käteni Celesten ympärille ja lähdimme hakemaan kellarista marjamehua.

Kanada on Rantalan vanha kanalarakennus, joka sijaitsee talosta katsoen pihan oikealla laidalla, nykyistä kanalaa, Ginnungagapia, vastapäätä. Miehen vanhemmilla oli 1970-luvulla Kanadassa 300-pyrstöinen munituskanala, jossa mies ja hänen veljensä sanovat oppineensa munia pesemään. Nykyohjeiden munia ei muuten pestä, vaan korkeintaan varovasti pyyhitään pahimmat roippeet pois, jos niitä sattuu munan pinnalla näkymään. Tutkimus on näet osoittanut, että mikäli munan kuorelle on eksynyt salmonellaa, pesu vedellä voi johtaa pöpöt syöstymään huokoisen kalkkikalvon läpi munan sisälle, minkä jälkeen talon viemärit saattavat ylikuormittua pidemmäksi aikaa. Kanoillahan ulostaminen, munantuotanto ja seksuaalinen kanssakäyminen tunnetusti tapahtuvat kaikki yhden ja saman kloaakkiaukon kautta. Jos ei siis pesua, niin munien käsittely vaatii edelleen kuitenkin huolellista käsihygieniaa. ​ Kanada sai ulkomaiselta kalskahtavan nimensä Tampereen tyttären tokaisusta, että suorasukainen tapani ilmaista mielipiteitäni muistuttaa joskus Yhdysvaltojen entistä presidenttiä Trumpia. Tämän auliisti myönnän mutta samalla muistutan myös, että kaikki, mukaan lukien poliittiset, mielipiteeni ovat valovuosien päässä Trumpin ajatuksista. Kun olen yllämainitussa mielentilassa, tyttären mielestä miesparan ainoa turva on sama kuin amerikkalaisilla toisinajattelijoilla, nimittäin oikaista äkkiä rajan yli Kanadaan – tässä tapauksessa vanhaan kanalaan rakennettuun verstaaseen. Siitä siis Kanada. ​ Verstas on miehen isän, Pekan, perua. Tunnustetun pelimannin ja nuorempana automiehen lisäksi Pekan sisällä eli innoittunut keksijä, jonka jäljiltä verstaassa on sadoittain perintökaluja: nurkassa on uuni, joka ei ole vuosiin toiminut; sirkkeli, joka sahaa vain yhdellä tavalla; kolme raivaussahaa, joista kaksi surahtaa käyntiin, kolmannessa on mielenkiintoinen vika; epälukuisia moottorisahan raatoja, joista saa tarvittaessa hyviä varaosia; tylsiä ja teräviä pokasahoja ja kirveitä ̶ sekä varrettomia, että varren kanssa, mukaan lukien yksi, jonka varsi tuppaa iskiessä irtoamaan; porakoneita, ruuvimeisseleitä, talttoja, sirppejä ja vasaroita; ynnä tuhatkunta pop-niittiä, joiden yhteen liittämisen kykyyn Pekka viimeisinä vuosinaan uskoi lähes yhtä vakaasti kuin viiden tuuman naulan kantavaan voimaan. ​ Kaikista noista yhdessä syntyy Kanadaan kotoinen kaaos, joka muistuttaa Sven Nyqvistin ”Viiru ja Pesonen” -lastenkirjoissa kuvattua Pesosen verstasta. Kaaos voi olla myös näkökulmakysymys. Se mikä minun organisaattorinsilmiini näyttäytyy äärimmäisenä ja hermoja raastavana sekasotkuna, on omalakisensa paikka, josta mies vääjäämättömällä arvokkuudella poimii esiin tarvitsemansa. Silti, tosinaisena saan vähintään kerran kesässä hepulikohtauksen, jonka seurauksena mies veljineen noin joka viides vuosi väistyy verstaaseen valikoimaan varastoitavaa ja pois viskattavaa. Säännönmukaisesti seuraavan parin vuoden sisällä huomataan, että jollekin pitkin hampain kaatopaikalle kuskatulle härvelille olisi sittenkin ollut käyttöä. Viimeksi näin kävi tänä aamuna, kun havaitsimme, että kolmisen vuotta sitten jäteasemalle juhlallisin menoin saatettu käyttämätön metallinen saunan lauderunko olisi ollut oiva peli kanalan kikkarekaukalon ja orren kannakkeiksi. Sen sijaan Pekka-isän huolellisesti vanhan vesisäiliön taakse tallentamille häkkikanalan metallirungoille emme ole vielä keksineet käyttöä. Hyvä niin, sillä niiden läpi on vuosikymmenten aikana kasvanut niin tiheä, paksu ja korkea lehtipuukasvusto, että runkojen esiin kaivamiseen tarvitaan vähintään metsäkoura, moottorisaha ja metsurin vermeet. ​ Suurta huolta ei kuitenkaan liene, sillä huolimatta siitä, että Kanadaa säännöllisin välein tyhjennetään, se pyrkii alati täyttymään kuin jokin Aladdinin luolan aarrekammio tai Tittelintuuren olkivaranto. Minulla onkin vahva epäilys, että Kanadan rajalla on jossain laiton ylityspaikka, josta sinne kannetaan tietämättäni lisää tavaraa. Tai sitten mies ja veli ovat keksineet saman kuin Penelope Odysseysta odottaessaan ja purkavat yöllä takaisin sen, mitä ovat päivällä kaatopaikkakuormaansa keränneet. ​ Kanada on meille erittäin tärkeä, sillä se on yksi onnellisen 11-vuotiaan aikuisiän avioliitomme kulmakivistä. Kun Trumppi minussa herää ̶ mikä kuulemma näkyy muun muassa hitaasti laajenevista sieraimista, varmin merkki on ylös-alas heilahteleva ukkovarvas ̶ keksii mies oitis asiaa Kanadaan. Ja niin kauan kuin verstaan uumenista kuuluu sirkkelin säkätystä, porakoneen hiljaista hurinaa ja vienoa iskelmämusiikkia, tiedän, että vaikka Trumppi vähän sattuikin taas riehaantumaan, kaikki on kuitenkin hyvin Rantalan mäellä.

Horniolaiset hornankanamme ovat olleet meillä nyt puolitoista kuukautta, ja olo on kuin lapsuuden margariinimainoksessa, jossa kysyttiin mitä meillä olikaan ennen…? Elämään on tullut uutta rytmiä. Kun yöllä herään luuvaloisiin kolotuksiini, en enää uskalla tömistellä suoraan keittiöön kaakaonkeittoon ja räväyttää valoja päälle. Muutoin Fjodor vastapäisessä kanalassa kiekaisee oitis koko kulmakunnan valveille. Pitää siis hiiviskellä varkaan lailla seinävieriä pitkin vierasvessaan ja juoda vettä keittiön hanasta hämärässä. Jääkaapin aukaisu on riski, siellä kun on se valo. Aamuisin keittelen kanoille puuroa, johon heittelen sekaan ruoantähteitä, yrttejä, vuohenputkea, tai mitä nyt milloinkin sattuu käsillä olemaan. Sitten siivoilen kanalasta yölliset tuotokset orsien alta ruusupensaille ja muille pihan kukkiville kasveille nakeltavaksi. Seuraavaksi tarkistan ruoka- ja juoma-automaatit ja pesen likaantuneet astiat. Joinakin aamuina lisäilen pehkuja ja poistan likaisimpia. Isompiin siivouksiin ei vielä ole ollut tarvetta. ​ Aamupäivisin aukaistuani kanalan ovet ja Fjodor-kukko ohjaa rouvat vapaaseen elämään pihalle. Kanojen aluksi kovin varovainen ja pieni reviiri näyttää päivä päivältä laajenevan. Ensin ne uskalsivat miehissä aitan eteen, siitä sitten Mustilan hortensian alle ja takapihan pyykkitelineelle. Eräänä aamuna löysin koko parven apukeittiön ovelta rusokuusaman alta päät kallellaan ihmettelemästä, että täältäkö se nainen sitä ruokaa kantaa. Tässä taannoin en löytänyt heitä mistään, en kanalan liepeiltä, en ruttojuuripuskasta, enkä etu- tai takapihaltakaan. Hirveä kanahaukan kuva mieleeni etsautuneena, juoksin hädissäni ympäri pihaa, kunnes lopulta löysin koko parven traktoritallin liepeiltä, metsäkärrin takaa. Siinä ne kaikki kuusi, auringon läikässä pitkän ruohikon keskellä, tutkailivat vetopyöriä ja akseleita asiantuntevin ilmein, eivätkä olleet hätäännyksestäni moksiskaan. ​ Iltapäivisin Fjodor ohjaa laumansa useimmiten itsenäisesti takaisin kanalaan höystämään maastosta kerättyä villiruokaa, voikukkia ja auringonkukantaimia ruokinta-astiassa odottavalla rehukauralla. Silloin joku, useimmiten se on Musta Sade, karkaa omille teilleen ja sitä sitten haetaan miehissä pusikoista. Kanalan ilta alkaa kuuden kieppeissä. Kun odotettu ilta-ateria on nautittu, rouvat asettuvat heinäseipäästä tehdylle orrelleen, Talvikki kyhjöttää visusti kukon kyljessä, Musta Sade vetäytyy muista erilleen pikkuisen taaemmas. Viime viikonloppuna oli kova myrsky, joka tuli yllättäen Pielisen yli jostain kaakonkulman ja Pietarin suunnalta. Talvikanalamme ei ole vielä valmis ja kesäsuojaan sataa jonkin verran, varsinkin jos tuulen suunta on etelästä. ”Pitäisiköhän minun hakea kanat sisälle suojaan?”, tuumasin puolitosissani katsellessani tuulen tuivertamaa märkää maisemaa. ”Et muuten hae”, sanoi mies. "Niin mutta…”. Mutinani kaikui kuuroille korville. Ei auttanut perusteluni, että alkuperäiset horniolaiset olivat tottuneet talvella asumaan emäntänsä Anna-Liisa Koivusen kanssa saman tuvan lämmössä. Eikä auttanut sekään, että Australian tytär sanoi niin näkevänsä minut kanat kainalossa uudella kullankeltaisella plyyshisohvallamme. Jossain se raja kulkee hyväluontoisellakin miehellä. ​ Parturoin toissa päivänä hikisen tunnin, jos toisenkin, viimekesänä peruskorjatun maakellarimme laajaa kuperaa kattoa sähkökäyttöisellä ruohonleikkurilla. Rinnekohdissa näppärä ja kompakti kone tuntui koostaan huolimatta vähän raskaalta pidellä. ”Lammas tekisi tämän homman minua paremmin, ehkä nopeammin ja taatusti vähemmällä vaivalla”, tuumasin mielessäni. ”Tulee se uusi kesä myös vuoden päästä". Siihen asti mennään kanapuurolla ja pehkuilla.

Meillä oli siis kanala, mutta ei kanalalle nimeä. Pitkällisen pohdinnan jälkeen Tampereen tytär ilmoitti, että kanalasta tulee Ginnungagap. Tuijotimme häntä hetken hölmistyneinä. Mitkä ihmeen linnunkakat? ”Ei kun Ginnungagap”, sanoi määrätietoinen tytär. Ginungagap vastaa skandinaavisessa mytologiassa kreikkalaisen mytologian kaaosta, tai Kalevalassammekin kuvattua alkutilaa, tyhjyyttä ennen kuin Sotka muni alkumereen munan, josta sittemmin kehkeytyi maa ja taivas. Eipä tuohon ollut lisäämistä, nimi oli sekä etymologisesti että onomatopoieettisesti sopiva. Mies veisti kyltin, tytär valitsi fontin ja minä maalasin mustat kirjaimet. Oletukseni, että meillä on Lipinlahden ̶ ehkäpä koko maakunnan tai jopa Suomen ̶ ainoa kanala, jonka nimi on Ginnungagap, ei liene tyystin pohjaa vailla. ​ Kesän muiden töiden ohessa olemme rakennelleet talvikanalaa pihapiirissä sijaitsevaan, 1900-luvun alkupuolella rakennettuun hirsisaunaan. Ensiksi raahattiin saunasta ulos sinne muinoin päätyneet, miehen Juho-ukin veistämät kangaspuut. Sittemmin sisäpuoliset paneelit ja hirsiseinät ovat saaneet pintaansa valkoista saunavahaa. Öttiäiset, kuten kanatäit, väiveet ja varsinkin kanapunkit, kun löytää paremmin vaaleilta kuin tummilta sisäseiniltä. Sisäpaneelin ja hirsien väliin on tungettu eristeeksi puhallusvillaa. Lattian ja seinän rajaa on vuorattu nurkista miehen Pekka-isän jäljiltä löytyneillä pelleillä ja maatilavanerilla. Tarkoituksena on kaikin keinoin estää hiirien ja myyrien pääsy kanojen talvipesään. Hormiin asennetaan hiiriverkkoa ja etelän puoleiseen ulkoseinään on mietitty aurinkovoimalla toimivaa ”Pöhisköä”, joka lupaa karkottaa turhaa kosteutta sisätiloista. Lattiaa tulee peittämään kestopehku, jonka tehtävänä, yhdessä katosta roikkuvien lämpölamppujen kanssa, on pitää kanala lämpimänä talvipakkasillakin. Horniolaisten pieniä harjoja ja helttoja eivät tosin pikkupakkaset hetkauta ja kanat käyvät kuulemma mielellään myös lumella ulkoilemassa. ”Kunhan lämpö kanalassa pysyy nollan yläpuolella ja vesi ei juomakupissa jäädy, ne selviävät kyllä”, sanoi Kettusen Erkki. ​ Alkuvastustelunsa jälkeen mies on nykyisin ihan täpinöissään. Hän piirtelee kaavioita, takoo peltiä, vetää piuhoja ja suunnittelee varsinaisen kanalan etuhuoneeseen kattavaa komentokeskusta. Siellä löytyy paikkansa rehuille, kalkki- ja tuhkasankoille, kupukiville ja tuoreille pehkuille hiirenvarmoissa astioissaan. Komentokeskuksesta käsin avataan myös munapesien takaluukut, säädetään lämpölamppuja ja Pöhiskon raikasta puhallusta. Minun tarvitsee vain painaa nappia ja kaikki toimii kuin junan vessa ennen Pendolinojen hankintaa. Tänään veljekset keksivät, että kun he panevat vanhan valvontakameran kanalaan talveksi kasvihuoneen etälämpö- ja kosteusmittarin kaveriksi, niin koko homman voi hoitaa kotisohvalta käsin iltauutisten ja urheiluruudun välissä. Onhan niitä kameroita oudommissakin paikoissa, niin kuin vaikkapa ulkosaaristossa merikotkien pesissä ja johnnydeppien makuukamareissa. ​ Minä olen keskittynyt ruokintaan. Australian tytär sanoo, että kanamme syövätkin paremmin kuin jälkikasvumme, jotka hekin kesäisillä lomillaan mussuttavat suojissamme kotitekoista ruisleipää ja itsekasvatettuja vihanneksia. Päätelkää siitä. Kanat ovat kaikkiruokaisia, kauran, kalkin ja punaheltan lisäksi heille kelpaavat yhtä lailla kanapuuro, herneet, vihannekset, riisi ja keitetyt perunatkin. Spagetti saa rouvissa aikaan riemua, sehän on kuin makeaa matoa vetäisi kitusiinsa. Vesimelonia on mukava yhdessä nokkia, ja viinirypäleet ja grillimakkara maistuvat yhtä hyvin aamiaisella kuin päivälliselläkin. Päivällisen pitää olla lautasella kuuteen mennessä. Tai muutoin Fjodor ilmoittaa kuuluvasti tyytymättömyytensä palvelun tasoon. Hänhän sentään on vastuussa vaimojensa hyvinvoinnista. Avocadoja ja sipulia kanat eivät syö, ja on muutama muukin aine, joka on niille pahaksi. Jotakin jää siis myös ihmisille.

Alkukesän satoi. Kanat kyyhöttivät kosteanoloisessa kesäpesässään. Kalju kana sai kyytiä kateellisilta siskoiltaan, kun osoittautui, että kaljuus johtui pitkälti siitä, kuinka paljon kukko sitä rakastaa. Jokaisella rouvalla on oma erityisluonteensa. Pouta on hieman salakavala, nokkava eukko, joka käy ajoittain Talvikkiin käsiksi. Pippuri on yhtä tasaisen kipakka kuin nimensä. Jos Talvikki olisi ihminen, psykologina sanoisin hänen olevan hieman hermostunutta, neuroottista laatua. Tosin vaivalle on selvät syynsä, elämä kukon intohimon ja siskojen kateuden ristitulessa ei liene aina aivan helppoa. Helmi, jota myös Lempi-rouvaksi välistä erheellisesti kutsutaan, on miehen mielestä aivan kuin minä, kun kaakottaa kukkorukalle koko ajan. Sanomattakin lienee selvää, että olen asiasta eri mieltä. Musta Sade on yksinäinen susi, itsenäinen eläjä, joka laatii omat lakinsa. Nukkuukin mielellään erillään muista, jos se suinkin on mahdollista. Hän on myös yleensä se, jota pisimpään saa odottaa takaisin kanalaan päivän vapaan retkeilyn päättyessä tai se, jota miehissä metsästetään tattaripuskasta. Toisaalta Sade on myös lempeä sielu, antaa ihmisen ottaa syliin ja rapsutella höyheniään. Fjodor on Fjodor. Nuori kukko, joka astelee ylväästi laumansa edellä ja hämmentyy jos, ja kun, itsepäiset rouvat eivät aina tottele sen auliisti matalalla äänellä jakelemiaan neuvoja ja ohjeita. Kohteliaskin hän on, antaa rouville ruokaa ja ottaa itse vasta kun kaikki emäntäiset ovat saaneet herkkupaloja syödäkseen. ​ Muniminen on kanalassamme aina kova yhteisponnistus, joka taatusti kuuluu Rantalasta Kivelään, ja tuulista riippuen mahdollisesti jopa Aatamilan pelloille saakka. Kun joku rouvista asettuu munintapesään, alkaa armoton kaakotus. Kaikki rouvat osallistuvat synnytystalkoisiin kannustushuudoin. Lopulta seuraa hetken kestävä syvä hiljaisuus, jonka jälkeen Fjodor loilottaa kuin viimeistä päivää: ”Poika tuli, tuokaa sikarit, tarjotkaa kaikille ryyppy viinaa…!” Siltä se ainakin ihmiskorviin kuulostaa. Kanat yhtyvät syntymän riemua juhlivaan moniääniseen kuoroon, jonka sointi ei lakkaa ennen kuin astelen munintapesän äärelle, poimin käteeni pienen pyöreän - tai mikäli asialla on ollut Talvikki, pitkänomaisen ja soukan­­­ - 40-grammaisen vaaleanrusehtavan munan, kumarran syvään ja lausun kunnioittavasti ”Kiitos hyvät rouvat ja Fjodor päivän työstä”. Tosin viime aikoina, sen jälkeen, kun kanoille on kanalan lisäksi auennut oikeus vapaaseen liikkumiseen piha-alueella, munia on saattanut löytyä myös viereisen rakennuksen seinustalla kasvavan ruttojuuren alta. ​ Ruoan kallistumisesta puhutaan vakavasti. Niille, jotka suunnittelevat kotikanalan perustamista taloudellisessa hyötymismielessä seuraa varoituksen sana. Olemme laskeneet, että tällä tahdilla, siis 2 ̶ 3 munaa päivässä, meiltä menee vielä tovi ennen kuin pääsemme perustamiskustannuksista edes omillemme. Laskujeni mukaan tarvitsemme vielä ainakin 930 munaa ennen kuin olemme edes euron kappalehinnassa. Kanat eivät ole ilmaisia, rehut ja pehkut maksavat, kanalan rakennuskustannukset paisuvat sitä mukaa, kun talvikanalaa ja sen komentokeskusta kehitetään. ​ Toisaalta, on niitä hullumpiakin harrastuksia, niin kuin vaikka ratamoottoripyöräily, kaljakellunta tai vesijetillä ajelu. Jotkut maksavat maltaita joogaretriiteistä, jotkut muhkeita summia maltaista vuosikertaviskiksi tislattuna. Me istumme kanalan edessä ajatuksiamme selvittelemässä. Katselemme Fjodorin tepastelua ja kanarouvien touhotusta niiden kuopsuttaessa maasta matoja ja voikukan lehtiä, tai yhteiskylpyjä auringonkilossa syysleimupenkin varjossa Mustilan hortensian alla. Siellä ovat istuskelleet pikkuiset tyttärenpojat Siilinjärveltä, hetken aikaa aivan yhtä seestyneinä kuin miehen Helsingissä asuva veli, joka alkuun väitti, että kanat haisevat. No, rehellisesti sanottuna, kosteina päivinä kanalassa on oma luonteikas arominsa. Ruusupensas tosin pitää juurilleen kannetuista käytetyistä pehkuista. Joten kaikessa on siis puolensa.