Muutosvastarintaa

Kaiken tämän tohinan keskellä kanarouvat ja Fjodor-herra ovat kotiutuneet Ginnungagapiin ja laajentaneet reviiriään kasvimaalle saakka. Ilolla olen huomannut, että ne ovat paljon innokkaampia kitkemispuuhissaan kuin minä tai yksikään perillisistäni sen puoleen.

Kanat ovat kovin muutosvastarintaisia otuksia. Ne pitävät siitä, että kaikki tapahtuu niin kuin on aina tapahtunut. Niinpä tämä kesä on ollut niille kova paikka. Ensin piti tottua uuteen asuinpaikkaan, uusiin ihmisiin ja uusiin tapoihin. Ja juuri kun asiat alkoivat lutviutua, ryhtyi syksy kolkuttelemaan ovelle. Yöt alkoivat uhkaavasti viiletä ja kanalan talvieristystyömaa aiheutti jatkuvaa meluhaittaa rouvien munimispuuhille.

Fjodoria itseään työmaa ja sen tapahtumat kiinnostivat kovasti. Se lennähti mielellään kanalan terassille kuikoilemaan miehen rakennustöitä, ja porakoneen pärähtäessä marmatteli matalalla äänellä varoituksen sanoja haaremilleen. Mutta annas olla, kun koitti se päivä, että talvikanala oli valmis ottamaan asukkaansa vastaan. Elohopeamittari oli illalla laskenut jo reippaasti alle 10 asteen ja yöksi oli luvassa kirkas kuutamo ja lämpötila tulisi olemaan vain surkeat 2 ̶ 3 astetta plussan puolella.

Kamppailimme kasvihuoneen ja kanojen lämpimänä pitämisen välillä. Kasvihuone hoitui helposti patterilla ja kaasulämmittimellä. Fjodor ja rouvat sen sijaan vastustivat useamman päivän ajan ponnekkaasti kaikkia yrityksiämme ohjata niitä talvikanalan lämpölamppujen alle.

Houkuttelimme niitä sinne kauranjyvillä. Fjodor söi jyvät, kakkasi ylenkatseellisesti päälle, eikä mennyt lähellekään uutta kulkusiltaa ja talvikanalan suuaukkoa. Heiluttelimme nirppanokkain edessä meheviä salaattitukkoja. Rouvat käänsivät meille selkänsä ja kaivelivat matoja maasta.

Yritimme jopa ajaa niitä lehtiharavan ja lievän väkivallan avulla sisään kanalan suojiin, jolloin ne karkasivat kuin päättömät kanat kuka mihinkin ilmansuuntaan, ja me juoksimme villisti huitoen perässä.

Mies mietti jo ostaisiko osuuskaupasta kuorettomia nakkimakkaroita tai raakaa jauhelihaa, joista muovaamillaan matosilla vuoraisi loistavan polun kesäorrelta talvikanalaan – ja sitten, saatuaan joukkion sisään, iskisi salamannopeasti oviluukun kiinni.

Mutta ei, siinä ne onnettomat luojan luomat kärvistelivät joka ilta ja aamu, pörheinä ja syvästi loukkaantuneen näköisinä kylmällä orrellaan pihalla, vaikka selän takana olisi ollut valmistamamme ihanuuksien ihmemaa.

Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin aiheuttaa eläinparoille lisää stressiä ja purkaa kesäkanalan huolella laadittu infrastruktuuri. Ensin poistettiin ruokailupaikka, millä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta, pensaan allahan oli edelleen toukkia muita öttiäisiä.

Sitten otettiin pois rakkaaksi käynyt nukkumaorsi, mistä seurasi se, että koko porukka yöpyi kylki kyljessä kapean munintakopin katolla. Kun munintakoppi katosi, Fjodor antautui ja johdatti vaimeasti marmattaen pullikoivan vaimoparvensa yöksi kanalan suojiin.

Nyt tätä onnea on jatkunut syyskuun puolelta lähtien ja talvikanalasta on pikkuhiljaa tulossa uusi normaali. Muutamana iltana tosin blondit, eli hieman yksinkertaisen oloinen Helmi ja itsepäinen Talvikki, ovat kieltäytyneet menemästä muiden mukana sisälle.

Toissa päivänä myös Rouva Pippuri lensi ovea päin ja karkasi toiselle puolelle pihaa juuri kun olisi pitänyt mennä kanalaan. Siinä kilpajuoksussa, johon osallistuin jälleen kerran uskollista haravaani huitoen, olisi taas ollut kuvan paikka.

Ilmojen viilennyttyä kanat ovat olleet vähemmän aktiivisia kuin kesällä. Kanahaukkakin on kierrellyt lähimailla, joten vapaa ulkoilu on rouvilla jäänyt vähemmälle. Ne ovat hiljaisempia ja näyttävät hakevan enemmän seuraa toisistaan.

Muniminen on talvikanalaan muuton yhteydessä loppunut kuin seinään. Musta Sade pyöräytti yhden munan puhtaisiin pehkuihin uuden kakkalaarin nurkkaan – siinä kaikki. Varta vasten rakennetut uudet ja kauniit munapesät ovat vielä aivan neitseellisessä tilassa.

Sulkiakin on tippunut kosolti, kanala on aamuisin kuin tyynysodan jäljiltä ja Fjodorin pyrstö joltisenkin apea kesäiseen testosteronia uhkuvaan loistoonsa nähden. Kaikkien sulat ovat kuitenkin kiiltäviä, silmät kirkkaita, ja heltat ja harjat punaisia. Niin että mistään syksyistä sulkasatoa ja tavihöyhenten vaihtumista vakavammasta tuskin lienee kysymys.

Seuraillaan ja lisätään pöperöihin proteiinia, vitamiinia ja kalanmaksaöljyä. Kanalasta piti muuten poistaa virikepeili. Fjodor oli menettää hermonsa nokkiessaan vierasta kukkoa, joka oli pyrkimässä hänen apajilleen.

Rouvat eivät olleet peiliä edes huomanneet.

Paistettuna maistuvat

Tyttäreni Meksikon sisämaan kuivalla ja kuumalla ylängöllä syntynyt ja kasvanut aviomies on intohimoinen kalastaja. Ensimmäisen kouriin tuntuvan kontaktin Kopraslahteen hän sai maaliskuisessa räntäsateessa 2021.

Istuttuaan aamusta saakka sinttiäkään saamatta avannolla, hän viimein iltakahdeksalta ryömi likomärkänä mäkeä ylös taloon, istahti jo jäähtyneeseen illallispöytään, ja huokaisi syvään: ”Voi kun oli ihana päivä, kun oli niin hyvä sääkin”.

Tuijotimme kaikki häntä hölmistyneinä ja purskahdimme raikuvaan nauruun. Kalastus on todellakin asenne-, ja sää pukeutumiskysymys.

Talvikalastuksesta tämä kalastuskärpäsen purema sitten siirtyi seuraavana kesänä sujuvasti katiskaan, verkkoihin ja virveliin, joista jälkimmäinen on kuulemma jännittävin. Koko viime kesän ja vielä talvenkin söimmekin haukia ja ahvenia, joita hän oli opetellut lentäjän tarkkuudella fileoimaan.

Mies ja hänen veljensä eivät ole kalastukseen kallellaan. Veli sanoo joutuneensa lapsena syömään yhden elämän tarpeiksi kutuhaukea, paistettuna, keitettynä, munakastikkeessa ja milloin mitenkin. Mies syö kyllä kalaa, mutta minä taidan keksiä hänelle niin paljon muita projekteja, ettei hän oikein kalaan ehdi.

Minulla kalastus on isältä saatu verenperintö, joka on hypännyt sukupolven yli Tampereen tyttäreen. Hänen ollessaan paikalla viskaamme yhdessä Metsä-Vastimolta hankitut tyylipuhtaat katiskat Kopraslahteen ja hyvällä tuurilla nautimme pikkuahvenia tai haukea lounaaksi tai päivälliseksi.

Joskus katiskaamme on uinut jopa kuha, ja kutuaikaan keväällä muutama lahnanvonkale. ”Paistettuna maistuvat”, siteeraamme Nuuskamuikkusta ja poimimme suurimpia ruotoja rasvaisista suupielistämme.

Isäni oli kalamies henkeen ja vereen. Viimeisiä asioita, joita hän kertoi minulle, oli miltä luodolta ja mistä heinikosta ̶ ja mitä kalaa mistäkin ̶ saa parhaiten hänen entisen kesämökkinsä edustalta.

Mökki oli tuossa Pielisen rannassa, naapuritilastamme Aatamilasta vähän eteenpäin, joten kaipa minun olisi joskus käytävä kokeilemassa, vieläkö kala nousee sieltä, mistä isä opetti.

Oma vähäinen kalasteluni oli oikeastaan loppua alkuunsa, kun kohtasin nelisen vuotta sitten yhden Kopraslahden suurista hauista. Siihen saakka oli pitänyt kovin hullunkurisena, että mies käytti uimahousuja laskeutuessaan uimasilleen laiturilta veteen. Itse kun olen kotirannassa vannoutunut naturisti. Nyt ymmärrän paremmin.

Oli sateinen kesäkuun loppu ja olin talossa yksin. Ajattelin kokeilla onneani ja heitin katiskan laiturin nokasta rantaheinikkoon – suuaukko rannan suuntaan kuten isä opetti.

Kuinka ollakaan, seuraavaan aamuun mennessä katiskaan oli uinut hauki.

Eikä se ollut mikä tahansa hauki, vaan syvien vesien suuri peto, joka täytti ahtaan vankilansa ääriään myöten. Liukastelin sateessa portaita pitkin talolle hakemaan pappia, puukkoa ja astaloita, joilla saisin hirviön hengiltä.

Palatessani takaisin katseeni oli niin kiinnittynyt laiturilla mötköttävään petoon, että toinen lonksuvista kumisaappaistani lipesi pitkien kiikkerien portaiden keskimmäisellä rappusella.

Molemmat jalkani irtosivat yhtä aikaa maasta ja ohi kiitävän hetken ehdin jo nähdä otsikot Ylä-Karjalassa: ”Nainen löydetty kuolleena rantapusikosta, laiturilta makasi tajuton hauki!”, sitten jo mätkähdin selälleni kivikkoon keskelle joka suuntaan sinkoilevia puukkoja ja petkeleitä. Yksikään ei osunut.

Mustelmaista ja märkää takapuoltani hieroen tuijotin haukea. Puolituntinen meni, ennen kuin sain sen edes ulos katiskasta. Sitten teki jo mieli soittaa naapurin isännälle, mutta kalamiehen tyttären kunnia ei antanut myöten.

Saamarin hauki ei tahtonut kuolla. Hutkin ja löin sitä papilla ja vähän isommallakin halolla aikani, kunnes älysin tunkea sakset jo vereentyvän pedon niskasta suoraan kiduksiin. Kirves olisi siinä kokoluokassa ollut viisas ratkaisu.

Koska en aiemmin ollut paljon muikkua suurempaa kalaa perannut, oli jo iltapäivä, ennen kuin hauen ruodot ja valtaisa pää olivat tillin ja sipulien kanssa kattilassa kiehumassa maittavaksi kalakeitoksi, ja repaleiset fileet vaa’alla. Pelkät riekaleet painoivat 4,5 kiloa.

Keiton lotkin napaani terassilla auringossa ruisleivän, voin ja valkoviinilasillisen kanssa. Viimeiset fileen palaset paistoin uppovoissa ja tarjoilin tarinalla höystettynä isälleni Jyväskylässä myöhemmin syksyllä.

Isä kysyi, että mitä teit maksalle? Se olisi kuulemma kannattanut suolata, paistaa voissa ja syödä tuoreen ruisleivän päällä. ”Paras pala”, sanoi isä.

Muistikuvissani näin kalan vatsasta löytyneen vaalean lötkäreen lentävän kaaressa rantapusikkoon. Ehkä ensi kerralla.

Kirjoja, kesävieraita, ja historian lehtien havinaa

Tomaatit perannut saksalaisrouva tyttärineen eivät suinkaan ole ainoat kesämme ilostuttajat. Miehen veli ja omat jälkikasvumme pitävät huolen, että vilske on jatkuvaa toukokuusta elokuuhun. Kun yksi lähtee, toinen tulee. Juhannuksena olemme joskus jopa kaikki yhtä aikaa paikalla.

Päärakennuksen lisäksi nukkumapaikkoja löytyy pihan kesämökistä ja hätätilassa Joutenpuron suulle rakennetusta mökistä, Joutenolosta. Jääkaappi, pakastin ja vesivessa ovat kuitenkin päärakennuksessa, joten se on useimmista mukavin paikka majoittua.

3-vuotias Celeste Taivaanlahja on ominut kesämökin ja puhuukin aina ”minun mökistäni”. Siellä hänellä on oma pesä sivusta vedettävässä sängyssä.

Tampereen tyttären kissa on viettänyt kaikki 7 kesäänsä Rantalassa ja karistaa aina mäelle muutaman talven aikana kertyneen liikakilon. Hiirten metsästäjänä kissa on sattumanvarainen, ja isompia myyriä luulen hänen jopa pelkäävän. Kukon ja kanojen kanssa nokkimajärjestys tuli kerralla selväksi. Kissa väistyi.

Joskus suurtalouden pyörittäminen käy voimille. Silloin pakenen pellolle, jossa riittää kuopsuteltavaa ja tuuli huuhtoo enimmät murheet Pieliselle. Muistelen omaa Mammaani, joka asui aikoinaan muutaman kilometrin päässä täältä, Höljäkän Rajalassa.

Hänelläkin oli tapana aina välistä kadota metsään tai pellolle ja palata muutaman tunnin kuluttua seestyneenä, porkkananippu tai marjatuokkonen kädessään. Itse odottelen vielä sitä seestymistä.

Mieheni suku on asunut tällä samalla paikalla 1830-luvun alusta alkaen, siitä saakka, kun Kopraksessa asuva Mikko Mustonen osti tämän rantapalstan metsineen Antti Meriläiseltä pojalleen Johanille.

18-vuotias Johan Mikonpoika, arkisemmin Juho, haki itselleen nuorikon, Margareta Loviisan, Savosta Muuruvedeltä ja sukutarinan mukaan toi hänet uuteen kotiinsa suolakuorman päällä. Reetan ja Juhon lapsista selätti taudit ja katovuodet tytär, Johanna Loviisa.

Jäätyään ensimmäisestä puolisostaan leskeksi Johanna Loviisa nai Höljäkän Mattilassa syntyneen Petu Eskelisen, mieheni isän isosisän. Petun ja Johanna Loviisan lapsista kaksi eli vanhaksi Rantalassa: mieheni isoisä Juho Edvart isäntänä talossa ja tämän Aino-sisko naimattomana tätinä nykyisessä kesämökissä.

Kun mies oli poika, hänen Imatralla asuva opettajatätinsä toi perheensä joka kesä muutamaksi kuukaudeksi Joutenoloon. Toinen, Helsingissä kääntäjänä ja kustannustoimittajana työskennellyt täti puolestaan saapui muuttolintuna Aino-tädiltä perimäänsä mökkiin, jossa vietti kesälomansa visusti omassa rauhassaan.

Poikien mielestä mökissä oli outo haju. Aikuisina he ymmärsivät sen johtuneen tädin alituisesti polttelemista savukkeista ja viskistä, jota hän päivän päätteeksi maltillisesti nappaili terassilla.

​Martta olikin melko eksentrinen täti. Jo nuorena neitona, vuonna 1949, hän oli matkustanut yksin Queen Elizabeth -laivalla Portsmouthista Yhdysvaltoihin ja viettänyt kesän Teksasissa osallistumassa kveekareiden rotuerottelua vastustavaan työhön.

Itse hän kertoi olleensa ”neekerilapsia pesemässä”. Siinä tuli nyt pahennusta herättävä n-sana, mutta se sallittakoon suorana sitaattina Martan 40-luvulla kirjoittamasta kirjeestä. Tuolloin sana vielä oli salonkikelpoinen.

Puuha ei ollut tyystin vaaratonta, sillä nuorten eurooppalaistyttöjen asumista mustien perheiden asuntoalueella ei paikallinen valkoihoinen väestö katsellut kovinkaan suopeasti ja tummaihoiset rouvatkin pelkäsivät aviomiestensä innostuvan liikaa tytöistä. Klaanilaisten toimien pelossa tytöt siirrettiinkin pian toiselle puolelle Yhdysvaltoja, paikkaan, jossa roturistiriidat eivät olleet aivan yhtä polttavia.

Martta päätyi matkansa jälkeen töihin Kustannusyhtiö Otavaan, aika lailla samoihin aikoihin, kun siellä aloittivat työnsä nuori Veijo Meri ja talon kirjailijoina olivat muun muassa Lassi Nummi, sekä sittemmin Pentti Saarikoski ja Veikko Huovinen.

Saarikoskesta Martta ei paljoa perustanut, "kupla koko mies", hän tuumi savuverhonsa takaa. Sen sijaan Veikko Huovista, Lassi Nummea ja Veijo Merta Martta arvosti ja Harjunpää-sarjan kirjoittaja Matti Yrjänä Joensuu oli työpaikallaan "Mrs Murder and Crime"-nimellä tunnetun tädin oma löytö.

Martalla oli pitkö ja suora yhteys Otavaa hallinneeseen Reenpään sukuun useamman sukupolven ajan. Edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo kuvaakin Marttaa muistelmissaan termillä: ”Otavan legendaarinen kustannustoimittaja”.

Rantalan kesinään Martta myös käänsi kirjoja englannista suomeksi. Esimerkiksi monet Gerard Durrellin teoksista ja Joy Adamsonin Elsa Leijona -kirjat ovat taipuneet notkealle suomen kielelle Aino-tädin mökissä vieläkin olevalla kirjoituskoneella

Joskus, kun istun mökin kuistilla kesäisen päivän kallistuessa iltaan, voin suorastaan nähdä Elsan pentuineen kirmaavan rantaniityllä. Vaikkei minulla sitä viskilasia kädessä olekaan.

Tuliaisinaan Martta toi kotiin aina laukkukaupalla kirjoja, joita taloon kertyi nide toisensa jälkeen. Martan oma kirjasto on aikojen saatossa palautunut kotitilalle, ja mies ja minä olemme kumpikin tuoneet omat kirjamme mukanamme. Joku päivä laskeskelin seiniä kiertäviä hyllymetrejä ja arvioin, että kyllä tästä hyvinkin pienen sivukirjaston saisi.

Tulevan talven pimeitä iltoja ja energiansäästötalkoita pohtiessa on lohdullista uskoa, että paksut kirjarivit pohjoisen puolen seinillä pitävät pakkasen pihalla paremmin kuin puhallusvilla, ja ainahan voi ottaa yhden ”eristeenpalasen” käteensä ja sukeltaa johonkin siinä asuvaan maailmaan. Yhtään kirjaa emme ole raaskineet polttaa juhannuskokoissa, vaikka muita perintökaluja niissä onkin palanut.

Ei, kirjarovioita ei tällä mäellä tulla näkemään.