Alussa oli muna

Alkukesän satoi. Kanat kyyhöttivät kosteanoloisessa kesäpesässään. Kalju kana sai kyytiä kateellisilta siskoiltaan, kun osoittautui, että kaljuus johtui pitkälti siitä, kuinka paljon kukko sitä rakastaa.

Jokaisella rouvalla on oma erityisluonteensa. Pouta on hieman salakavala, nokkava eukko, joka käy ajoittain Talvikkiin käsiksi. Pippuri on yhtä tasaisen kipakka kuin nimensä. Jos Talvikki olisi ihminen, psykologina sanoisin hänen olevan hieman hermostunutta, neuroottista laatua. Tosin vaivalle on selvät syynsä, elämä kukon intohimon ja siskojen kateuden ristitulessa ei liene aina aivan helppoa.

Helmi, jota myös Lempi-rouvaksi välistä erheellisesti kutsutaan, on miehen mielestä aivan kuin minä, kun kaakottaa kukkorukalle koko ajan. Sanomattakin lienee selvää, että olen asiasta eri mieltä.

Musta Sade on yksinäinen susi, itsenäinen eläjä, joka laatii omat lakinsa. Nukkuukin mielellään erillään muista, jos se suinkin on mahdollista. Hän on myös yleensä se, jota pisimpään saa odottaa takaisin kanalaan päivän vapaan retkeilyn päättyessä tai se, jota miehissä metsästetään tattaripuskasta. Toisaalta Sade on myös lempeä sielu, antaa ihmisen ottaa syliin ja rapsutella höyheniään.

Fjodor on Fjodor. Nuori kukko, joka astelee ylväästi laumansa edellä ja hämmentyy jos, ja kun, itsepäiset rouvat eivät aina tottele sen auliisti matalalla äänellä jakelemiaan neuvoja ja ohjeita. Kohteliaskin hän on, antaa rouville ruokaa ja ottaa itse vasta kun kaikki emäntäiset ovat saaneet herkkupaloja syödäkseen. ​

Muniminen on kanalassamme aina kova yhteisponnistus, joka taatusti kuuluu Rantalasta Kivelään, ja tuulista riippuen mahdollisesti jopa Aatamilan pelloille saakka.

Kun joku rouvista asettuu munintapesään, alkaa armoton kaakotus. Kaikki rouvat osallistuvat synnytystalkoisiin kannustushuudoin. Lopulta seuraa hetken kestävä syvä hiljaisuus, jonka jälkeen Fjodor loilottaa kuin viimeistä päivää: ”Poika tuli, tuokaa sikarit, tarjotkaa kaikille ryyppy viinaa…!”

Siltä se ainakin ihmiskorviin kuulostaa. Kanat yhtyvät syntymän riemua juhlivaan moniääniseen kuoroon, jonka sointi ei lakkaa ennen kuin astelen munintapesän äärelle, poimin käteeni pienen pyöreän - tai mikäli asialla on ollut Talvikki, pitkänomaisen ja soukan­­­ - 40-grammaisen vaaleanrusehtavan munan, kumarran syvään ja lausun kunnioittavasti ”Kiitos hyvät rouvat ja Fjodor päivän työstä”.

Tosin viime aikoina, sen jälkeen, kun kanoille on kanalan lisäksi auennut oikeus vapaaseen liikkumiseen piha-alueella, munia on saattanut löytyä myös viereisen rakennuksen seinustalla kasvavan ruttojuuren alta. ​ Ruoan kallistumisesta puhutaan vakavasti. Niille, jotka suunnittelevat kotikanalan perustamista taloudellisessa hyötymismielessä seuraa varoituksen sana. Olemme laskeneet, että tällä tahdilla, siis 2 ̶ 3 munaa päivässä, meiltä menee vielä tovi ennen kuin pääsemme perustamiskustannuksista edes omillemme.

Laskujeni mukaan tarvitsemme vielä ainakin 930 munaa ennen kuin olemme edes euron kappalehinnassa. Kanat eivät ole ilmaisia, rehut ja pehkut maksavat, kanalan rakennuskustannukset paisuvat sitä mukaa, kun talvikanalaa ja sen komentokeskusta kehitetään. ​ Toisaalta, on niitä hullumpiakin harrastuksia, niin kuin vaikka ratamoottoripyöräily, kaljakellunta tai vesijetillä ajelu. Jotkut maksavat maltaita joogaretriiteistä, jotkut muhkeita summia maltaista vuosikertaviskiksi tislattuna.

Me istumme kanalan edessä ajatuksiamme selvittelemässä. Katselemme Fjodorin tepastelua ja kanarouvien touhotusta niiden kuopsuttaessa maasta matoja ja voikukan lehtiä, tai yhteiskylpyjä auringonkilossa syysleimupenkin varjossa Mustilan hortensian alla. Siellä ovat istuskelleet pikkuiset tyttärenpojat Siilinjärveltä, hetken aikaa aivan yhtä seestyneinä kuin miehen Helsingissä asuva veli, joka alkuun väitti, että kanat haisevat.

No, rehellisesti sanottuna, kosteina päivinä kanalassa on oma luonteikas arominsa. Ruusupensas tosin pitää juurilleen kannetuista käytetyistä pehkuista.

Joten kaikessa on siis puolensa.