Paluumuuttajia

Mies on syntynyt tällä mäellä. Nykyisen tiilitalon lättänän vasemmalla puolella oli tuolloin vielä satavuotias, kaksiporstuainen hirsitalo. 1970-luvun alun uudistusmieli korjasi sen pois. Osa vankoista hirsistä päätyi Jänissaareen porokyläläisen opettajarouvan kesäasunnon tarpeiksi, osa on pinossa poikkisahattuina pulikoina. Osa lie poltettu uunissa.

Kuvista päätellen talo 10-metrisine tupineen oli tyylipuhdas aikakautensa edustaja. Sisäkatto oli tehty savun mustuttamista, tuppeen sahatuista lankuista, joista on jäljellä vielä muutama. Niistä aiomme tehdä pöydän, jonka ympärille lapsemme ja lapsenlapsemme mahtuvat. Miehen isä sanoi minulle joskus vuosia sitten, että hänelle oli tärkeää, että hänen poikansa saisivat valita elämänpolkunsa itse, eivätkä tulisi turpeeseen sidotuksi, kuten hän, jolle se kohtalo talon ainoana poikana oli syntymässä saneltu. Mies tekikin yli 40-vuotta kestäneen ja Etelä-Suomen kautta koukanneen ekskursion opiskeluun, politiikkaan ja yritysmaailmaan, ennen kuin palasi kanssani takaisin kotikonnuille. Minä en tarkalleen ottaen ole paluumuuttaja Kopraslahdella, Nurmeksessa kylläkin. Olenhan kotoisin Nurmeksen Itäkaupungista ja nautin miehen kanssa samaa opetusta Nurmeksen lukiossa, aina vuonna 1977 päähän painettuun liian pieneen ylioppilaslakkiin saakka. Magna Cum Laude Approbatur ja maailmalle. Ensin lukemaan englantia, sitten psykologiaa, välissä vähän muotoilua ja tuotesuunnittelua. Käsityöläisenä ja kuvataidekriitikkonakin olen perhettäni elättänyt.

Nurmekseen en aikonut koskaan palata, mutta yllätyksekseni molemmat puolisoni ovat olleet Nurmeksesta, joten jollakin tapaa kotoperäinen lajike olen ilmeisesti ollut. Kopraslahdelle minut toi hitaasti itänyt rakkaus. ​

Suojärveläissyntyisen isäni kuoltua viime syksynä, innostuin jälleen kerran sukututkimuksesta ja kaivelin samalla myös äitini menneisyyttä. Tiedossani oli toki ollut, että äitini isän, ukkini Heikki Honkasen juuret johtavat Lipinlahdelle. Honkasia on tuossa Honkalan suoran molemmin puolin asunut jo 1700-luvulta saakka, siitä asti, kun muuan Matti Mikonpoika Honkanen siirtyi kalastajasta maanviljelijäksi ja souteli pesueineen Lipinsaaresta mantereelle Lipinlahden puolelle.

Lipinsaaren Honkalaan Honkaset olivat muuttaneet Juuasta, jonne Matti Mikonpojan isoisä Henric Hongain oli tullut 1600-luvulla Kylänlahdelta, Pielisjärveltä päin. Henricin isän, Antti Honkasen tiedetään olleen peräisin Kerimäeltä. Uutta tietoa puolestaan oli, että tämän Henricin, hänen poikansa Mikon ja tämän pojan, Matti Mikonpojan, jälkeläiset verkostoituivat Lipinlahdella asuviin sukuihin niin tehokkaasti, että olen mieheni kanssa itseasiassa kaukainen serkku useampaa kuin yhtä polkua pitkin.

Geeniloton puolesta lienee siis ollut jotain hämärää viisautta siinä, että vuonna 1976, lyhyen seurusteluyrityksen jälkeen, totesin hänelle, että ei meistä ikinä paria tule. Sillä toisella oli nahkatakki ja moottoripyörä. Järkiinsä tulemiseen meni 30 vuotta.

Maan viljelyksestä, johon olen nyttemmin hurahtanut, ei minulla ole aiemmin ollut yrttitarhan kasvattelua enempää kokemusta. Äidilläni oli mansikkamaa ja perunapelto, johon enomies eräänä heinäkuisena 1970-luvun alun yönä juovuspäissään pakeni poliisia.

Satoi rankasti, enkä koskaan unohda sitä näkyä, kun eno aamun sarastaessa, yltä päältä mutaisena ja harvinaisen nöyränä ryömi pellosta, jälleen kerran vakaasti lausuen katteettoman lupauksen, ettei koskaan enää päästä viinanpirua valloilleen.

Äitini, joka alun perin oli hermostunut pikkuveljensä huonoon käytökseen ja kutsunut sinitakkiset paikalle, huokasi syvään, komensi veljensä suihkuun ja keitti auringonkeltaiseksi maalaamassaan keittiössä ison pannullisen vahvaa, mustaa kahvia. Nykyisin minulla on kasvimaa, yrttimaa, perunapelto, porkkanapelto, omenapuita ja kirsikkapuita, vadelmia ja marjapensaita enemmän kuin koskaan osasin kuvitella.

Eikä pellosta onnekseni ole aamuyöllä ryöminyt esiin metsäjänistä suurempaa otusta.

Kaikki alkoi pienestä ruohosipulituppaasta, jonka löysin marjapensaan viereltä.

”Tässä on joskus ollut kasvimaa!” huudahdin miehelle, joka muisti vain, että paikassa oli ollut ”niin halvatun paljon itikoita, ettei siellä kukaan ikinä kestänyt viittä minuuttia kauempaa”.

Otin lausuman vastaan haasteena, ja tänään, kymmenen vuotta myöhemmin itikkatureikko on kadonnut ja tilalla on 100 neliömetriä kukoistavaa kasvumaata, jossa kiemurtavista kurpitsoista nauttii hilloiksi jalostettuina talven mittaan koko suku.

Miestä ja minua ei siis sidottu turpeeseen, pikemminkin ajan mallin mukaan potkittiin eteenpäin koulupolulla ja siten kauemmas kotipaikasta.

Mutta niinpä vain palasimme vääntämään kiviä samoilta pelloilta, kuten varhaiset, yhteiset esi-isämme ennen meitä.

Se pieni ero

Olemme myöhäsyntyinen uusperhe, jossa on viisi kappaletta aikuisia sinun lapsiasi ja minun lapsiani mutta vain yhteisiä lapsenlapsia. ”On vain yhdenlaisia mummoja ja ukkeja”, sanoi miehen tytär, ”mutta niitä voi sitten olla vaikka kuin monta”. Taitaako sen paremmin sanoa.

Myös Helsingin Sanomissa joku kolumnisti taisi taannoin todeta, että mummous ei perustu jaettuihin geeneihin ja maailma on niiden, joita mummot ovat rakastaneet. Siitä on helppo olla samaa mieltä: rakkaus kantaa, eikä sitä koskaan ole liikaa tarjolla. Kun ensimmäinen lapsenlapsistamme, Lauri Lentokone, kolme ja puoli vuotta sitten syntyi, mietimme miksi meitä pitäisi kutsua: olisimmeko vaari ja muori, ukko ja eukko, mummo ja ukki, mamma ja pappa, isoäiti ja isoisä, vaiko peräti died’o ja died’oi….

Turhapa oli työmme. Minusta tuli Amma, koska Lauri ei alkuun osannut sanoa M-kirjainta sanan alussa ja miehestä Ikku, koska Celeste puolestaan käänsi sanojen vokaalit päinvastaiseen järjestykseen.

Olemme myös kuulevinamme, että kukkomme Fjodor ei suinkaan sano meksikolaisittain ”Kikkirikii”, ei englantilaisittain ”Cockadoodledoo”, eikä myöskään suomalaisittain ”Kukkokiekuu”, vaan ihan selvästi ja vastaan sanomattomasti: ”Ikkukiekuu”. Lapsuudessani, nuoruudessani ja vielä aikuisuuteni alkupuolella sanottiin, että tytöt ovat erilaisia kuin pojat. Nykyisin se ei liene laisinkaan poliittisesti korrektia. Sanokaamme siis, että kaikki lapset ovat erilaisia.

Tuota nykyisin epämuodikasta eroa kuvaa hyvin tilanne, kun kolmivuotias Celeste Taivaanlahja ja piskuinen sisarensa, vuoden vanha armoton purija, Aurora Aurinkoinen, tulevat meitä aamuisin herättämään, ja se mitä puolestaan tapahtuu, kun paikalla ovat kolme ja puolivuotias Lauri Lentokone ja syömisen riemuihin hiljan perehtynyt vuoden vanha veljensä Jaakko. ​ Aurora ja Celeste hiipivät hiljaa makuuhuoneen kutsuvasti raolleen jätetylle ovelle ja ryömivät varovaisesti sängyn jalkopäästä peiton alitse Ikun ja Amman unenlämpimään kainaloon. Herätyksenä on halaus, hellä kutittelu ja hiljainen kuiskuttelu: ”Herää Amma, herää Ikku”.

Kun Lauri ja Jaakko tulevat paikalle, kuuluu ovelta iso karjaisu: ”PÖÖ!”. Lauri, jota punaisen tukkansa vuoksi myös Aurinkotukkapojaksi kutsutaan, ponkaisee sängyn viereen, valmiina kuin äärimmilleen viritetty jousipyssy, polkaisee toisen jalkansa tiukasti maahan, nostaa toisen korkealle ilmaan ja vatkaa sillä kuviteltua poljinta vimmatusti, huutaen: ”Akku täynnä, kato!”. Pikkuveli mutustaa kädessään olevaa leivänpalasta ja opettelee toimintamallia vastaisuuden varalle. Eipä siinä auta kuin nousta puuronkeittoon, vaikka oma akku olisikin vielä puoliksi ladattu tai kerrassaan typötyhjä. Puurokattila on paras saada pikaisesti tulille, Jaakon kärsivällisyys riittää juuri niin pitkälle kuin pienessä nyrkissä tahmaantuva hiivaleivänpuolikas.

Kun puolen päivän jälkeen yritämme Ikun kanssa vetäytyä hetkeksi päivälevolle, ei kulu aikaakaan, kun sänky on täynnä käsiä ja jalkoja, pieniä ihmisen taimia, joista yksi puhua pulputtaa, toinen puree, kolmas mussuttaa iänikuista leipäpalastaan ja neljäs keksii hypätä pituutta koko sängyn leveydeltä, tyystin unohtaen, että edellisellä kerralla yritys päätyi Nurmeksen terveyskeskuksen kautta Joensuun keskussairaalaan, huuli ja kieli haljenneina. Lauri ja Jaakko rakastavat kaikkea mikä pärisee, ja mitä kovempaa sen parempi. Kotona Siilinjärvellä he keräävät leikkipuistosta pikkukaivinkoneillaan kupukiviä Mamman kanoille. Celeste ja Aurora leipovat käsittämättömän kärsivällisesti loputtomia hiekkakakkuja puutarhan pikkuisessa hiekkalaatikossa ja laittavat meille ruokaa Ikean pikkukeittiössä. Laurin ja Jaakon savolainen isä miettii, kuinka on mahdollista, että niin armoton feministi kuin minä, on antanut lapsille lahjaksi keittiön ja siten on sitomassa heitä nyrkin ja hellan väliin.

Nyrkkiin en kannusta mutta hellaa jäin oikein miettimään: mikä keittiöstä tekee epäfeministisen lahjan lapselle ja varsinkin tyttölapselle? Eikö ruoanlaittotaito ole perustaito, joka tulisi hallita sukupuolesta riippumatta? Poikien äiti, mieheni viisas ja pitkämielinen tytär, hymyilee monalisamaisesti sisäänpäin.

Hän on pojilleen jo oman, täysin samanlaisen keittiön ostanut.

Sinisiä ajatuksia

Olen nostanut Ginnungagapin edustalle kaksi valkoista kokoontaitettavaa puutuolia. Kaksi isompaa on talomme pääoven edessä, ja kaksi istumamukavuudeltaan laatuisampaa omenapuun alla, suunnattuina kohti näkymää Kopraslahdelta Pielisen suulle. Neljä tuolia on kesämökin edessä saunapolun suunnalla.

Vuodesta toiseen siirrän tuolit kesäksi paikoilleen ja syksyllä kannan ne takaisin aittaan. Aika ajoin teen huoltomaalaukset auringon ja sateen hilsehtimiin pintoihin ja pesen linnunkakat istuimilta. Koskaan en tunnu ehtivän tuolille istumaan. Harvoin niissä tosin näkyy ketään muutakaan lorvehtimassa. Maalaistalossa on maalaistalon henki, vaikka siinä kaupunkilaisia asuisikin. ​ Yhtä käyttämättöminä lojuvat tuolit auringon paahteessa, tuulen tuiverruksessa ja sateen ropinassa kuin Meksikosta tuotu riippumatto, joka on pingotettu parhaalle paikalle kotikoivujen väliin. Aina tuntuu olevat jotain muuta tehtävää, toimitettavaa tai kuopsutettavaa: on ripustettava pyykkiä, alustettava leipätaikina, nypittävä rikkaruohoja, käännettävä maata, leikattava ruohoa, pestävä sauna…

Ihminen tuntuu luovan kiirettä sinnekin, mistä sitä luontaisesti puuttuu. Elämme niin helposti ohjelmoituna ajatukseen, joka takoo kiivaasti aivoissa: ”kohtakohtakohta”, ei koskaan ”tässä ja nyt”. Mies on hetkeen asettumisen kyvyssään edistyneempi kuin minä. Vaan kiitänkö häntä siitä. Kattia kanssa. Onkin yllättävää, että toisin kuin muissa, Ginnungagapin edessä olevissa kiikkerissä tuoleissa oikeasti istutaan. Jopa minä pysähdyn ajoittain niille sijoilleni, lasken haravan tai kanankakkalapion kädestäni ja jään katselemaan kanojen touhuilua.

Käsitys kananaivoista on saanut aivan uuden sisällön. Eivät ne ole ollenkaan pienet tai mitättömät. Kanat ovat hurmaavan sosiaalisia ja nauttivat kaiken tekemisestä yhdessä. Ruokakin näyttää maistuvan huomattavasti paremmalta syötynä pyöreältä keraamiselta lautaselta, jonka ääreen kaikki mahtuvat, kuin muovikaukalosta, josta nokitaan jyviä peräperää. Useammin kuin kerran olen tullut asioiltani kellarista, rannasta tai puutarhasta, ja päässyt todistamaan, sitä kuinka kaksi yli kuusikymmentävuotiasta ̶ näillä tanhuvilla jo poikasina kinastelleet mies ja hänen veljensä ̶ ovat pysähtyneet sulassa sovussa, harvenneet päälaet toisiaan kohti kallellaan, tuumailemaan jotain minulle arvoitukseksi jäävää. Myös iltapäiväolut näyttää maistuvan kuumana päivänä paremmalta varjoisan kanalan edustalla kuin talon eteläpuolisen terassin paahteessa. Eräänä kesäkuisena päivänä istuin kyseisillä tuoleilla juuri kolmevuotta täyttäneen tyttärentyttäreni, Celeste Taivaanlahjan kanssa. En enää tarkoin muista mistä keskustelimme.

Muistan ajatelleeni, kuinka hauskaa on kun kolmea kieltä ̶ espanjaa, englantia ja suomea ̶ hyvin ymmärtävä lapsukainen on alkanut puhua kaunista ja kieliopillisesti puhdasta suomea, ja hänen kanssaan voi jutella muustakin kuin konkreettisesti näkyvillä olevista asioista.

Pienessä, sankan tumman tukan verhoamassa päässä ovat alkaneet elää eilinen, huominen ja sellaiset kummalliset asiat kuten tunteet ja abstraktiot, joihin pitää yhdessä hakea selvyyttä. Olimme siinä pitkän aikaa ihan hiljaa, katselimme kukkoa ja kanoja, jotka sukivat toisiaan ja kellivät kylki kyljessä auringonkilossa pensaan alla. Lopulta Celeste sanoi kirkkaalla äänellä: ”Äidin massussa on vauva. Se on minun siskoni.”

Totesin, että niinhän se on: sisko, tai kenties pikkuinen veli.

”Sisko”, sanoi Celeste, jonka tapahtuma-avaruuteen ei sovi muita poikia kuin serkkupojat, Lauri ja Jaakko. Myös Celesten isä, Isaac, on tuumannut, että lentäjien parissa on hyvin tiedetty ammatillinen tosiseikka, että pilotit saavat enemmän tyttölapsia, kuin poikia. Sillä on kai jotain tekemistä lentäjien korkealla, lähes avaruuden rajalla saaman ylimääräisen ja jatkuvan avaruussäteilyn kanssa. ”Kuule Mamma”, jatkoi Celeste ja oli taas tovin hiljaa. ”Niin”, sanoin minä. Molemminpuolinen, syvä hiljaisuus jatkui vielä pakahduttavan hetken. Sitten lapsi huokasi syvään ja totesi:

”Kun toista rakastaa, niin sitten halitaan”. ​ Mitäpä siihen enää enempää. Kuin sinetiksi kalju kana, Talvikki, kiepsahti kukon kylkeen ja levitti siipisulkansa hehkuvaa aurinkoa kohti.

Minä kiersin käteni Celesten ympärille ja lähdimme hakemaan kellarista marjamehua.