Kanada on Rantalan vanha kanalarakennus, joka sijaitsee talosta katsoen pihan oikealla laidalla, nykyistä kanalaa, Ginnungagapia, vastapäätä. Miehen vanhemmilla oli 1970-luvulla Kanadassa 300-pyrstöinen munituskanala, jossa mies ja hänen veljensä sanovat oppineensa munia pesemään.
Nykyohjeiden munia ei muuten pestä, vaan korkeintaan varovasti pyyhitään pahimmat roippeet pois, jos niitä sattuu munan pinnalla näkymään. Tutkimus on näet osoittanut, että mikäli munan kuorelle on eksynyt salmonellaa, pesu vedellä voi johtaa pöpöt syöstymään huokoisen kalkkikalvon läpi munan sisälle, minkä jälkeen talon viemärit saattavat ylikuormittua pidemmäksi aikaa.
Kanoillahan ulostaminen, munantuotanto ja seksuaalinen kanssakäyminen tunnetusti tapahtuvat kaikki yhden ja saman kloaakkiaukon kautta. Jos ei siis pesua, niin munien käsittely vaatii edelleen kuitenkin huolellista käsihygieniaa.
Kanada sai ulkomaiselta kalskahtavan nimensä Tampereen tyttären tokaisusta, että suorasukainen tapani ilmaista mielipiteitäni muistuttaa joskus Yhdysvaltojen entistä presidenttiä Trumpia. Tämän auliisti myönnän mutta samalla muistutan myös, että kaikki, mukaan lukien poliittiset, mielipiteeni ovat valovuosien päässä Trumpin ajatuksista.
Kun olen yllämainitussa mielentilassa, tyttären mielestä miesparan ainoa turva on sama kuin amerikkalaisilla toisinajattelijoilla, nimittäin oikaista äkkiä rajan yli Kanadaan – tässä tapauksessa vanhaan kanalaan rakennettuun verstaaseen. Siitä siis Kanada.
Verstas on miehen isän, Pekan, perua. Tunnustetun pelimannin ja nuorempana automiehen lisäksi Pekan sisällä eli innoittunut keksijä, jonka jäljiltä verstaassa on sadoittain perintökaluja: nurkassa on uuni, joka ei ole vuosiin toiminut; sirkkeli, joka sahaa vain yhdellä tavalla; kolme raivaussahaa, joista kaksi surahtaa käyntiin, kolmannessa on mielenkiintoinen vika; epälukuisia moottorisahan raatoja, joista saa tarvittaessa hyviä varaosia; tylsiä ja teräviä pokasahoja ja kirveitä ̶ sekä varrettomia, että varren kanssa, mukaan lukien yksi, jonka varsi tuppaa iskiessä irtoamaan; porakoneita, ruuvimeisseleitä, talttoja, sirppejä ja vasaroita; ynnä tuhatkunta pop-niittiä, joiden yhteen liittämisen kykyyn Pekka viimeisinä vuosinaan uskoi lähes yhtä vakaasti kuin viiden tuuman naulan kantavaan voimaan.
Kaikista noista yhdessä syntyy Kanadaan kotoinen kaaos, joka muistuttaa Sven Nyqvistin ”Viiru ja Pesonen” -lastenkirjoissa kuvattua Pesosen verstasta.
Kaaos voi olla myös näkökulmakysymys. Se mikä minun organisaattorinsilmiini näyttäytyy äärimmäisenä ja hermoja raastavana sekasotkuna, on omalakisensa paikka, josta mies vääjäämättömällä arvokkuudella poimii esiin tarvitsemansa.
Silti, tosinaisena saan vähintään kerran kesässä hepulikohtauksen, jonka seurauksena mies veljineen noin joka viides vuosi väistyy verstaaseen valikoimaan varastoitavaa ja pois viskattavaa.
Säännönmukaisesti seuraavan parin vuoden sisällä huomataan, että jollekin pitkin hampain kaatopaikalle kuskatulle härvelille olisi sittenkin ollut käyttöä. Viimeksi näin kävi tänä aamuna, kun havaitsimme, että kolmisen vuotta sitten jäteasemalle juhlallisin menoin saatettu käyttämätön metallinen saunan lauderunko olisi ollut oiva peli kanalan kikkarekaukalon ja orren kannakkeiksi.
Sen sijaan Pekka-isän huolellisesti vanhan vesisäiliön taakse tallentamille häkkikanalan metallirungoille emme ole vielä keksineet käyttöä. Hyvä niin, sillä niiden läpi on vuosikymmenten aikana kasvanut niin tiheä, paksu ja korkea lehtipuukasvusto, että runkojen esiin kaivamiseen tarvitaan vähintään metsäkoura, moottorisaha ja metsurin vermeet.
Suurta huolta ei kuitenkaan liene, sillä huolimatta siitä, että Kanadaa säännöllisin välein tyhjennetään, se pyrkii alati täyttymään kuin jokin Aladdinin luolan aarrekammio tai Tittelintuuren olkivaranto.
Minulla onkin vahva epäilys, että Kanadan rajalla on jossain laiton ylityspaikka, josta sinne kannetaan tietämättäni lisää tavaraa. Tai sitten mies ja veli ovat keksineet saman kuin Penelope Odysseysta odottaessaan ja purkavat yöllä takaisin sen, mitä ovat päivällä kaatopaikkakuormaansa keränneet.
Kanada on meille erittäin tärkeä, sillä se on yksi onnellisen 11-vuotiaan aikuisiän avioliitomme kulmakivistä. Kun Trumppi minussa herää ̶ mikä kuulemma näkyy muun muassa hitaasti laajenevista sieraimista, varmin merkki on ylös-alas heilahteleva ukkovarvas ̶ keksii mies oitis asiaa Kanadaan.
Ja niin kauan kuin verstaan uumenista kuuluu sirkkelin säkätystä, porakoneen hiljaista hurinaa ja vienoa iskelmämusiikkia, tiedän, että vaikka Trumppi vähän sattuikin taas riehaantumaan, kaikki on kuitenkin hyvin Rantalan mäellä.
