Horniolaiset hornankanamme ovat olleet meillä nyt puolitoista kuukautta, ja olo on kuin lapsuuden margariinimainoksessa, jossa kysyttiin mitä meillä olikaan ennen…?
Elämään on tullut uutta rytmiä. Kun yöllä herään luuvaloisiin kolotuksiini, en enää uskalla tömistellä suoraan keittiöön kaakaonkeittoon ja räväyttää valoja päälle. Muutoin Fjodor vastapäisessä kanalassa kiekaisee oitis koko kulmakunnan valveille.
Pitää siis hiiviskellä varkaan lailla seinävieriä pitkin vierasvessaan ja juoda vettä keittiön hanasta hämärässä. Jääkaapin aukaisu on riski, siellä kun on se valo.
Aamuisin keittelen kanoille puuroa, johon heittelen sekaan ruoantähteitä, yrttejä, vuohenputkea, tai mitä nyt milloinkin sattuu käsillä olemaan. Sitten siivoilen kanalasta yölliset tuotokset orsien alta ruusupensaille ja muille pihan kukkiville kasveille nakeltavaksi.
Seuraavaksi tarkistan ruoka- ja juoma-automaatit ja pesen likaantuneet astiat. Joinakin aamuina lisäilen pehkuja ja poistan likaisimpia. Isompiin siivouksiin ei vielä ole ollut tarvetta. Aamupäivisin aukaistuani kanalan ovet ja Fjodor-kukko ohjaa rouvat vapaaseen elämään pihalle. Kanojen aluksi kovin varovainen ja pieni reviiri näyttää päivä päivältä laajenevan. Ensin ne uskalsivat miehissä aitan eteen, siitä sitten Mustilan hortensian alle ja takapihan pyykkitelineelle.
Eräänä aamuna löysin koko parven apukeittiön ovelta rusokuusaman alta päät kallellaan ihmettelemästä, että täältäkö se nainen sitä ruokaa kantaa.
Tässä taannoin en löytänyt heitä mistään, en kanalan liepeiltä, en ruttojuuripuskasta, enkä etu- tai takapihaltakaan. Hirveä kanahaukan kuva mieleeni etsautuneena, juoksin hädissäni ympäri pihaa, kunnes lopulta löysin koko parven traktoritallin liepeiltä, metsäkärrin takaa.
Siinä ne kaikki kuusi, auringon läikässä pitkän ruohikon keskellä, tutkailivat vetopyöriä ja akseleita asiantuntevin ilmein, eivätkä olleet hätäännyksestäni moksiskaan. Iltapäivisin Fjodor ohjaa laumansa useimmiten itsenäisesti takaisin kanalaan höystämään maastosta kerättyä villiruokaa, voikukkia ja auringonkukantaimia ruokinta-astiassa odottavalla rehukauralla. Silloin joku, useimmiten se on Musta Sade, karkaa omille teilleen ja sitä sitten haetaan miehissä pusikoista.
Kanalan ilta alkaa kuuden kieppeissä. Kun odotettu ilta-ateria on nautittu, rouvat asettuvat heinäseipäästä tehdylle orrelleen, Talvikki kyhjöttää visusti kukon kyljessä, Musta Sade vetäytyy muista erilleen pikkuisen taaemmas.
Viime viikonloppuna oli kova myrsky, joka tuli yllättäen Pielisen yli jostain kaakonkulman ja Pietarin suunnalta. Talvikanalamme ei ole vielä valmis ja kesäsuojaan sataa jonkin verran, varsinkin jos tuulen suunta on etelästä.
”Pitäisiköhän minun hakea kanat sisälle suojaan?”, tuumasin puolitosissani katsellessani tuulen tuivertamaa märkää maisemaa.
”Et muuten hae”, sanoi mies.
"Niin mutta…”. Mutinani kaikui kuuroille korville. Ei auttanut perusteluni, että alkuperäiset horniolaiset olivat tottuneet talvella asumaan emäntänsä Anna-Liisa Koivusen kanssa saman tuvan lämmössä.
Eikä auttanut sekään, että Australian tytär sanoi niin näkevänsä minut kanat kainalossa uudella kullankeltaisella plyyshisohvallamme. Jossain se raja kulkee hyväluontoisellakin miehellä. Parturoin toissa päivänä hikisen tunnin, jos toisenkin, viimekesänä peruskorjatun maakellarimme laajaa kuperaa kattoa sähkökäyttöisellä ruohonleikkurilla. Rinnekohdissa näppärä ja kompakti kone tuntui koostaan huolimatta vähän raskaalta pidellä.
”Lammas tekisi tämän homman minua paremmin, ehkä nopeammin ja taatusti vähemmällä vaivalla”, tuumasin mielessäni. ”Tulee se uusi kesä myös vuoden päästä".
Siihen asti mennään kanapuurolla ja pehkuilla.
