top of page
IMG_4211.JPG

GINNUNGAGAP-
Tulen ja veden välissä

  • Writer's pictureTuula K

Sinisiä ajatuksia

Olen nostanut Ginnungagapin edustalle kaksi valkoista kokoontaitettavaa puutuolia. Kaksi isompaa on talomme pääoven edessä, ja kaksi istumamukavuudeltaan laatuisampaa omenapuun alla, suunnattuina kohti näkymää Kopraslahdelta Pielisen suulle. Neljä tuolia on kesämökin edessä saunapolun suunnalla.

Vuodesta toiseen siirrän tuolit kesäksi paikoilleen ja syksyllä kannan ne takaisin aittaan. Aika ajoin teen huoltomaalaukset auringon ja sateen hilsehtimiin pintoihin ja pesen linnunkakat istuimilta. Koskaan en tunnu ehtivän tuolille istumaan. Harvoin niissä tosin näkyy ketään muutakaan lorvehtimassa. Maalaistalossa on maalaistalon henki, vaikka siinä kaupunkilaisia asuisikin. ​ Yhtä käyttämättöminä lojuvat tuolit auringon paahteessa, tuulen tuiverruksessa ja sateen ropinassa kuin Meksikosta tuotu riippumatto, joka on pingotettu parhaalle paikalle kotikoivujen väliin. Aina tuntuu olevat jotain muuta tehtävää, toimitettavaa tai kuopsutettavaa: on ripustettava pyykkiä, alustettava leipätaikina, nypittävä rikkaruohoja, käännettävä maata, leikattava ruohoa, pestävä sauna…

Ihminen tuntuu luovan kiirettä sinnekin, mistä sitä luontaisesti puuttuu. Elämme niin helposti ohjelmoituna ajatukseen, joka takoo kiivaasti aivoissa: ”kohtakohtakohta”, ei koskaan ”tässä ja nyt”. Mies on hetkeen asettumisen kyvyssään edistyneempi kuin minä. Vaan kiitänkö häntä siitä. Kattia kanssa. Onkin yllättävää, että toisin kuin muissa, Ginnungagapin edessä olevissa kiikkerissä tuoleissa oikeasti istutaan. Jopa minä pysähdyn ajoittain niille sijoilleni, lasken haravan tai kanankakkalapion kädestäni ja jään katselemaan kanojen touhuilua.

Käsitys kananaivoista on saanut aivan uuden sisällön. Eivät ne ole ollenkaan pienet tai mitättömät. Kanat ovat hurmaavan sosiaalisia ja nauttivat kaiken tekemisestä yhdessä. Ruokakin näyttää maistuvan huomattavasti paremmalta syötynä pyöreältä keraamiselta lautaselta, jonka ääreen kaikki mahtuvat, kuin muovikaukalosta, josta nokitaan jyviä peräperää. Useammin kuin kerran olen tullut asioiltani kellarista, rannasta tai puutarhasta, ja päässyt todistamaan, sitä kuinka kaksi yli kuusikymmentävuotiasta ̶ näillä tanhuvilla jo poikasina kinastelleet mies ja hänen veljensä ̶ ovat pysähtyneet sulassa sovussa, harvenneet päälaet toisiaan kohti kallellaan, tuumailemaan jotain minulle arvoitukseksi jäävää. Myös iltapäiväolut näyttää maistuvan kuumana päivänä paremmalta varjoisan kanalan edustalla kuin talon eteläpuolisen terassin paahteessa. Eräänä kesäkuisena päivänä istuin kyseisillä tuoleilla juuri kolmevuotta täyttäneen tyttärentyttäreni, Celeste Taivaanlahjan kanssa. En enää tarkoin muista mistä keskustelimme.

Muistan ajatelleeni, kuinka hauskaa on kun kolmea kieltä ̶ espanjaa, englantia ja suomea ̶ hyvin ymmärtävä lapsukainen on alkanut puhua kaunista ja kieliopillisesti puhdasta suomea, ja hänen kanssaan voi jutella muustakin kuin konkreettisesti näkyvillä olevista asioista.

Pienessä, sankan tumman tukan verhoamassa päässä ovat alkaneet elää eilinen, huominen ja sellaiset kummalliset asiat kuten tunteet ja abstraktiot, joihin pitää yhdessä hakea selvyyttä. Olimme siinä pitkän aikaa ihan hiljaa, katselimme kukkoa ja kanoja, jotka sukivat toisiaan ja kellivät kylki kyljessä auringonkilossa pensaan alla. Lopulta Celeste sanoi kirkkaalla äänellä: ”Äidin massussa on vauva. Se on minun siskoni.”

Totesin, että niinhän se on: sisko, tai kenties pikkuinen veli.

”Sisko”, sanoi Celeste, jonka tapahtuma-avaruuteen ei sovi muita poikia kuin serkkupojat, Lauri ja Jaakko. Myös Celesten isä, Isaac, on tuumannut, että lentäjien parissa on hyvin tiedetty ammatillinen tosiseikka, että pilotit saavat enemmän tyttölapsia, kuin poikia. Sillä on kai jotain tekemistä lentäjien korkealla, lähes avaruuden rajalla saaman ylimääräisen ja jatkuvan avaruussäteilyn kanssa. ”Kuule Mamma”, jatkoi Celeste ja oli taas tovin hiljaa. ”Niin”, sanoin minä. Molemminpuolinen, syvä hiljaisuus jatkui vielä pakahduttavan hetken. Sitten lapsi huokasi syvään ja totesi:

”Kun toista rakastaa, niin sitten halitaan”. Mitäpä siihen enää enempää. Kuin sinetiksi kalju kana, Talvikki, kiepsahti kukon kylkeen ja levitti siipisulkansa hehkuvaa aurinkoa kohti.


Minä kiersin käteni Celesten ympärille ja lähdimme hakemaan kellarista marjamehua.



8 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page