Kanada

Kanada on Rantalan vanha kanalarakennus, joka sijaitsee talosta katsoen pihan oikealla laidalla, nykyistä kanalaa, Ginnungagapia, vastapäätä. Miehen vanhemmilla oli 1970-luvulla Kanadassa 300-pyrstöinen munituskanala, jossa mies ja hänen veljensä sanovat oppineensa munia pesemään.

Nykyohjeiden munia ei muuten pestä, vaan korkeintaan varovasti pyyhitään pahimmat roippeet pois, jos niitä sattuu munan pinnalla näkymään. Tutkimus on näet osoittanut, että mikäli munan kuorelle on eksynyt salmonellaa, pesu vedellä voi johtaa pöpöt syöstymään huokoisen kalkkikalvon läpi munan sisälle, minkä jälkeen talon viemärit saattavat ylikuormittua pidemmäksi aikaa.

Kanoillahan ulostaminen, munantuotanto ja seksuaalinen kanssakäyminen tunnetusti tapahtuvat kaikki yhden ja saman kloaakkiaukon kautta. Jos ei siis pesua, niin munien käsittely vaatii edelleen kuitenkin huolellista käsihygieniaa.

Kanada sai ulkomaiselta kalskahtavan nimensä Tampereen tyttären tokaisusta, että suorasukainen tapani ilmaista mielipiteitäni muistuttaa joskus Yhdysvaltojen entistä presidenttiä Trumpia. Tämän auliisti myönnän mutta samalla muistutan myös, että kaikki, mukaan lukien poliittiset, mielipiteeni ovat valovuosien päässä Trumpin ajatuksista.

Kun olen yllämainitussa mielentilassa, tyttären mielestä miesparan ainoa turva on sama kuin amerikkalaisilla toisinajattelijoilla, nimittäin oikaista äkkiä rajan yli Kanadaan – tässä tapauksessa vanhaan kanalaan rakennettuun verstaaseen. Siitä siis Kanada.

Verstas on miehen isän, Pekan, perua. Tunnustetun pelimannin ja nuorempana automiehen lisäksi Pekan sisällä eli innoittunut keksijä, jonka jäljiltä verstaassa on sadoittain perintökaluja: nurkassa on uuni, joka ei ole vuosiin toiminut; sirkkeli, joka sahaa vain yhdellä tavalla; kolme raivaussahaa, joista kaksi surahtaa käyntiin, kolmannessa on mielenkiintoinen vika; epälukuisia moottorisahan raatoja, joista saa tarvittaessa hyviä varaosia; tylsiä ja teräviä pokasahoja ja kirveitä ̶ sekä varrettomia, että varren kanssa, mukaan lukien yksi, jonka varsi tuppaa iskiessä irtoamaan; porakoneita, ruuvimeisseleitä, talttoja, sirppejä ja vasaroita; ynnä tuhatkunta pop-niittiä, joiden yhteen liittämisen kykyyn Pekka viimeisinä vuosinaan uskoi lähes yhtä vakaasti kuin viiden tuuman naulan kantavaan voimaan.

Kaikista noista yhdessä syntyy Kanadaan kotoinen kaaos, joka muistuttaa Sven Nyqvistin ”Viiru ja Pesonen” -lastenkirjoissa kuvattua Pesosen verstasta.

Kaaos voi olla myös näkökulmakysymys. Se mikä minun organisaattorinsilmiini näyttäytyy äärimmäisenä ja hermoja raastavana sekasotkuna, on omalakisensa paikka, josta mies vääjäämättömällä arvokkuudella poimii esiin tarvitsemansa.

Silti, tosinaisena saan vähintään kerran kesässä hepulikohtauksen, jonka seurauksena mies veljineen noin joka viides vuosi väistyy verstaaseen valikoimaan varastoitavaa ja pois viskattavaa.

Säännönmukaisesti seuraavan parin vuoden sisällä huomataan, että jollekin pitkin hampain kaatopaikalle kuskatulle härvelille olisi sittenkin ollut käyttöä. Viimeksi näin kävi tänä aamuna, kun havaitsimme, että kolmisen vuotta sitten jäteasemalle juhlallisin menoin saatettu käyttämätön metallinen saunan lauderunko olisi ollut oiva peli kanalan kikkarekaukalon ja orren kannakkeiksi.

Sen sijaan Pekka-isän huolellisesti vanhan vesisäiliön taakse tallentamille häkkikanalan metallirungoille emme ole vielä keksineet käyttöä. Hyvä niin, sillä niiden läpi on vuosikymmenten aikana kasvanut niin tiheä, paksu ja korkea lehtipuukasvusto, että runkojen esiin kaivamiseen tarvitaan vähintään metsäkoura, moottorisaha ja metsurin vermeet.

​ Suurta huolta ei kuitenkaan liene, sillä huolimatta siitä, että Kanadaa säännöllisin välein tyhjennetään, se pyrkii alati täyttymään kuin jokin Aladdinin luolan aarrekammio tai Tittelintuuren olkivaranto.

Minulla onkin vahva epäilys, että Kanadan rajalla on jossain laiton ylityspaikka, josta sinne kannetaan tietämättäni lisää tavaraa. Tai sitten mies ja veli ovat keksineet saman kuin Penelope Odysseysta odottaessaan ja purkavat yöllä takaisin sen, mitä ovat päivällä kaatopaikkakuormaansa keränneet.

Kanada on meille erittäin tärkeä, sillä se on yksi onnellisen 11-vuotiaan aikuisiän avioliitomme kulmakivistä. Kun Trumppi minussa herää ̶ mikä kuulemma näkyy muun muassa hitaasti laajenevista sieraimista, varmin merkki on ylös-alas heilahteleva ukkovarvas ̶ keksii mies oitis asiaa Kanadaan.

Ja niin kauan kuin verstaan uumenista kuuluu sirkkelin säkätystä, porakoneen hiljaista hurinaa ja vienoa iskelmämusiikkia, tiedän, että vaikka Trumppi vähän sattuikin taas riehaantumaan, kaikki on kuitenkin hyvin Rantalan mäellä.

Lampaita

Horniolaiset hornankanamme ovat olleet meillä nyt puolitoista kuukautta, ja olo on kuin lapsuuden margariinimainoksessa, jossa kysyttiin mitä meillä olikaan ennen…?

Elämään on tullut uutta rytmiä. Kun yöllä herään luuvaloisiin kolotuksiini, en enää uskalla tömistellä suoraan keittiöön kaakaonkeittoon ja räväyttää valoja päälle. Muutoin Fjodor vastapäisessä kanalassa kiekaisee oitis koko kulmakunnan valveille.

Pitää siis hiiviskellä varkaan lailla seinävieriä pitkin vierasvessaan ja juoda vettä keittiön hanasta hämärässä. Jääkaapin aukaisu on riski, siellä kun on se valo.

Aamuisin keittelen kanoille puuroa, johon heittelen sekaan ruoantähteitä, yrttejä, vuohenputkea, tai mitä nyt milloinkin sattuu käsillä olemaan. Sitten siivoilen kanalasta yölliset tuotokset orsien alta ruusupensaille ja muille pihan kukkiville kasveille nakeltavaksi.

Seuraavaksi tarkistan ruoka- ja juoma-automaatit ja pesen likaantuneet astiat. Joinakin aamuina lisäilen pehkuja ja poistan likaisimpia. Isompiin siivouksiin ei vielä ole ollut tarvetta. ​ Aamupäivisin aukaistuani kanalan ovet ja Fjodor-kukko ohjaa rouvat vapaaseen elämään pihalle. Kanojen aluksi kovin varovainen ja pieni reviiri näyttää päivä päivältä laajenevan. Ensin ne uskalsivat miehissä aitan eteen, siitä sitten Mustilan hortensian alle ja takapihan pyykkitelineelle.

Eräänä aamuna löysin koko parven apukeittiön ovelta rusokuusaman alta päät kallellaan ihmettelemästä, että täältäkö se nainen sitä ruokaa kantaa.

Tässä taannoin en löytänyt heitä mistään, en kanalan liepeiltä, en ruttojuuripuskasta, enkä etu- tai takapihaltakaan. Hirveä kanahaukan kuva mieleeni etsautuneena, juoksin hädissäni ympäri pihaa, kunnes lopulta löysin koko parven traktoritallin liepeiltä, metsäkärrin takaa.

Siinä ne kaikki kuusi, auringon läikässä pitkän ruohikon keskellä, tutkailivat vetopyöriä ja akseleita asiantuntevin ilmein, eivätkä olleet hätäännyksestäni moksiskaan. ​ Iltapäivisin Fjodor ohjaa laumansa useimmiten itsenäisesti takaisin kanalaan höystämään maastosta kerättyä villiruokaa, voikukkia ja auringonkukantaimia ruokinta-astiassa odottavalla rehukauralla. Silloin joku, useimmiten se on Musta Sade, karkaa omille teilleen ja sitä sitten haetaan miehissä pusikoista.

Kanalan ilta alkaa kuuden kieppeissä. Kun odotettu ilta-ateria on nautittu, rouvat asettuvat heinäseipäästä tehdylle orrelleen, Talvikki kyhjöttää visusti kukon kyljessä, Musta Sade vetäytyy muista erilleen pikkuisen taaemmas.

Viime viikonloppuna oli kova myrsky, joka tuli yllättäen Pielisen yli jostain kaakonkulman ja Pietarin suunnalta. Talvikanalamme ei ole vielä valmis ja kesäsuojaan sataa jonkin verran, varsinkin jos tuulen suunta on etelästä.

”Pitäisiköhän minun hakea kanat sisälle suojaan?”, tuumasin puolitosissani katsellessani tuulen tuivertamaa märkää maisemaa.

”Et muuten hae”, sanoi mies.

"Niin mutta…”. Mutinani kaikui kuuroille korville. Ei auttanut perusteluni, että alkuperäiset horniolaiset olivat tottuneet talvella asumaan emäntänsä Anna-Liisa Koivusen kanssa saman tuvan lämmössä.

Eikä auttanut sekään, että Australian tytär sanoi niin näkevänsä minut kanat kainalossa uudella kullankeltaisella plyyshisohvallamme. Jossain se raja kulkee hyväluontoisellakin miehellä. ​ Parturoin toissa päivänä hikisen tunnin, jos toisenkin, viimekesänä peruskorjatun maakellarimme laajaa kuperaa kattoa sähkökäyttöisellä ruohonleikkurilla. Rinnekohdissa näppärä ja kompakti kone tuntui koostaan huolimatta vähän raskaalta pidellä.

”Lammas tekisi tämän homman minua paremmin, ehkä nopeammin ja taatusti vähemmällä vaivalla”, tuumasin mielessäni. ”Tulee se uusi kesä myös vuoden päästä".

Siihen asti mennään kanapuurolla ja pehkuilla.

Ginnungagap

Meillä oli siis kanala, mutta ei kanalalle nimeä. Pitkällisen pohdinnan jälkeen Tampereen tytär ilmoitti, että kanalasta tulee Ginnungagap. Tuijotimme häntä hetken hölmistyneinä. Mitkä ihmeen linnunkakat? ”Ei kun Ginnungagap”, sanoi määrätietoinen tytär.

Ginungagap vastaa skandinaavisessa mytologiassa kreikkalaisen mytologian kaaosta, tai Kalevalassammekin kuvattua alkutilaa, tyhjyyttä ennen kuin Sotka muni alkumereen munan, josta sittemmin kehkeytyi maa ja taivas.

Eipä tuohon ollut lisäämistä, nimi oli sekä etymologisesti että onomatopoieettisesti sopiva. Mies veisti kyltin, tytär valitsi fontin ja minä maalasin mustat kirjaimet. Oletukseni, että meillä on Lipinlahden ̶ ehkäpä koko maakunnan tai jopa Suomen ̶ ainoa kanala, jonka nimi on Ginnungagap, ei liene tyystin pohjaa vailla. ​

Kesän muiden töiden ohessa olemme rakennelleet talvikanalaa pihapiirissä sijaitsevaan, 1900-luvun alkupuolella rakennettuun hirsisaunaan. Ensiksi raahattiin saunasta ulos sinne muinoin päätyneet, miehen Juho-ukin veistämät kangaspuut.

Sittemmin sisäpuoliset paneelit ja hirsiseinät ovat saaneet pintaansa valkoista saunavahaa. Öttiäiset, kuten kanatäit, väiveet ja varsinkin kanapunkit, kun löytää paremmin vaaleilta kuin tummilta sisäseiniltä.

Sisäpaneelin ja hirsien väliin on tungettu eristeeksi puhallusvillaa. Lattian ja seinän rajaa on vuorattu nurkista miehen Pekka-isän jäljiltä löytyneillä pelleillä ja maatilavanerilla. Tarkoituksena on kaikin keinoin estää hiirien ja myyrien pääsy kanojen talvipesään.

Hormiin asennetaan hiiriverkkoa ja etelän puoleiseen ulkoseinään on mietitty aurinkovoimalla toimivaa ”Pöhisköä”, joka lupaa karkottaa turhaa kosteutta sisätiloista. Lattiaa tulee peittämään kestopehku, jonka tehtävänä, yhdessä katosta roikkuvien lämpölamppujen kanssa, on pitää kanala lämpimänä talvipakkasillakin.

Horniolaisten pieniä harjoja ja helttoja eivät tosin pikkupakkaset hetkauta ja kanat käyvät kuulemma mielellään myös lumella ulkoilemassa. ”Kunhan lämpö kanalassa pysyy nollan yläpuolella ja vesi ei juomakupissa jäädy, ne selviävät kyllä”, sanoi Kettusen Erkki. ​

Alkuvastustelunsa jälkeen mies on nykyisin ihan täpinöissään. Hän piirtelee kaavioita, takoo peltiä, vetää piuhoja ja suunnittelee varsinaisen kanalan etuhuoneeseen kattavaa komentokeskusta. Siellä löytyy paikkansa rehuille, kalkki- ja tuhkasankoille, kupukiville ja tuoreille pehkuille hiirenvarmoissa astioissaan.

Komentokeskuksesta käsin avataan myös munapesien takaluukut, säädetään lämpölamppuja ja Pöhiskon raikasta puhallusta. Minun tarvitsee vain painaa nappia ja kaikki toimii kuin junan vessa ennen Pendolinojen hankintaa.

Tänään veljekset keksivät, että kun he panevat vanhan valvontakameran kanalaan talveksi kasvihuoneen etälämpö- ja kosteusmittarin kaveriksi, niin koko homman voi hoitaa kotisohvalta käsin iltauutisten ja urheiluruudun välissä. Onhan niitä kameroita oudommissakin paikoissa, niin kuin vaikkapa ulkosaaristossa merikotkien pesissä ja johnnydeppien makuukamareissa. ​

Minä olen keskittynyt ruokintaan. Australian tytär sanoo, että kanamme syövätkin paremmin kuin jälkikasvumme, jotka hekin kesäisillä lomillaan mussuttavat suojissamme kotitekoista ruisleipää ja itsekasvatettuja vihanneksia. Päätelkää siitä.

Kanat ovat kaikkiruokaisia, kauran, kalkin ja punaheltan lisäksi heille kelpaavat yhtä lailla kanapuuro, herneet, vihannekset, riisi ja keitetyt perunatkin. Spagetti saa rouvissa aikaan riemua, sehän on kuin makeaa matoa vetäisi kitusiinsa. Vesimelonia on mukava yhdessä nokkia, ja viinirypäleet ja grillimakkara maistuvat yhtä hyvin aamiaisella kuin päivälliselläkin.

Päivällisen pitää olla lautasella kuuteen mennessä. Tai muutoin Fjodor ilmoittaa kuuluvasti tyytymättömyytensä palvelun tasoon. Hänhän sentään on vastuussa vaimojensa hyvinvoinnista. Avocadoja ja sipulia kanat eivät syö, ja on muutama muukin aine, joka on niille pahaksi.

Jotakin jää siis myös ihmisille.