Rosvoja, rosvoja

Olen haaveillut kasvihuoneesta niin kauan kuin muistan. Matkoillani etsin aina paikallisen kasvitieteellisen puutarhan. Kööpenhaminassa on muuten hyvin kaunis sellainen, nimeltään Botanisk Have, heti Rosenborgin palatsin ja sen huumaavasti tuoksuvan ruusupuiston takana. Vuosituhannen vaihteessa vietin siellä monia hiljaisia tunteja tulevaisuuttani miettien.

Helsingin Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan palmutalo tuli aikoinaan lapsilleni tutuksi jokakeväisten Helsinkiin suuntautuvien kevätretkiemme aikana. Ensin mentiin Korkeasaareen, sitten luonnontieteelliseen museoon, joskus käytiin Ateneumissa tai Kiasmassa, tai ajeltiin vain kolmosen ratikalla kaupunkikierros. Lähes aina retki päättyi lepohetkeen kasvitieteellisen puutarhan kosteanlämpimässä hämärässä.

Kun viime kesänä jäin eläkkeelle, se merkitsi uudenlaisen ajan alkua. Kello ja työn asettamat vaatimukset eivät enää määrittäisi levon tai jaksamisen rajoja. Voisin tehdä asioita, joista olin pitkään unelmoinut, mutta, joihin ei ollut riittänyt aikaa tai voimia.

Kasvihuone oli listalla alkupäässä. Päätös sen hankinnasta syntyi jo viime kesänä, tilauksen panin vireille hyvissä ajoin helmikuussa. Kevät oli jo pitkällä toukokuussa, kun kerrostalon korkuinen kiitoauto pudotti lasisen rakennuksen osat vanerilaatikoissa naapurin pihamaalle. Nuori kuski ei näet uskaltanut viimeisestä jyrkästä mutkasta meille päin kääntyä.

Kanalan rakennuspuuhat piti panna katkolle, sillä kelmeiksi käyvät tomaatin taimet venyivät olohuoneen ikkunalla jo liikaakin pituutta. Kasvihuoneen paikkaa oli mietitty pitkään ja hartaasti. Vielä viime metreillä rakennus siirtyi pihalla piirun verran etelämmäs kuin olin alun perin suunnitellut.

Ilman naapurustossa asuvan koneurakoitsijan maansiirtotaitoja tasoittelisimme pohjaa varmaan vieläkin. Ison telaketjukoneen vierailu tiivisti pohjamaan tasauksen yhteen hikiseen iltapäivään.

Kun Tampereen tytär tuli kesäkuun alussa lomalle, hänet värvättiin miehelle repsikaksi lasipytingin pystytykseen. Minulta kiellettiin ehdottomasti pääsy työmaalle. Esitän kuulemma liikaa kysymyksiä, jotka ovat tulkittavissa turhanaikaisiksi neuvoiksi, epäilyksiksi tai ohjeiksi.

Keskityin siis puutarhatöihin, kanojen ruokintaan ja leivän leivontaan, ja yritin näyttää siltä, että en ollut ottanut liikkumisvapauteni rajoituksesta nokkiini. Kesäkuun puolessa välissä tomaatintaimet, paprikat, munakoisot ja muut yrtit pääsivät lopulta muuttamaan uuteen kotiinsa ja aloittivat kiivaan kasvupyrähdyksen.

Tietysti minä unohdin varkaat, vaikka minua niistä useaan kertaan muistutettiin. Osan napsin liian myöhään pois, mutta osa ehti kasvaa mahtaviksi rantarosvoiksi. Kun saksalainen kesävieraamme vuoden vanhan tyttärensä kanssa lensi luoksemme Dresdenistä, olivat tomaattimme rehevöityneet semmoisiksi ryökäleiksi, ettei järjestelmällinen nuori saksalaisrouva kestänyt moista katsella.

Hän tarttui oitis steriloituihin saksiin ja komensi pikkuisen ja minut raahaamaan ulos kompostiin kaiken turhan vihreän massan, mitä tomaattiparat olivat saaneet rungoissaan kantaa. Teimme työtä käskettyä. Päät poikki ryöväreiltä, nips, naps!

Muutaman päivän tomaatit nuokkuivat apeina, ja mies tuumasi epäillen, että eikös niitä pitänyt kasvattaa eikä tappaa. Kokenut tomaatinkasvattaja kuitenkin tiesi, mitä teki ja terveet kasvit kantoivat runsaan sadon, josta osan olemme syöneet tuoreeltaan, osa on päätynyt purkkiin kuivattuina, öljyyn säilöttyinä, paholaisen hilloksi tai ketsupiksi keitettynä.

Myöhäsyntyiset rosvot olivat niin hentoisia, että selviydyin niistä sormin saksien sijasta. Saksalaiselta ystävältämme sain myös oivan vinkin. Hän sanoi viime vuonna laittaneensa osan lehtikaalistaan kasvamaan kasvihuoneeseen ja kertoi vielä pitkään talvella poimineensa maultaan miellyttäviksi pehmenneitä tuoreita kaalinlehtiä kasvihuoneen suojista, lumisen maiseman keskeltä. Taidanpa kokeilla, kuinka pitkälle idea meidän arktisissa oloissamme kantaa.

Ensi keväänä on edessä lisää urakointia kasvihuoneessa. Aiomme rakentaa vanhoja perunalaatikoita isommat kasvatuslaarit. Mies osti rautakaupasta pätkän vesiputkea, jonka aikoo liittää kaivosta tulevaan kesäveteen ja johtaa sen suoraan kasvihuoneelle, jonne saadaan sillä lailla ensi vuonna juokseva vesi. Voin siis ryhtyä suunnittelemaan tihkukasteluletkuja tänä vuonna hankittujen itsestään avautuvien kattoikkunoiden kaveriksi.

Sitä voisi kuvitella, että ensi vuonna vain lepäillään laakereillaan riippumatossa, jos ei tietäsi paremmin.

Sähköä ilmassa

Sähkö puhuttaa tällä hetkellä ympäri Eurooppaa. Sen hinta tuntuu poukkoilevan korkealta kattoon maailmanpolitiikan polttopisteiden paukahdellessa. Uutistenlukijat pudottelevat puheissaan uhkakuvia tulevasta kylmästä talvesta ja myös Suomea uhkaavasta sähköpulasta.

Eilen työvälinekaappiani siivotessa käteeni putosi kirje, joka oli päivätty Kuopiossa 5.12.1940. Silloinkin elettiin erikoisia aikoja. Talvisota oli edellisenä keväänä päättynyt, eikä Jatkosota ollut vielä alkanut. Jälkikäteen on puhuttu välirauhan ajasta. Joulukuussa 1940 ei tuota aikaa vielä minään välinä pidetty.

Kirje oli itseasiassa markkinointikirje, jonka oli kirjoittanut kuopiolainen yrittäjä, joka myyskenteli maatiloille tuulimyllypakettia, jonka avulla saisi pienehkön maatilan päärakennuksen ja navetan sähköistettyä vaivattomasti. Mylly lataisi ”tuulesta temmatulla” sähköllä lamput ja radion akut, joita voisi myös käyttää karjan paimentamiseen syksyllä.

Pelin sanottiin pyörivän jopa pienimmillään 2 sekuntimetrin tuulella ja olevan lähes huoltovapaa – mitä nyt öljytä piti rattaita pari kertaa kuussa ja akkuja olisi hyvä ostaa ainakin yksi per hehkulamppu, jos aikoi niitä polttaa yhtä aikaa.

Näppärä mies kuulemma kokoaisi rakennelman itsekin ja niinpä yrittäjä oli rustannut mukaan myös lyijykynällä piirretyn kaavakuvan ja kokoamisohjeet. Hinta oli eritelty tarkoin jokaista sulaketta ja hehkulamppua myöten. Koko ihmeen saisi talon katolle asennettavine jalustoineen omakseen 2800 markalla. Yrittäjä oli sitä mieltä, että kymmenen vuoden päästä tällainen moderni, sähköä tuottava mylly pyörisi taatusti jokaisen itseään kunnioittavan maatalon katolla.

Samat savolaiset markkinamiehet suurine lupauksineen ovat olleet viime vuosinakin asialla. Myyntiartikkeliksi on ”tuulesta tempaamisen” sijaan valikoitunut ”ilmaisen ja ehtymättömän” energian sieppaaminen maasta, ilmasta tai auringosta.

Alkuun lisälämpölaitteina markkinoidut ilmalämpöpumput ovat kehittyneet laitejärjestelmiksi, joilla väitetään lämmitettävä kokonaisia taloja.

Lehtijuttujen mukaan nopeimmat kehityksen junaan hypänneet aurinkopaneelien asennuttajat ovat sähkönsä suhteen jo ainakin kesä-heinäkuussa omavaraisia. Tuolloin he jopa myyvät ylijäämäsähköään sähköyhtiöille markkinahintaan, pienentäen siten sekä hintavista hankintakustannuksista aiheutuvaa taloudellista kuormaa että pörssihintojen ja siirtomaksujen kuormittamaa sähkölaskua.

Meille, jotka olemme olleet hitaampia ja harkitsevampia hankinnoissamme, luvataan ensi talvena nousevia hintoja ja yllättäviä sähkökatkoksi. Tarvepiikkien ylittyessä ensimmäiseksi kuulemma katkeavat meiltä maalla asuvilta sähköt ja siitä ei sitten etukäteen ilmoitella, olipa sitten kyseessä maatalousyrittäjä tai mökin mummo.

Mitähän uutta ja uutisen arvoista tuossakin sitten on? Sähkö katkeaminen ilman etukäteisilmoitusta on ainakin Kopraslahdella ollut jokatalvinen vitsaus. Kaupungissa asuneelle oli silmiä avaava yllätys tajuta, mistä kaikesta joutuu luopumaan, jos pistorasiat mykistyvät.

Kysymys ei olekaan siitä, ettei saa päiväespressoaan keitettyä – tai että se pitää keittää kynttilänvalossa minikokoisella retkikeittimellä, kuten joskus kofeiinin tuskassa on tehty ̶ vaan siitä, että itseasiassa talon infra lakkaa tyystin toimimasta.

Valot sammuvat, vesi ei virtaa hanasta, vessa ei vedä, kun 100 metriä syvästä porakaivosta vettä nostava pumppu pysähtyy, ja lämpö karkaa pattereista kun sähköllä toimiva öljypoltin ei käynnisty.

Näillä raukoilla rajoilla on tietysti totuttu moiseen. Joillakin on polttomoottorikäyttöinen aggregaatti valmiudessa pahan päivän varalle, toisilla kaksoispesäkattila, jolla EU:n lainsäätäjiä uhmaten talvipakkasella poltellaan rapsakoita koivuhalkoja. Useimmilla nököttää tuvassaan varaava takka tai leivinuuni.

Lisäksi monilla on vuosien kuluessa kypsynyttä tyyneyttä ja kekseliäisyyttä: ”Voihan ruokansa keittää vaikka pihalla nuotiolla, jos ei muu auta”, sanoi naapurin emäntä.

Ei siis hätää. Kylän vanhimmat muistavat hyvin ajan, jolloin sähkö oli ylellisyys, joka ei joka pirttiin ulottunut, siitä huolimatta täällä saatiin lypsymaidot jäähtymään, tehtiin työtä ja elettiin.

Sähköyhtiöt ovat viime vuosina pyrkineet pääsemään eroon maan yläpuolella kulkevista johdoista juuri noiden yllättävien katkoksien vähentämiseksi. Nurmeksen suunnalta aloitettu maakaapelointi näyttää olevan Lipinlahdella, Kohtavaaran seisakkeen tällä puolella tulossa. Linjalle talvimyrskyssä kaatunut puu tai muu luonnonilmiöhän se yleensä on suurin syyllinen katkokseen.

Suomessa on kuitenkin edelleen varmasti satoja samanlaisia paikkoja kuin meillä, jossa linja menee matalalla Kopraslahden ylitse. Vaikka tuo ilmasilta nykyisin onkin tuulessa pyörivin varoituskilluttimin kirjottu, viimeksi eilen löysi yksi etelään matkaaja siitä tiensä pään.

Lintu ei ollut ensimmäinen lajiaan. Useinkin murheellista ja turhaa kuolemantapausta säestää valtainen paukaus, jota seuraa talomme toimintojen kaikkinainen mykistyminen.

Parhaiten muistan muutaman vuoden takaisen joutsenpariskunnan päivän viiveellä tapahtuneen kaksoisitsemurhan. Edellisenä iltana lensi lankaan komea urosjoutsen, seuraavana meni perässä vaimo.

Kummallakin kertaa oikosulku katkaisi sähköt talosta. Aamulla soutelimme katsomaan murheellista näkyä. Molemmilta oli särkynyt sydän, kun valokaari oli polttanut ammottavan aukon rintaonteloon.

Luonto on armoton mutta ihminen keksintöineen ja varsinkin haluineen on monesti sekä luonnolle että omalle lajilleen vielä armottomampi. Ei tarvitse kuin iltauutisten aikaan TV avata, niin väitteeni kyllä vahvistuu.

Ei silti, että olisin katkaisemassa internetyhteyttä ja suosittelisin siirtymään Tilleyn käyttäjäksi tai päreen polttoon. Kunhan vain pohdiskelen, mikä elämässä on turhaa, mikä tarpeellista.

Jokainen voi tehdä omia arvovalintojaan tykönään.

Puolen hehtaarin kasvimaa

Ensin oli siis läpipääsemätön pöheikkö, jonka reunalta pilkistävän oreganon tupsun takaa löytyi pieni ruohosipulimätäs. Joku oli siis ollut täällä istutuskuokkansa kanssa ennen minua.

Korkean niittyheinän keskeltä löytyi jättiläismäinen yhteen kasvanut puna- ja mustaviinimarjapensas, jonka olemassaolosta kenelläkään talon nykyisistä asukkaista ei tuntunut olevan muistikuvaa. Se kertonee tiheikön laadusta.

Maa oli niin kuivaa ja kovaa, että lapiollisen jälkeen ajattelin ryhtyneeni toivottomaan Augeiaan tallin puhdistukseen, josta en tulisi kuuna päivänä selviytymään.

Mies ja hänen veljensä kävivät pikkuhiljaa laajenevan työmaani laidalla kerran kesässä ̶ useampana kesänä peräjälkeen ̶ pohtimassa minkälainen kaivuulaite hommaan pitäisi hankkia. He kokeilivat silloin tällöin näytösluontoisesti kivikovaa maata kuokillaan ja totesivat ettei tuo ole ihmisen työtä. Siitäkös minun tunnetusti vähästä täyteen liekkiin roihahtava sisuni nousi ja ajattelin, että perkules, minä noille isäntämiehille vielä näytän. Vuosi vuodelta viljelykelpoinen maa-alue laajeni.

Sitä mukaa kun maa alkoi antautua ja salaatinpäät pedeissään viihtyä, miehen usko aikeisiini kasvoi ja tuli hartiapankin käytölle myötäsukaisemmaksi. Viime vuonna maata kourittiin yksissä tuumin traktorin lisäksi jo metsäkouralla.

Tänä keväänä, kun suunnitelmat edellyttivät taas muutaman metrin haltuunottoa rantaan päin, mukaamme tarttui Rauta-Prismasta polttomoottorikäyttöinen puutarhajyrsin.

Minä sitten rakastan sitä jyrsintä. Samassa ajassa, jossa olin aiemmin pehmittänyt käsin neliön maata, surautin nyt aarin kuohkeaksi patjaksi salaateille, sipuleille, kaaleille, palsternakoille, pavuille, punajuurille ja daikoneille. Yrttien, kurkkujen, kurpitsoiden ja kesäkurpitsoiden kasvattajana olen jo konkari.

Juhannukseen mennessä huomasin raivanneeni enemmän kuin ison omakotitalon alan kasvimaata hyötykäyttöön, mikäli kaikki edeltävien vuosien hikinen työ luetaan mukaan. Eikä tässä kaikki. Viherkasvimaan lisäksi olemme istuttaneet perunaa ja porkkanaa kauemmas rantapellolle. Tänä vuonna apuna oli naapurin isäntä ja hänen näppärä perunanistutuskoneensa. Viime vuonna vehje oli kytketty omaan traktoriimme. Juuri ja juuri 2-vuotias Celeste Taivaanlahja istui tärkeänä Ikun vieressä traktorin pukilla ja näytti peukalomerkein istuttajille, milloin perunan saa pudottaa kuoppaansa.

Pikkuruinen keittiöpuutarhamme on siis lähtenyt tyystin lapasesta. Kun Australiassa tyttären puutarhuriystävä näki kuvia kasvimaastamme, hänen ensimmäinen kysymyksensä olikin: ”Wau, kuinka monta ihmistä äidilläsi on töissä?”.

Niinpä niin, meillä Suomessa on tapana tehdä kaikki itse, jos vain voidaan, ja jos ei voida, niin saatetaanpa tehdä sittenkin. Kasvimaa on jo vuosia ollut vanhenevan selän vaivoihin suunnattua terapiaa.

Tosin joskus myös huonoa sellaista, toissa vuonna vattukeppiä maahan iskiessä murtui rintanikama. Paukaus kuului varmaan junaradalle asti. Koska minua oli jo kielletty rehkimästä, en uskaltanut asiasta mainita kenellekään ennen kuin seuraavana päivänä, kun en enää päässyt omin voimin sängystä ylös.

Vaivan ja tuoton suhde kasvimaassa on hieman parempi kuin kanalassa, mutta luulenpa, että mikäli ajattelisimme ainoastaan panos- ja hyötysuhdetta, vähemmällä ponnistelulla ja huomattavasti taloudellisemmin saisimme porkkanat K-kaupasta tai S-Marketista.

Omavaraisuuden illuusiossa on vain se jokin. Omasta rikkaruohojen kansoittamasta lavasta löydetty lusikassa nukkuva kurkkupari tai omin käsin möyhitystä pellosta nostettu kuusihaarainen porkkana ovat vaan niin paljon maukkaampia kuin kaupan suorat ja siloiset juurekset.

Porkkanoiden kanssa kävi muuten viime vuonna hassusti. Ne eivät itäneet ollenkaan. Erehdyin sitten luulemaan penkkien vieressä kasvavia porkkanan taimien näköisiä alkuja riveistään karanneiksi porkkanavauvoiksi.

Siirtelin tuntikausia hentoisia pikkutaimia takaisin penkkiin, vain huomatakseni parin viikon päästä, että oli pannut alulle kukoistavan peltoemäkkiviljelmän. Uusiksi meni porkkananistutus.

Kesti myös jonkin aikaa, ennen kuin kehtasin naapurin emännälle kahvipöydässä kuiskata, mitä olin tietämättömyyksissäni mennyt tekemään.